|
|||
 |
|
||
|
09.04.2006 - 21:21
Isäni oli puutarhuri. Hän
eli pitkien talvien yli selaamalla siemenluetteloita. Työkseen hän
vastasi siitä, että konepajalla leikkuupuimurit saivat kestävän
pintakäsittelyn, eivätkä ruostuisi. Aamuisin
hän otti polkupyöränsä varastosta ja polki kaupungin halki hattu
päässä, kravatti kaulassa, ympärilleen vilkuilematta. Hän polki
rautasillan yli ja kääntyi oikealle missä tiiliset tehdasrakennukset
reunustivat kapeaa asfaltoitua katua ja niiden likaisista,
pikkuruutuisista ikkunoista tihkui varhaisaamun pimeään pieni aavistus
tukkoista, tomuista valoa. Isäni
oli puutarhuri. Se ei ollut hänen leipätyönsä, vaan jotain mikä auttoi
häntä unohtamaan, niin minä sen nyt ymmärrän. Se auttoi häntä
unohtamaan sodan. Puutarha oli paikka johon paeta kun kysyin häneltä:
tapoitko sinä sodassa ihmisiä? Myös
hänen isänsä oli puutarhuri. Ja isänisän täti, Matilda. Kenellekään
heistä puutarhanhoito ei ollut ammatti, vaan jotain mihin ajatukset oli
hyvä kiinnittää jos ne uhkasivat karata luvattomille teille. Olen
puutarhureiden sukua, neljännessä polvessa, mutta kovasta savesta
ylöspunnertavat hauraat taimet eivät ole koskaan herättäneet minussa
samanlaista iloa kuin sukulaisissani. Viljelykauden
vaiheet hallitsivat isän elämää. Kausi alkoi maalis-huhtikuussa
siemenien kylvämisellä purkkeihin ja päättyi loka-marraskuussa vasta
kun viimeisetkin sellerit ja purjot oli nostettu maasta. Minä
mietin aina kuinka kauan se jatkuisi. Ja kun isä lopulta eräänä kesänä
joutui sairaalaan ja juurekset jäivät maahan, se tuli kaikille
yllätyksenä. Ei tämä vielä ole lähtöä, isä sanoi, mutta hän oli
väärässä. Hän liukui käsieni läpi toiseen maailmaan ja vei salaisuutensa mennessään. Hän jätti minulle perinnöksi puutarhansa, enkä tiedä mitä minun pitäisi sille tehdä. Olen ajatellut sitä koko talven. Miten
puutarha voi jollekin olla niin tärkeä. Miten joku jaksaa kaiken
vapaa-aikansa möyhiä maata. Kääntää ja kuoputtaa. Kylvää ja kitkeä ja
kastella. Rikkaruohot kasvavat nopeammin kuin kukaan ehtii kitkeä.
Yhden katkaistun juuren tilalle kasvaa seitsemän uutta. Se on
loputonta, eikä kitkeminen pääty ennen kuin syksyllä kun sato on
korjattu, maat käännetty ja yöpakkaset pysäyttävät kasvun. Maa
hiljenee, kurjet lentävät pois. Kaikkialla on ruskeaa ja harmaata, savi
tuoksuu ja tarttuu saappaisiin ja järveä pyyhkivä tuulenpuuska nostaa
teräväpäisiä, äkäisiä laineita jotka lonksuvat hyytävän kylmiä
rantakiviä vasten. Vasta silloin voi huokaista helpotuksesta. Mutta
niin kauan kuin on elämää on aina tulossa seuraava kevät ja kesä joten
puutarhuri ei koskaan todella lepää. Jos hän ei raada puutarhassa hän
tutkii siemenluetteloita ja tekee suunnitelmia. Minä
perin isältä puutarhan, mutta perin myös jotain muuta. Minussa on tämä
tunne jota en osaa nimetä, se on tärkein perintöni. Ehkä se on
jonkinlaista alkusurua. Vaimea särky, ei mitenkään sietämätön, mutta
kuitenkin läsnä. Kaipaan jotakin mitä en ole koskaan omistanut.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970  
Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Mietin tuota kaipausta tänään. En ole oikeastaan surrut, kun ei ollut mitä olisi surrut, muuta kuin se olematon. Ja sitä on vaikea surra.
Me seisottiin kukkienlaskun jälkeen isän arkun äärellä, äiti ja kaikki lapset, ja kanttori soitti Oi muistatko vielä sen virren. Ensimmäisen säkeistön ajan itkin. Luulin ettei toista soiteta, mutta kun musiikki vain jatkui, minä jotenkin rauhoituin itkustani, ajattelin, että tässä me ollaan kaikki eikä hunningolla ole kukaan. Sain itketyksi sen mitä oli ja sen mitä ei koskaan ollut. Ne tuntuivat yhtä tärkeiltä, yhtä olemassaolevilta asioilta, kaikki hyvä ja paha mitä oli tapahtunut - ja sekin, mitä ei koskaan omistanut, mitä ei saanut, mutta minkä olisi voinut saada.
Tuleekohan se suru vielä, tuleeko se voimakkaampana kuin tämä kaipaus, joka kaipaa sitä mitä ei ollut.
En silloin tavoittanut tunnetta, jota yritit kuvata, mutta olisiko tosiaankin kysymys siitä, että suret sitä, mitä ei ollut?
Voisithan tehdä perintöpuutarhastasi omannäköisesi. Siellä voisi kasvaa juuri niitä kasveja, joista pidät. Tai voihan se olla vaikka kasvitonkin (vrt. japanilaiset kivipuutarhat). Silti se muistuttaa sinua siitä, mitä sinulla oli, isästäsi ja hänen vihrepeukalostaan, siitä kuinka hän vetäytyi puutarhaansa.
Helmi, jostain syystä tuntuu huojentavalta kuulla että joku toinenkin kaipaa sitä mitä ei ole koskaan ollut, vaikka eihän se ole mikään mukava asia eikä sellaista olotilaa kenellekään soisi.
En tiedä tuleeko suru, mutta kaipauksesta olen kokenut että se voi kummallisesti kääntyä myös kohti tulevaa. Siis samalla kun kaipaan jotain mitä ei ollut, jokin minussa kurottaa eteenpäin. Ehkä toivon, että selvittämällä joitakin asioita voin ymmärtää paremmin ja sitä kautta ehkä tavoittaa jotain siitä mitä kaipaan.
No joo.
Joku voisi vaikka maksaakin vähän, jos saisi itse poimia suoraan pensaista ja puista. Sitten sinun ei tarvitsisi jyrätä puutarhaa paljaaksi.
Olen lukenut Tito Collianderin muistelmia, palaan niihin tuon tuostakin. Perhe oli Pietarissa kokenut nälän maailmansodan ja vallankumouksen melskeessä. "Nälkää näkevän lapsen kannalta ei ajalla ole mitään merkitystä. Silloin tällöin keskellä yötä hän herää: hän on nähnyt unta ruoasta. - - Lapsi ei enää itke. Hän vain kärsii kuin eläin, häneltä on riistetty sielu."
Collianderit muuttivat monien vaiheiden jälkeen Pitäjänmäelle huvilaan, jossa oli hylätty puutarha. "Sitä ryhdyimme nyt kunnostamaan yhteisvoimin. - - Vehnäjauhot, riisisuurimot, sokeri ja muu sentapainen oli yhä kortilla. - - Ja juuri tämä, että ruokaa sai, saattoi meidän käsityksemme mukaan lakata koska tahansa. Hyvinvointi tuntui meistä epävarmalta, tilapäiseltä, ikään kuin löyhästi pintaan liisteröidyltä. Oli paras olla varuillaan. Mielemme pohjalle oli lopullisesti jäänyt tunne, että kaikki ulkonainen rauha oli epäluotettavaa, että kaikki mikä tällä hetkellä näytti olevan vakaata ja hyvässä järjestyksessä, saattoi käden käänteessä muuttua kaaokseksi."
Siteerasin, koska tuli tunne, että yksi selitys isäsi puutarhaharrastukseen voi olla tuo sama: sodan ja nälän kokenut haluaa varmistaa. Samaa oli isälläni, ja on äidilläni, koko sillä sukupolvella, ilmenee vain eri tavoin. Se on syvästi ymmärrettävää ja kunnioitettavaa. Kokemuksesta oppimista. Puutarha voi olla muutakin kuin pakopaikka - se on ruuan, elämisen varmistus. Tai kumpaakin.
Elämisen varmistusta sekin, että suuntautuu eteenpäin. Jotenkin aavistelen tuota tunnetta myös, kun en ole alkanut märehtiä vanhoja asioita, ihmeekseni.
miten minusta tuntuu siltä, kuin tässä kirjoituksessa alkaisi uusi vaihe tuotannossasi, kiireetön ja rauhallinen. Jos tämä kirjoitus on ollut olemassa jo aikaisemmin, se on sitten puoli, jota en ole kirjoituksessasi ennen tuntenut.
Mieleeni palaa aina välillä myös kuva Kirstin isästä joulupatakerääjänä.
Helmi, Collianderin muistelmasarja on kulunut minunkin käsissäni. Löysin sen 70-luvulla ja se kolahti jo silloin. Tuo mitä sanot puutarhasta elämisen varmistuksena on varmasti totta. En vain ole sitä puolta osannut niin paljon ajatella.
Pirkko ja Sylvi, ei tämä varsinaisesti mikään uusi puoli ole vaikka teksti onkin uusi. Olen matkan varrella kirjoittanut isästäni ja isoisästäni hahmottaakseni jotenkin omaa sijaintiani, niistä teksteistä vain ei ole syntynyt valmista eikä julkaisukelpoista. Toivon että minulla nyt olisi malttia paneutua niihin ja katsoa onko niistä johonkin. Sehän on aivan mahdollista etten koskaan pysty tästä aiheesta työstämään ehjää kokonaisuutta jonka joku haluaisi julkaista.
Minulla on 500 sivua äitini muistelmia, mutta miten niistä syntyy teos? Ehjä kokonaisuus.
Ajattelen, että teoksen syntymiseen vaaditaan ainakin etääntymistä aineistosta. Sen täytyy olla vain materiaalia jota käytät mielesi mukaan. Hyväksyt ja hylkäät osia. Jatkokehittelet hyväksymiäsi ja unohdat loput.
Sinun pitää etsiä itsellesi toinen rooli. Olet toimittaja joka tutkii materiaalia ulkopuolisen silmin ja pohtii mikä siinä on olennaista, mikä epäolennaista. Joudut tekemään ankaraa valintaa ja hylkäämään ehkä paljon sellaista jonka löytäminen on tuntunut tärkeältä.
Kannattaa lukea materiaali ajatuksen kanssa läpi. Alleviivailla tärkeiltä tuntuvia kohtia ja tehdä myös muistiinpanoja lukemastaan. Etsiä millaisia teemoja ja aihekokonaisuuksia aineistosta nousee esiin ja pohtia minkä ympärille haluat teoksesi rakentaa. Mitä haluat sanoa? Ja kenelle teoksesi kirjoitat? Ketä toivot tarinan koskettavan?
Myös Sisyfos -myytti sopii puutarhurin iltalukemistoon; samaa turhaa hommaa, mistä ikinä ei tule valmista... Itse hommassa on ilmeisesti se viehätys, kuten kuulemma alkemisteilla, eihän kukaan täysjärkinen kuvitellut että kultaa voisi tehdä, mutta kaikki se häärääminen, keskittyminen, kokeileminen, mietiskely jne. jotka siihen liittyivät, ovat ilmeisesti olleet se varsinainen pihvi.
Minun äitini keitteli hillot ja mehut - kauhea kiukku ja äkseeraus ja hiki monta päivää. Minäkin keittelin niitä aikani, kunnes luovutin, mikä pakko se on. Nyt tosin ei ole enää sellaisia pensaita, joista marjoja tulisikaan.
Muistin, että pakko ei ole kuin kualla. Olen tehnyt tuota, mutta tarkoittaako se, että joka armon syksy on samat kuviot toisettava? Olenko huano ihminen, jos en sienestä? Rauhoituin, kun tajusin miten paljon kaikkea muuta teen - sellaista, mitä äitini ei ikinä... en siis edes äitini muiston vuoksi hilloa.
Mutta, jos ensi syksynä kutsut, tulen mielelläni vapauttamaan Sinua syyllisyydestäsi tässä marja-asiassa. Uskoisin, että muutama muukin voisi Blogistaniassa innostua...
Kirjoituksesi sai minua miettimään omaa suhdettani maahan ja puutarhaan. Maa on yllättävän tärkeä minulle, miltei maattomalle, sellainen pieni läntti...
Omista vanhemmista on varmaan aika vaikea kirjoittaa taideteokseksi asti. Ehkä te, Kirsti ja Helmi tarvitsisitte jossakin vaiheessa ulkopuolisen toimittaja-apulaisen. Toisinaan myös aika tekee tehtävänsä: pääsee iholle käyvästä aiheesta etäämmälle ja voi tarkastella kipeitäkin asioita kuin ulkopuolisen silmin.
Tuulisuoja, minua ei itse asiassa paina pelkkä syyllisyys, vaan siis se että puutarhan pensaat ja puut ovat isäni konkreettinen kädenjälki, osoittavat minulle että hän on oikeasti ollut olemassa joskus. Joten siksi haluaisin sen säilyttää. Kukkivat marjapensaat jotka syksyllä tuottavat marjoa kertovat minulle hänestä, siksi ne tuntuvat olennaisilta. Mutta sitten on nämä muut sukulaiset jotka vouhottavat että olenko mitannut kuinka paljon tulee litroja per puska, isän aikana tuli joistakin pensaista niin ja niin monta litraa. Ja mitä, etkö poimi niitä? Annat varista maahan? Niin, sieltä käsin sitten tunkee sitä syyllisyyttä jolla toki on hyvin tarttumapintaa sisimmässäni.
Louhi, maa on kiinnostava asia. Sehän on sellainen kauppatavara jota ei luoda lisää. Sitä ei tuoteta missään. Se on kerran tehty ja se saa nyt riittää meille kaikille. Näitä länttejä sitten ostetaan ja myydään. Muita tuotteita tehdään jossain jatkuvasti lisää, taloja esim. mutta siis tontteja ei tehdä missään, upouusien tonttienkin maa on ollut olemassa jo aika kauan.
Etappisika, sisyfosmyytti tosiaan sopii puutarhanhoitoon, mutta puutarha antaa sille jotenkin valoisamman tulkinnan. Kiinalaiset väittivät että jos haluaa olla koko loppuikänsä onnellinen, pitää hankkia puutarha. Mutta tässäkin täytyy kyllä olla perskohtaisia eroja.
Kiitos ruu.
Jättäkää mullekin! Tulen mielelläni marjapuskiisi. Sulatin juuri pakastimen, se odottaa suu raollaan.
Tuli mieleen tällaista: Miksi jätit minulle puutarhan, miksi et itseäsi? Mikset jättänyt salaisuuttasi? Vai onko se kaivettu puutarhan saveen? Onko puutarha se ryijy, jonka sinä jätit?
Olen lukenut tietysti oppaita ja käynyt kursseja. Mutta Kirsti, tiivistyksesi, ohjeesi, oli kyllä mainio. Epäilen silti, olenko oikea henkilö toimittamaan äidin muistelmia. Niin kauan kun purskahtelen itkuun tekstin äärellä en tunne olevani. Ankara valinta ja osien hylkääminen on vaikeaa ja vielä vaikeampaa minulle tärkeän ja yleisesti kiinnostavan erottaminen. - Mutta uskon, että alitajunta tekee työtä puolestani.
Federico Andahazi sanoi Mukkulassa 2003: Monet lahjakkaat kirjoittajat eivät uskalla ryhtyä kirjottamaan, koska kun jokin on pyhää, siihen ei voi suhtautua muutoin kuin polvistumalla sen eteen. Mutta jotta syntyisi hyvää kirjallisuutta, täytyy upottaa kätensä syvälle paskaan. Muulla tavalla ei voikaan kirjoittaa.
Ehkä se liittyy jotenkin miesten elämään että halutaan jättää jotain konkreettisia asioita. Ei niinkään välitetä puhua eikä jakaa kokemuksia, mutta rakennetaan talo, raivataan puutarha, istutetaan omenapuu. Ihan hienoja asioita nuokin kun niitä oppii lukemaan.
Minäkin saatan purskahdella itkuun oman tekstini ääressä. Pidän sellaisia kohtia erityisen onnistuneina. Tosin joskus pitää sellaisetkin karsia pois, mutta yleensä vasta kustannustoimittajan vaatiessa.
Olipa hyvin sanottu Andahazilta. Juuri noin olen itsekin kokenut.
"Paskan marjat!"
Etappisialta jälleen ytimekäs kiteytys. Meillä muuten kasvaa noita paskapensaiksikin kutsuttuja komistuksia joissa hohtavat punaiset, joskin syömäkelvottomat marjat. Just nyt en saa puskan nimeä päähäni.
Tämä pensas on tullut maahamme ihmisen mukana. Tarkemmin sanoen se on tullut maahamme noin 1.000 vuotta sitten rohdoskasvina, mutta vuosisatojen kuluessa rohdoskäyttö on vaipunut unholaan. Sitä on viljelty koristepensaana ja siitä sitten levinnyt ja villiintynyt asutuksen lähimetsiin.
Pensaasta lähtevä paha haju on antanut aiheen kutsua sitä paskapuuksi, Laitilassa se tunnetaan koirankusipuuna."
http://www.lailanet.fi/arto/kasvit/062.htm
Kiitos infosta Louhi. Koirankusipuu on ihan hieno nimi sekin.
"Leikillisiä varhaisnuorukaisia." Voi kunpa oisin saanut olla mukana. Tai ehkei sittenkään.
Tuosta tuli mieleen se, kun ukkini kuoli, isäni isä. Eniten surin sitä, että hän oli hevosmies ja minä hevostyttö ja se oli ainoa aihe, jolla hänen lähelleen pääsin koskaan. Hän kertoi sodasta, hevosestaan Luciasta ja sen luonteesta ja kaikesta. Minä puhuin hoitohevosistani ja ukki kävi joskus katsomassa ratsastustuntejani. Näin, että hän oli ylpeä. Kukaan muu ei pitänyt sitä minään, paitsi hurahtaneen pikkutytön vouhkaamisena.Ukki sanoi aina, että kunnioita hienoa eläintä.
Kun ukki kuoli, meni tavallaan ainoa side siihen hevosjuttuun samalla ja sitä surin enemmän kuin muuta. Kummaa.
-minh-