 |
|
|||
 |
|
||
|
10.05.2008 - 07:10
 Kehitysmaiden tytöt tarvitsevat vessoja. Tytöt eivät uskalla käydä tarpeillaan kaukana pusikoissa, joten he yrittävät pidättää virtsaa koko koulupäivän. Jatkuva pidättäminen aiheuttaa virtsatietulehduksia ja häiritsee keskittymistä tunneilla. Käymälöiden rakentaminen edistää kehitysmaissa elävien ihmisten terveyttä. Käymälät lisäävät tasa-arvoa, sillä käymälät parantavat tyttöjen mahdollisuutta osallistua koulutukseen. Olen päättänyt, että kohtsillään ilmestyvän novellikokoelmani tekijäpalkkiolla ostan Kirkon ulkomaanavulta vessoja. Koska painos on pieni ja kirjailijan saamat prosentit lähinnä naurettavia, en voi ostaa kovin monta vessaa. Mutta jos ihmiset innostuvat ostamaan novellikokoelmaa enemmän, niin sitten on mahdollista että saan hankittua niitä vessojakin enemmän. Päätin hankkia lahjat Kirkon ulkomaanavulta sen vuoksi, että lahjaan liittyy myös hygieniavalistusta ja vessoja lahjoitetaan nimenomaan kouluihin. Nyt pitäisi keksiä hyvä nimi novellikokoelmalle. Kysymyksessä ovat siis novellit, jotka on julkaistu aikaisemmin Reginassa ja Portissa. Mukana myös pari uutta, julkaisematonta novellia. Kaikki novellit kertovat vinksahtaneesta rakkaudesta. Kustantaja ehdottaa nimeksi Oudot rakkaudet. Minä ehdotin, että eikö voisi olla Outoa rakkautta. Sitten tuli mieleen, että päätösnovelli on nimeltään Naisten maailma, joten eikö se voisi käydä novellikokoelman nimeksi? Syksyllä alkaa Turussa markkinointiviestinnän kurssi ja mietin pitäisikö mennä vielä sinnekin, sillä jonkun pitäisi selvästikin alkaa jo vähän oppia tätä minun teosteni markkinointia ja ilmeisesti siitä ei todellisuudessa ole kukaan muu kiinnostunut kuin minä itse, joten ehkä pitäisi lopettaa voivottelu ja ryhtyä toimeen. Mutta siis ihmiset, vetoan teihin. Kehitysmaiden tytöt tarvitsevat vessoja. Ostamalla tätä novellikokoelmaa, autatte kehitysmaiden tyttöjä eräässä elämän aivan perustavassa asiassa. Ja siis novellikokoelman julkaisee turkulainen pienkustantamo Turbator. 08.05.2008 - 10:21
Kuulin juuri, että kässäristä, jonka lähetin kustantamoon aikoja sitten, tulee näillä näkymin kirja vuonna 2009. Työnimenä on ollut Pappia kyydissä ja olen tuhrannut (kirjoitin ensin turhannut) sen kanssa iät ja ajat.
Halusin kirjoittaa sarkastisen romaanin evankelisluterilaisesta kirkosta, naispappeuden vastustamisesta, naispappeudesta ja raamatullisesta perhe-elämästä. Voisi sanoa näin, että tehtävä oli haastava ja oikeastaan luulin jo, jälleen kerran tarttuneeni aiheeseen, joka on minulle liian vaikea. Sillä ihan totta. Ketä kiinnostaa evankelisluterilainen kirkko ja sen pappien ongelmat? Miten aiheesta voi kirjoittaa sillä tavalla että kustantaja uskoisi sen kaupallisiin mahdollisuuksiin. En oikeastaan tiedä miksi asia kiinnostaa minuakaan. Mutta se kiinnostaa ja sillä hyvä. Pistin alkuvuodesta kirjailijaminäni naftaliiniin, mutta nyt näyttää siltä, että minun pitää kaivaa se taas esiin ja tuulettaa hetki ja pistää hommiin. On tietenkin pettymys, kun kirja ilmestyy vasta ensi vuonna. Mutta toisaalta on ihanaa, kun ei tarvitse mennä kirjamessuille ensi syksynä. 06.05.2008 - 09:28
Eilisessä palaverissa kävin yhteistyökumppanin kanssa läpi yhteiset keskeneräiset projektit, jotka pitäisi saattaa johonkin järkevään vaiheeseen. Yhteistyökumppani piirsi hankkeista hienon pampulataulukon, josta jokainen hanke löysi oman paikkansa ja viereen piirrettiin neliön muotoinen laatikko, jossa lueteltiin asioiden vaatimat toimenpiteet. Joukossa mm. oman kustantamon perustaminen. Olisiko jollakin järkeviä vinkkejä? Paitsi se Saaran vinkki, että ei kannata perustaa, koska kirjoista on muutenkin jo liikaa tarjontaa.
Pampulataulukon piti auttaa jäsentämään työmäärää, mutta minä oikeastaan hiukan lamaannuin, koska kiinnostavaa tekemistä on niin paljon, mutta kaikki hankkeet edellyttäisivät juuri nyt valtavaa panostusta. Minulla menee kauheasti aikaa kaikkeen aivan ylimääräiseen harmiin. Kuten eilenkin, kun aloin suunnitella leiskaa lasten ratsastussivustoa varten, niin yhtäkkiä minulta katosi värit. Siis koneesta. Valitsinpa minkä hienon värin tahansa, aina kun yritin sävyttää leiskan taustan, se muuttui harmaaksi. Vähän aikaisemmin olin yrittäessäni opetella hallitsemaan Picasaa, onnistunut jollakin tavalla asentamaan äitini kuvan tietokoneeni taustakuvaksi. En voinut ymmärtää miten se oli päässyt tapahtumaan ja sitten minun piti jälleen askarrella aika pitkään, ennen kuin sain sen kuvan pois sieltä. Sitten minulla olikin jo hiki ja tuntui, että nythän ne päivän työt tulikin tehtyä ja voisi huilata välillä. Mutta todellisuudessa en ollut saanut mitään aikaiseksi, pelkästään sotkenut asioita. Ja sitten keitin kikherneitä ja ajattelin, että kyllä minä ne muistan, teen vain hiukan tätä leiskaa tässä ja vahdin kattilaa samalla. Etsiskelin sopivia kuvia, suurentelin ja pienentelin, säädin ja paikkailin ja mietin että mitä ruokaa se naapuri mahtaa laittaa kun krääsä tuntuu täällä asti. No arvaatte varmaan, että kikherneet olivat mustana paakkuna kattilan pohjassa. 04.05.2008 - 19:00
Se on hyvä puoli tässä elämässä, että niin paljon kuin puhuvat siitä naisena olemisen vaikeudesta ja naisen vanhentumisesta, niin kyllä se on aika ihanaa tulla vanhaksi. Silloin olennainen rupeaa kirkastumaan. Elämä aukeaa. Se mitä varten täällä ollaan ja mikä on tämä merkitys, ja onko se nyt niin hirveen nuukaa, jos menee niin tai näin, sanoi Miina Äkkijyrkkä Hesarin Kuukausiliitteessä.
Minusta on uljasta miten Äkkijyrkkä jaksaa touhuta aina vaan niiden lehmien kanssa. Tuntuu ettei hänen elämäänsä oikein muuta mahdukaan, mitä nyt tietysti tappelua byrokraattien kanssa. Kirjallisuudesta häntä ei kiinnosta muut kirjat kuin Rilken Hiljainen taiteen sisin, 60 vuotta suomalaista karjanjalostusta ja Raamattu. Jotenkin se on minusta aika ylväs elämäntapa kyllä, mutta minusta ei sellaiseen olisi. Joskus tuntui, että minullakin oli missio, ei tietenkään yhtä näyttävä ja voimat nielevä kuin Äkkijyrkällä, mutta sellainen pikkuinen päähänpinttymä, jonka parissa sain askarrella. Mutta nyt asiat, joita pidin joskus tärkeinä, ovat haalistuneet. Minusta tuntuu, kuin olisin elänyt unessa ja nyt olisin herännyt. Kaikki näyttää hyvin erilaiselta kuin vielä muutama vuosi sitten. Ihmettelen mitä oikeastaan olen stressannut ja hössöttänyt monta vuotta. Miksi minä en ole aikaisemmin tajunnut, ettei tämän elämän kanssa ole mitenkään hirveän nuukaa. Menköön niin tai näin, kaikki on pohjimmiltaan hyvin, ihan niin kuin pitääkin. 29.04.2008 - 08:39
Minua järkyttää huomata miten saamani palaute on ohjannut elämääni. Kaikki tietenkin tarvitsevat palautetta ja palaute suuntaa elämää jollakin tavalla, mutta en ole omalla kohdalla oikeastaan nähnyt miten suuri merkitys palautteella on ollut.
Nyt kun olen joutunut tekemisiin kuvien kanssa, muistan taas miten innokas piirtelijä olin joskus kauan kauan sitten. Piirtelin kaiket illat, vaikka koulun kuvistunneilla en ollutkaan erityisen ahkera. Kävin myös Porin Työväenopistossa tunneilla. Opettajana toimi Aarne Elomaa, joka kerran sanoi: "et sinä täysin lahjaton ole". Tämän sinänsä aika vaatimattoman lauseen kätkin sydämeeni ja vaalin sitä siellä pitkään. Aloin haaveilla Ateneumista. Ammatinvalinnan ohjaajani ehdotti, että yrittäisin nostaa kuvaamataidon numeroani esittämällä opettajalle harrastuneisuuttani, joten vein opettajalle kasan öljyväritöitä. Opettaja ei sanonut töistäni mitään, eikä myöskään nostanut numeroani. Ammatinvalinnan ohjaaja sanoi myöhemmin, ettei numeroa ollut nostettu, koska olin saanut apua maalausten tekemisessä. Hylkäsin Ateneumin, koska uskoin ettei minulla olisi mahdollisuuksia. Uskon, että olin oikeassa. Piirtely säilyi kuitenkin haikeana haaveena. Minua vähän vaivasi se, etten oikein osannut kehittyä. Lisäksi vaivasi se huomio, että koulukaveri, joka myös piirsi ja maalasi, oli luonnostaan paljon minua parempi, eikä hänkään uskonut omiin kykyihinsä, vaikka olin silloin ja olen vieläkin sitä mieltä, että hänellä olisi alalla tulevaisuutta. Sitten aloin rahaa saadakseni yrittää juttuja lehtiin ja seuraavaksi olinkin julkaissut kolme kirjaa ja olin Kirjailijaliiton jäsen. Päätin satsata kirjoittamiseen. Elämäni alkoi pyöriä kirjoittamisen ympärillä ja piirtely unohtui. Nyt se tuntuu vähän tyhmältä. Miksi hylkäsin tärkeän osan itseäni vain sen vuoksi, etten saanut siitä kannustavaa palautetta? *** Alla oleva kuva on ekumeeniseen verkkosivuprojektiin liittyvä idealuonnos, vai miksi tuollaista nyt nimittäisi.  25.04.2008 - 15:20
 23.04.2008 - 07:58
Viime aikoina olen törmännyt siihen, miten vaikea minun on saada viestini läpi sellaisessa muodossa kuin olen tarkoittanut.
Kerron esimerkin. Menin palaveriin, jossa tarkoitukseni oli saada verkkosivujen tilaajat pohtimaan miksi he tarvitsevat verkkosivut. Kun tähän kysymykseen löytyisi vastaus, vastauksesta käsin voisi alkaa miettiä millaiset sivut heille pitäisi tehdä. Me siis istuimme pöydän ympärillä ja minä sanoin viattomasti: Oletteko miettineet miksi haluatte verkkosivut? Tilaaja pöyristyi. Eihän nykymaailmassa voi olla uskottava toimija, ellei ole verkkosivuja! En lannistunut heti, vaan yritin johdattaa asiakasta pohtimaan riittääkö halu olla uskottava toimija sisällöksi verkkosivuille? Mutta tilaaja tulkitsi kaiken sanomiseni sen kautta, että minä en ymmärrä miten verkkosivut ovat nykyaikaa ja että kaikilla on ne oltava. No kyllähän minä sen ymmärrän, että verkkosivut ovat nykyaikaa. Senhän vuoksi minä tässä yritän opetella niitä tekemään hemmetti vieköön. Ja tekemisen opetteluun liittyy sekin, että mietitään miksi ne verkkosivut on oltava, koska nettihän on täynnä typeriä verkkosivuja, eikä ole tarkoitus että minä ryhdyn lisäämään huonosti pykättyjen sivujen paljoutta, vaan ideana on tehdä toimivia ja kiinnostavia sivuja. Nyt yritän itse miettiä, että miksi he tarvitsevat nettisivut ja teen suunnitelmat siltä pohjalta, eikä se pohja todellakaan ole se, että kaikilla on nykyään oltava nettisivut. Mutta tuo on vain esimerkki. Viime aikoina olen useammankin kerran havahtunut siihen, että kun sanon jotain, toinen tulkitsee asian omasta viitekehyksestään käsin niin, että tajuan ajautuneeni hänen silmissään outoon valoon. Minun pitää selvästikin hioa omia kommunikaatiotaitojani. Olen kyllä aina tiennyt ne olemattomiksi, mutta en tavallaan ole muistanut, että ne ovat todellakin noin olemattomat. 22.04.2008 - 13:02
Tiedättekö että Tyynellä valtamerellä kelluu neljä kertaa Suomen kokoinen muoviroskalautta, joka tappaa vuosittain miljoona merilintua ja 100 000 nisäkästä, ja jolle ei voida mitään, koska se on niin kaukana kaikesta, eikä tavallaan kuulu kenellekään, koska se kuuluu kaikille meille.
On odotettavissa, että jätelautta tuplaa kokonsa seuraavan kymmenen vuoden aikana. Jätelautta alkoi muodostua jo 1950-luvulla, eli minun syntyessäni se oli jo hyvässä vauhdissa. Ties vaikka siellä kelluisi jokin sellainenkin muoviroska, jonka perheemme heitti Wartburgin ikkunasta, kun viikonloppuisin viiletimme kesämökille auvoisen 60-luvun suloisina viikonloppuina. Silloin me kaikki silmät kirkkaina katsoimme suoraan tulevaisuuteen ja näimme edessä pelkkää jatkuvasti kumuloituvaa hyvinvointia emmekä roskia ollenkaan. Vuonna 94 tein ikimuistoisen matkan Tunisiaan. Hotellimme sijaitsi moskeijan vieressä ja vaikka Tunisia oli aika maallistunut maa, moskeijasta kuului säännöllisin väliajoin rukouskutsu, jonka kaihoisa vire käänsi sisuskaluni ympäri. Se oli vain tunne, joka vastusti kaikkea järkeilyä. Tiedän kyllä kaikki fundamentalismin tuottamat ongelmat, aiheesta oli Hesarin Nyt-liitteessäkin aika masentava juttu. Mutta sitä piti sanomani, että Tunsiassa järkytti kaikkialla pyörivät ja lepattavat muoviroskat. Autiomaan läpi pyyhältävän junan ikkunasta sai katsella kuinka värikkäät muovikassit liputtivat uutta aikaa kaktuksen piikkeihin kiinnittyneinä. Sitä näkyä tuli päiviteltyä jälkeenpäinkin moneen kertaan, mutta silloin en vielä tiennyt jättiläismäisestä jätelautasta, jota merivirrat hyväilevät ja seulovat vuodesta toiseen. Muovijäte murenee, muuttuu levien kasvualustaksi, mutta ei koskaan katoa. Miten kauan vaatii kun lautta peittää alleen koko Tyynen valtameren. Onneksi minä todennäköisesti ole sitä näkemässä. 21.04.2008 - 16:50
Siitä lähtien kun isä talutti minut kirjastoon ollessani seitsemänvuotias, olen lukenut romaaneja. Minulla on aina ollut menossa useampi kirja. Olen elänyt tarinoiden kautta ja myöhemmin, kun aloin itse kirjoittaa, elin myös tarinoiden kirjoittamisen kautta. Se tuntui kauhean tärkeältä. Mutta nyt viimeisen vuoden aikana lukemisintoni on romahtanut. Yritin lukea uusinta Harry Potteria. Ei kertakaikkiaan. Nyt pitäisi seuraavaan kirjapiiriin lukea Saisiota ja uuvututtaa ajatuskin. Piirissämme on tunnollisia lukijoita ja minua hävettää, kun minulla ei ole koskaan mitään järkevää sanottavaa. Romaanit eivät tällä hetkellä kiinnosta minua ja se on kauheaa. Aikaisemmin olen jo vieraantunut televisiosta. En ymmärrä millä minä oikein saan aikani kulumaan, kun kaikki perinteiset viihdyttämisen muodot ovat menettäneet merkityksensä. Jotenkin se aika vain kuluu. Ehkä minä sitten vaan syön senkin edestä. Salla vinkkasi Hömpän helmissä (joka on hunningolla, ainakin mitä minuun tulee), Kalle Isokallion juttuun jossa todetaan, että kustantamot eivät ole hereillä tässä muuttuvassa maailmassa. Kirjakauppojen määrä vähenee, mutta kustantamot eivät tajua, että pitäisi löytää uusia jakelukanavia. Lyhyt sesonki yhdessä suppean jakelun kanssa on johtanut siihen, että painosmäärät ovat pieniä. Se nostaa kirjojen hintaa ja pienentää niiden menekkiä. Joka johtaa siihen, että painosmäärät pienenevät, jolloin hinta taas nousee. Isokallio on sitä mieltä, että kustantamot ajavat itseään ehdoin tahdoin konkurssiin. Toisaalta vain joidenkin kirjojen kohtalona on kurjistumiskierre. Jotkut kirjailijat myyvät hyvin. Ehkä kustantamot eivät ole menossa konkurssiin, mutta yhdellä jos toisella kirjailijalla on edessä henkinen ja aineellinen konkurssi. Apurahasysteemit auttavat joitakin, mutta eivät läheskään kaikkia. Kansa taapertaa kirjastoihin ja lainaa kirjoja kassikaupalla, mutta kaupasta kirjoja ostetaan vuodessa pari per nenä ja nekin lahjaksi. Ehkä kirja tosiaan on muinaisjäännös. Ehkä se ei ole oikein nykyaikaa. Muinaisjäännökset ovat sympaattisia, niitä pitää suojella, niin että en minä sillä sano. Etsin vain tässä syytä sille, miksi olen menettänyt mielenkiintoni romaaneihin. Koska tämähän on kriisinpaikka, jos tätä jatkuu vielä kovin pitkään. 17.04.2008 - 19:53
Koska olen muotitietoinen ihminen, pääsin mukaan Susun Lumppuja ja lureksia blogiin. Värkkäsin tämän aamuisen postauksen innoittamana itselleni toisen käyntikortin.  |
Kirjoittaja
Arkisto
2008 2007 2006 2005 1970  Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||