Ihmiset tulevat elämäkertakurssille ja hermostuvat ja häipyvät kun pitäisi alkaa muistelemaan?

Tuo mieleen sen vitsin, missä kapellimestaria alkoi häiritä kun yksi orkesterin viulististeista aina irvisteli kuin kauheissa tuskissa; meni lopulta kysymään asiaa. Ilmeni että ei, viulistin mielestä kapellimestarin tavassa johtaa orkesteria ei ollut mitään vikaa, ja tämä soitettava kappalekin oli ao. säveltäjän parhaita. Syy ilmeisiin oli yksinkertaisesti se että viulisti inhosi musiikkia.

Eikö hyvän kirjoittajan tunnusmerkki ole se, että hän uskaltaa laittaa osan sielustaan, tuskastaan ja riemustaan teksteihin? Jos ei uskalla tutkia omaa menneisyyttään, niin miten uskaltaa kirjoittaa tekstejään omien tunteiden kautta?

Itse kauan ajattelin, että alan kirjoittamaan kirjaan SITTEN KUN olen eläkkeellä. Ajattelin, että sitten ei ole niin väliä, jos minun menneisyydestä nousee esille ne kaikki virheet mitä joskus olen tehnyt. Tuntui, että jos nyt kirjoitan tunteella kirjani jotenkin loukkaan läheisiä kertomalla omista tuskistani. Ajattelin, että mitäs jos joudunkin lööppienkin kynsiin ja kaikki nauravat minulle? Sukulaiset taivastelevat?

Nyt tajuan, että MINÄ itse en pystynyt käsittelemään menneisyyttäni. Siksi olin itse lukkona luovuudelle ja ajatukselle kirjoittaa kirja jo nyt.

Ymmärrättekö?

Niin Etappisika, kyllähän se hiukan ristiriitaiselta tavalta toimia vaikuttaa, mutta ei ehkä ole mitenkään tavatonta. Oman kokemukseni perusteella voin hyvin ymmärtää ihmisiä, jotka ajautuvat tekemään asioita joita eivät oikeastaan haluaisi tehdä. Kuten esimerkkisi viulistikin.

Hahmo, kyllä kirjoittajan on uskallettava kohdata itsensä. En tiedä onko kirjoittamisessa muuten mitään mieltä. Mutta eihän se ole mikään on off juttu, siis että kohtaa täysin tai ettei kohtaa lainkaan. Itse olen ainakin kokenut kulkevani pitkän tien melkein täydellisestä kohtaamattomuudesta nykyhetkeen jolloin ajoittain koen pystyväni rehellisyyteen.

Joillekin ihmisille rehellisyys on varmaan helpompaa kuin toisille. Riippuu varmasti esim. kotikasvatuksesta. Satakunnassa on aina tärkeämpää se miltä asiat näyttävät kuin se miten ne oikeasti ovat ja sen opin minäkin ehdin sisäistää aika hyvin.

Tuo mitä sanoit läheisten loukkaamisesta kirjoittamalla omista tunteista on tietysti se peruskysymys jota olen blogissani käsitellyt varmaan useampaankin otteeseen. Sehän tulee lähelle sitä ikuisuuskeskustelua että mitä kirjailijalla on oikeus kertoa. Saako hän tehdä taidetta läheistensä elämästä ilman näiden lupaa. Tai yleensä toisten ihmisten elämästä ilman näiden lupaa.

Minulla ei ole mitään yksiselitteistä vastausta tähän kysymykseen. Mutta se on selvä, että ihmisellä täytyy olla oikeus kirjoittaa niin kuin tahtoo. Julkaisupuoli pitää miettiä sitten erikseen.

Kirjoitin kaksi tuntia, uusi ennätys. Koko ikäni olen aikonut kirjoittaa omaelämäkertaa, mutta yritykseksi on jäänyt, koska olen lähtenyt liikkeelle väärästä päästä. Näkymättömästä. Tunteista. Ne karkaavat sitä mukaa kun niitä ajan takaa. En saa kunnon otetta.

Nyt edessäni on pieni lapsi, maitokannu, auringon osuma peltiin... Jo juoksuttaa.

Olen kirjoittajakurssilla ja olen huomannut, että en oikein osaakaan kirjoittaa mistään muusta kuin itsestäni. Kanssakirjoittajat kommentoivat arvaillen, onko tekstini faktaa vai fiktiota. Olen havainnut, että kaikkein intiimein on kaikkein universaalisinta. Haaveena olisi julkaista jotakin joskus.

Rivit ovat syksystä kovasti harventuneet. Onko se tavallista?

Hei Suovilla! On tavallista, että väki jonkin verran vähenee, mutta jos hävikki on iso, niin sitten voi tietysti ryhtyä miettimään syitä. Minä vetäjänä etsin aina vikaa itsestäni jos yksikin tipahtaa, mutta olen huomannut että myös motivaation voimakkuus ja ryhmädynamiikka vaikuttavat siihen kuinka sitkeästi ihmiset jaksavat käydä. Havaintosi intiimin universaaliudesta osuu varmasti oikeaan. Minusta on ihan hyvä tapa lähteä liikkeelle omasta itsestään. Kun siitä kirjoittaa kysymys faktan ja fiktion suhteesta tavallaan kuitenkin menettää merkityksensä koska sillä hetkellä kun alat kirjoittaa elämästäsi se kuitenkin muuttuu fiktioksi. Niin tämä blogikin on tavallaan fiktiota, vaikka kirjoitankin omista ajatuksistani ja kokemuksistani.

Hauska kuulla sivullinen. Kirjoita toinenkin sivullinen.

Onko omaelämäkerran kirjoittajalle hyviä oppaita (jos ei ole mahdollista mennä kurssille)?

Voiko käydä niinkin, että mummo, pappa, isä, äiti kirjoittavat intoa hehkuen omaelämäkertansa, mutta lapset joutuvat jyrsimään sitä kuin pakkopullaa... ;) Onko kokemuksia, mitä omakustanne-omaelämäkerralle tapahtuu, kun työ on valmis?

Anonyymi, en muuten tiedä onko olemassa opasta joka olisi suunnattu nimenomaan omaelämäkerran kirjoittajille. Yleensä olen vain suositellut yleensä kirjoittamiseen liittyviä oppaita.

Hui, voi tuolla tavalla varmaan käydä, mutta yleensä ihmiset jotka nimenomaan haluavat kirjoittaa omaelämäkerrallisesti, suhtautuvat asioihin aika realistisesti. Heillä ei yleensä ole kirjoittamiseen liittyviä suuruuskuvitelmia niin kuin joillakin kirjoittamista muista syistä aktiivisesti harrastavilla saattaa joskus olla. Monet nimenomaan ajattelevatkin etteivät tyrkytä juttuaan muiden luettavaksi. Se kirjoitetaan itselle ja jätetään sitten muiden löydettäväksi kun itsestä aika jättää. Lapset ja lapsenlapset saavat sitten lukea jos heitä siinä vaiheessa kiinnostaa.

Suovilla,
olen kirjoittajakursseilla huomannut, että moni kirjoittaa itsestään, joku avoimesti, toinen nimiä muuttamalla. Mutta näköjään monet kirjailijatkin kirjoittavat itsestään. Tarina on ehkä puettu fiktioksi, mutta mistä muusta kukaan voi kirjoittaa kuin itsestään tai jotenkin itsensä läpi.

Mutta kuten Kirsti sanoi, fiktioksi kaikki lopulta muuttuu, jossain määrin ainakin - uskollisinkin elämäkerta on vain tulkinta, vain yksi näkökulma, vain valitut palat, ei siis koko totuus, jos sellaista on olemassa.

Jos yrittää kirjoittaa vaikka vain päivän elämästään faktapohjalta, huomaa että fiktio siitä tulee. Voi kirjoittaa omaelämäkerran, pyrkiä pelkkiin faktoihin, mutta voi myös kirjoittaa omaelämäkerrallisen romaanin, tulkita elämäänsä. Ehkä taru on todellisempaa kuin todellisuus ja fiktio voi olla tapahtumien ja ajatusten täsmällinen, ratkaisematon arvo, kuten joku viisas sanoi.

Anonyymi, hyvä ohje mielestäni on kirjoittaa pienistä asioista, hävettävistäkin asioista. Suuria niin harvoin sattuu, mutta pienet hyvin kuvatut tapahtumat ovat sitä universaalia, kaikkien kokemaa ja siksi tunnistettavaa ja koskettavaa.

Helmi,
totta puhut. Meitä on kuusi sisarusta ja meillä jokaisella on ihan erilaiset vanhemmat ja muistot. Kun olin muistellut "omaa totuuttani", vain harvoin olen saanut reaktion. "Tuon minäkin muistan." Yleensä seuraavat tarinointiani vaitonaisina.

Suovilla, onneksi ei sentään tule riitaa, eikä kukaan väitä että muistat väärin, ei se noin ollut.

Helmi, usein kirjailijalle saattaa myös käydä niin että hän luulee kirjoittavansa fiktiota ja vasta jälkeenpäin tajuaa tekstin yhteydet omaan elämään.

"Voiko käydä niinkin, että mummo, pappa, isä, äiti kirjoittavat intoa hehkuen omaelämäkertansa, mutta lapset joutuvat jyrsimään sitä kuin pakkopullaa..."

Mistä tulikin mieleeni yksi omaelämäkerrallinen juttu...

Mummoni perusti kaupan Helsingin pitäjään yhteen kylään, oli perustamassa kylän urheiluseuraa ja veepeekoota, puuhasi aktiivisena seurakunnassa yms. Kun Helsingin pitäjä muuttui Vantaaksi, järjestettiin elämänkertakilpailu, johon mummo halusi välttämättä osallistua.

Mummo oli kansakouun ja konttorikurssin käynyt, ei ollenkaan kirjoittamiseen harjaantunutl. Äiti sitä mummon juttua sitten työsti lopulliseen malliin (ja olisi kiroillut sitä tehdessään, jos olisi kiroillut).

Joululahjaksi me kaikki lapsenlapset saimme huokoiselle makulatuuripaperille violetilla spriimonistuskoneella monistetun muistelmakirjan. Luin sen mielelläni.

Vuosikymmeniä myöhemmin mummo makasi viimeisiä kuukausiaan sänkypotilaana kotonaan. Meillä läheisillä oli päivystysvuorot. Kerran otin ääneen luettavsksi Mummon muistelmat. Mummo kuunteli ja samalla nauha pyöri tarinat kasetille. Sitten yllättäen mummo innostuikin lausumaan nauhalle jotain 70 vuotta aiemmin oppimaansa piiiiiitkää runoa! Siitä tuli lähipiirille arvokas nauha.

Tällainen konkreettinen muisto tällä kertaa.

PS Kirsti, sinä olet kyllä varsinainen ammattilainen houkuttelemaan ihmiselle kirjoitushalun (välillisesti tässä myös sinä Hui!). Nytkin tulin väsyneeenä ihan vain silmäämään, vailla mitään kirjoitusaikeita. Ja mitä vielä, kokonaisen postauksen verran vuodatin naapurin laatikkoon!

Ihanaa kun vuodatit! Ja mikä tarina. Muistan vielä miltä spriimonistuskoneella monistetut paperit tuoksuivat.

Kiinnostaisi tietää, että mitä ne saunassa venytellyt jääpuikkokarkit olivat? Millaisia? Muistan, että pentuna imeskelimme ja venyttelimme Fazerin parhaiden jääkarhukarkkeja, olivatko ne saunakarkit samoja?

Ennustan, että omaelämäkertakirjoittaminen kokee kultakauden, kun suuret ikäluokat alkavat eläköityä. Muistelemiseen jää aikaa ja kypsyy motivaatio kirjoittaa muistiin eletty elämä – ennen kuin dementia iskee tai hautapaikka mietityttää. He tutkivat kirjoituskurssitarjonnan ja tarttuvat kynään. Heitä, meitä on paljon, kuhisemalla. Ja pää on täynnä muistoja.

Hei jek! En ole nähnyt niitä "jääpuikkoja" koskaan myytävän muualla kuin Porin uimahallin kioskissa 60-luvulla. Niitä oli vihreitä ja keltaisia ainakin. Ne olivat sellaisia pikkusormen paksuisia ja ehkä n. 15-20 cm pitkiä. Kovia, läpikuultavia, tikkarimaisia karkkeja joita imeskeltiin. Sauna oli aina valtavan kuuma, yli sata astetta ja siellä jääpuikkoja oli mahdollista taivuttaa ja venyttää ja jotkut venyttivät karkkinsa ohueksi, metrien pituiseksi nauhaksi. En minä tietenkään, minä söin aina omani.

Aivan eläkeläinen. Jonkinlaista buumiahan on eletty jo nyt.

Muistellessa mieleen nousee myös sitä elämänkipua, jonka tunnistaa selkeästi: hylkäämisen, rakkauden kaipuun, osattomaksi jäämisen. Ja vihan (läheltä), jota sain tuta. Lienee viisasta jättää tämä aihealue käsittelemättä, koska eliminoiminen auttaa jatkamaan kirjoittamista. Selkeä konkretiaan keskittyvä valikointi nostaa muistoja, jotka olivat unohduksissa. Muussa tapauksessa kirjan teemana olisi "muistelmia vihasta" enkä semmoista elämänhistoriaa haluaisi jättää jälkipolville.

Mieluummin nostan päällimäisiksi parhaimmat...

Toinen mahdollisuus on kirjoittaa vihasta vain itselleen ja vaikka heittää työ aikanaan pois. Tai jakaa se jonkun muun kuin jälkipolven kanssa. Ehkä siinä tapahtuisi jotain tästä Kirstin kokemasta: "On ollut hienoa huomata miten paljon hyvin synkkienkin tarinoiden kirjoittaminen ja jakaminen on synnyttänyt ryhmässä iloa ja vapautunutta vuorovaikutusta. Olen kokenut, että ihmiset ovat ainakin olleet hirvittävän rehellisiä ja niissä hetkissä on ollut jotain sellaista jonka minä olen kokenut melkein pyhänä."

Vihasta voi tosiaan kirjoittaa vain itselleen. Ajattelen silti, ettei ihmisen ole mitenkään välttämätöntä kirjoittaa raskaista kokemuksistaan. En usko, että ikävät asiat aina pitää käsitellä ennen kuin niistä voi vapautua. Kyllä asioita voi myös vain jättää taakseen, antaa niiden unohtua. Koska vihasta kirjoittamisessa on se huono puoli, että kirjoittaessa asiat myös vielä paremmin painuvat mieleen.

Mutta mitään yleispätevää ohjetta tästäkään ei mielestäni voi antaa. Toiselle on tärkeä saada kirjoittaa negatiivisista asioista. Toiselle on tärkeä jättää ne rauhaan. Olennaista on, että ihminen itse tunnistaa mikä on juuri hänen tapansa lähestyä omasta elämästä kirjoittamista.

Kiitos näkemyksistä.

Valitsen tällä erää "rauhan". Kyllä siinä silti on kylliksi yhden sukupolven verran kovaa ruisleipääkin, mutta ei niin, että se juuttuisi kurkkuun ja kuristaisi.