Hassu ristiriita otsikossa ja tekstissä. Otsikossa sanot luottavasi minuun ja tekstissä kerrot, ettet kykene luottamaan kehenkään. Hmm...

Mutta totta on, että varhaiset kokemukset saattavat vaikuttaa voimakkaasti luottamuksen syntyyn. Jos et ole kokenut saavasi tarpeeksi turvaa lapsena tai ihmiset eivät tuolloin ole olleet luottamuksesi arvoisia, on ymmärrettävää, että aikuisenakaan luottamus ei ole helppo juttu. Kannattaisiko kuitenkin aikuisen viisaudella ottaa riski, jos se mieskin kerran on luotettavaksi osoittautunut?

Kyllä, nimenomaan yritän opetella turvautumaan myös muihin kuin itseeni. Mutta vaati sellaisen erikoisen nytkähdyksen että yleensä ymmärsin miten etäinen ajatus tällainen turvautuminen on minulle ollut.

On surullista ajatella päiväkodissa olevaa lasta, joka ei tunne voivansa edes niin pienenä turvautua keneenkään.

Minä olen miettinyt sitä pelkoa, kun ihmiset eivät uskalla luottaa ja/tai turvautua toisiinsa - että miksi he eivät uskalla. Selityksenä on useinkin juuri tuo itsensä paljastaminen ja se, että joku voi loukata, niin minä olen itsekin tuntenut usein. Mutta voihan joku loukata sinua tai minua tai ketä tahansa vaikka ei luottaisi keneenkään. Joku voi tulla puukon kanssa päälle tai antaa potkut tai levittää inhottavia juttuja tai tulla läimäyttämään kasvoille väkijoukossa ilman, että siihen olisi tarvittu mitään luottamusta. Aina voi tulla loukatuksi, ei se luottamattomuudesta kiinni ole.

Ja toisaalta taas, jos pystyy luottamaan ja turvautumaan muihin (on se kyllä minullekin vaikeaa), voi palkinto siitä olla paljon suurempi, kuin se potentiaalinen loukkaantuminen mikä voi seurata. VAIKKA se lopulta päättyisi huonosti ja tulisi loukatuksi. Se on silti ollut sen arvoista, näin olen itse miettinyt.

Eksyin nyt vähän sivupoluille, mutta tarkoitus oli oikeastaan kysyä, että mikä sitten on se pahin mitä voi tapahtua jos luottaa johonkuhun ja se menee mönkään - loppuisiko maailma ja elämä siihen? Vai olisiko niin, että sitten sattuisi inhottavasti ja vähän aikaa siitä joutuisi kärsimään ja sitten lopulta sitä vain toipuisi ja voisi jatkaa eteenpäin ja luottaa taas. Ehkä.

PS: Tuo sinun juttusi terveydenhuollosta liikkuu näemmä samoilla linjoilla kuin minun viime kirjoitukseni. Tätä terveydenhuollon pohdiskelua tuntuisi olevan liikkeellä muutenkin aika tavalla. Ihan syystäkin.

Tämä kirjoitus oli melkein kuin jatkopohdintaa eiliselle omalle tarinalleni blogissani eli samaa asiaa mietin minäkin. Keneen voi luottaa ja turvautua ja pitääkö niin ylipäänsä tehdä.

Vuosia ajattelin samoin kuin sinä, Kirsti, minun oli vaikea luottaa ihmisiin, koska todellakin, luottaessa joutuu ikävästi paljastamaan omat heikkoutensa ja silloinhan sitä on toisen armoilla.
Jumalan tai vastaavan olin hylännyt jo lapsena, joten ihan omillaan sai pärjätä.
Mutta sitten, jotain tapahtui, en tiedä mitä, oliko se vain vanhenemista, järkiin tulemista tai mitä, mutta kuitenkin tajusin, että jos aion selvitä täällä suhteellisen järjissäni, minun on luotettava. Ja avain sen luottamuksen syntyyn oli se, että tajusin, että on oikeasti ihan samantekevää, mitä ihmiset ajattelevat tai puhuvat minusta. Kun se ei merkitse mitään, voin luottaa, kukaan ei voi vahingoittaa minua.

Saikohan tästä nyt mitään selvää, ajatus selvästikin tökkii näin aikaisin aamulla.

Kirsti, eikö Yleenkään voi turvata? ;o) En kuullut Ellilää Radio suomesta klo 10 tänään... vai oliko kyse paikallisradiosta? Täällä pääkaupunkiseudulla en onnistunut oikeaa ohjelmaa löytämään...

Hauskasti tosiaan samoja teemoja esillä postauksissanne, Wilhelmiina ja Susu.

Wilhelmiina, kyllä se loukkaus ja pudotus tavallaan tuntuu suuremmalta jos ensin luottaa ja sitten joutuu pettymään. Samalla tavoin monet suhtautuvat elämäänsä yleensä. Kun ei koskaan odota mitään hyvää tapahtuvaksi, ei joudu raskaasti pettymään. Toisaalta eipä sitten elämässä myöskään ole paljon iloa, mutta jotkut ottavat mieluummin tasaisen penseyden kuin ilon ja pettymysten vuoristoradan. Mutta samaa mieltä, eihän sellainen penseä pahimpaan varautuminen ole mitään elämää. Siksi kannattaa olla rohkea ja luottaa ihmisiin ja elämään ylipäätään.

En tosiaan tiedä mikä pettymyksessä olisi pahinta. No omalla kohdalla ajatellen ehkä se että on saanut kokea jotain ihanaa ja sitten huomaa ettei se totta ollutkaan. Että pettymys jotenkin pyyhkii pois ja vie arvon siltä mikä on ollut. Mutta kun hetken on saanut kokea jotain ihanaa, muistaa aina millaista on joskus ollut ja voisi olla. Mutta tietää ettei koskaan voi sitä saavuttaa koska kaikki sellainen on pelkkää valhetta.

Susu, tuo on minulle selvää että on samantekevää mitä ihmiset ajattelevat. Mutta ihan täysin en vielä ymmärtänyt miten se liittyy luottamiseen. Ehkä se vielä kirkastuu.

Voi hyvät hyssykät Tuulisuoja, tuo meni minultakin ohi. Ei pitänyt olla paikallisradio. Ohjelman nimi piti olla Ajan tasa. Oi voi, ohi meni tosiaan.

Silloin ihminen on lujalla pohjalla kuin minuuden eheys ei ole toisista kiinni. Ikävä kyllä (?!) se asia pitää laittaa joskus testiin kun meillä on luottamuksen ja läheisyyden tarve. Nuo kaksi asiaa liitän toisiinsa. Onnellista on jos luottamus säilyy, mutta ei sekään onnetonta ole jos luottamus rikkoutuu ja huomaa että siitä selviää, olemassaolon oikeutus ei olekaan toisesta kiinni. Sitäkin kautta voi löytyä se itseluottamus joka ei ole pelkoa toisista ihmisistä. Tuon voi tulkita kovettumisena, mutta en tarkoita sitä ollenkaan. Vapaapäivä, ja minullekin tämä on aika varhaista ;)

Luottamus yliluonnolliseen on ajatuksena kietova, miten siitä moni saakin turvaa. Ylen turvallista

Kirsti, minulla on ollut radio Suomi auki jo 9.30 saakka, Ajan tasa täällä kuuluu, mutta muuttolinnuista puhutaan... En ole kuullut haastatteluasi vielä. Ehkä päivä vaihtui? Pidän radiota nyt auki silti...

"Susu, tuo on minulle selvää että on samantekevää mitä ihmiset ajattelevat. Mutta ihan täysin en vielä ymmärtänyt miten se liittyy luottamiseen. Ehkä se vielä kirkastuu."

Yritän selittää(näin aamutuimaan, huokaus), mitä tämä merkitsee kohdallani eli jos minulle on samantekevää, mitä ihmiset minusta ajattelevat > luotan itseeni ja omaan arvooni > voin luottaa myös muihin ihmisiin, koska todennäköisesti en hajoa kokonaan palasiksi, vaikka he pettäisivät luottamukseni.
Eli ensin minun on luotettava itseeni. Vasta sen jälkeen voin luottaa toisiin.

Lisäkahvi voisi tehdä hyvää.

Niin kyllä molly, mutta eheää minuutta meille ei ilmeisesti kehity ilman muita ihmisiä ja ilman muilta ihmisiltä saatua riittävää turvaa. Eli ihmisten varassa tässä kuitenkin keikutaan. Jollakin tavalla yliluonnollisen ja luonnollisen/inhimillisen välinen raja tuntuu omassa elämässäni liudentuneen.

Hyvä selitys Susu, nyt ymmärsin. Kiitos. Kyllä minäkin ajattelen että itsestä kaikki lähtee.

Tuulisuoja, toimittaja kyllä sanoikin että se lähetysajankohta oli vain kaavailtu täksi päiväksi. Kahdelta tulee toinen ajantasa ja jos se ei tule siinäkään niin sitten huomenna.

Tai sitten joskus vielä myöhemmin kun ei kertakaikkiaan ole mitään tärkeämpää asiaa mitä ehkä saamme odottaa :D

Moikka. Saitko jo Parnassosi. Mulle ei tullut tänäänkään ja soitin tilaajapalveluun, laittavat uuden ja se tulee sitten huomenna tai torstaina. En tiedä minne lehti on kadonnut. Ihmeellistä.

Ajattelisin jotenkin niin, että voi olla itsenäinen mutta silti turvautua ihmisiin silloin kun siltä tuntuu. Sehän on parhaimmillaan molemminpuolista sellainen turvautuminen.
Omilla jaloillaanhan sitä tietysti yrittää enimmäkseen olla ja elää. Mutta Susupetalin kanssa minulla on vähän samanlainen kokemus - vanhemmiten kun on tullut vähän enemmän itsevarmuutta, on tullut myös uskallusta tukeutua toisiin ilman pelkoa, että oma minä häviää. Murrosiässä, jolloin sitä tukea olisi kai tarvinnut kipeästikin, sitä ei uskaltanut pyytää eikä vastaanottaa.

Toiseen turvaaminen, se kuulostaa jotenkin riippuvaiselta... Pitää olla luottamus siihen, että kun apua tarvitsee, sitä saa - sellaisia tilanteita kun ihan väistämättä tulee vastaan, päivittäin itse asiassa. Asian täytyy olla perspektiivissä: kukaan ei ole täällä minua varten, mutta toisaalta yksin ähertämällä tekee asioita monesti vaikeammiksi kuin tarpeellista olisi. Harva meistä on niin omnipotentti että kaiken klaaraa tuosta vain, mutta tietystikin pitää rohkeasti tutustua itseensä jotta voi myöntää milloin jeesaamisesta on enemmän hyötyä kuin itte-minä-itte-sähläämisestä. "Gnothi seauton," kuten jo muinoin Parnassolla tolkutettiin. (- Kyseinen lehti ei ole minullekaan tullut; onkohan Posti siirtynyt säästöissään jo siihen että vastaanottaja hakee lähettäjältä "palvelumaksua" vastaan lehtensä...?)

Minä sain Parnassoni tänään. Lukenut en vielä ole.

Hyviä kommentteja Anni ja Rauli. Täytyy fundeerata oikein.

"Toivon parasta, pelkään pahinta"
Kyllä me ihmiset mielestäni olemme riippuvaisia toisistamme, sosiaalisia siis. Jokainen tarvitsee joskus apua. Ja jos on sitä tarvittaessa saanut niin ymmärtää myös tarvittaessa antaa.
Perusturvallisuus lähtee lapsuuden kokemuksista, kehomme muistista. Itse en muista istuneeni koskaan äitini sylissä ja kerran muistan isäni taluttaneen minua kädestä. Olen joutunut käymään näitä juttuja paljon läpi ja antamaan anteeksi uudelleen ja uudelleen jo edesmenneelle isälleni, ettei minulla tainnut isää ollakaan. Joten turvani on muualla. Se on elämän matkalla kohdatuissa ihmisissä, joissa tuttuus on heti putkahtanut pintaan samanlaisten elämänkokemusten kautta. Ystävässä, jonka kanssa pitemmänkin tauon jäkeen voi jatkaa juuri siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Aika katoaa. Ja yksikin tällainen ystävä on tarpeeksi, mutta YKSIN en jaksa.

Hieno kirjoitus. Minä olin lapsena tosi turvaton tasapainottoman äidin armoilla. Silti jotenkin aina löysin turvan itsestäni ja siitä että vaikka minne menin ihmiset turvasivat minuun. Toisten auttamisesta tuli minun turvani ja jotenkin olen aina luottanut ihmisiin. Olisiko synnynnäistä?

Mietin tuota, kun sanoit, ettet pysty turvaamaan mieheesikään, niin etkö kuitenkin jossain vaiheessa turvannut. Vai olenko ymmärtänyt väärin? Vaikka se turvautuminen oli ristiriitaista ja epäuskoista, niin eikö kuitenkin pohjimmiltaan tarve siihen ollut suuri? Ja eikö se kuitenkin tietyllä tavalla toiminut?

Voiko puolisoonsa turvata loppupeleissä vai ei, riippuu kokonaistilanteesta. Minä olen monin tavoin miehestäni riippuvainen ja turvaan häneen. Kuitenkin elämä on opettanut, että minä olenkin meistä se, joka esim. konfliktitilanteessa pystyn toimimaan. Hän ei. Välistä kunnon huonontuessa tuntuu turvattomalta, mutta olen opetellut ajattelemaan, että niin käy kuin käyvä on. Korkeammas käress, siis.

Saima, kaipa tuo kuulostaa ristiriitaiselta. Käytännössähän minä olen elämäni aikana varmaan turvautunut moniinkin ihmisiin, se vain on oma tunne joka on ollut, että ei voi täysillä luottaa vaan aina pitää jonkin varauksen. Vaikea selittää.

Liisa, ihmeellisesti tuostakin ajatuksesta että niin käy kuin käyvä on, voi saada lohtua ja turvaa.

Sevverravaan totanoi että jos "turvata" tai "turvautua"- verbeistä painotetaan tuota merkitystä "nojata" ("Hän turvasi keppiinsä") nii tota eihän nyt Kirsti voi turvata siippaan alkuunkaan, sillä eikö kirjoitettuna täällä jossain aiemmin ole: Akhilleus makaa kantapäineen sänkynpohjalla - eikä siihen silloin turvata saata.

Lieneekö koko turvattomuudenpuuska tästä johtuvaa? Mutta kyllä se kantapää varmaan siitä.

Etappisika on taas ollut tarkkana. Kyllä tosiaan Akhilleuksella on kantapäässä ongelmia, joskin paranemaan päin ja kovasti omatoiminen kaikin puolin on potilas jo ollut. Mutta totta puhut, turvata ei häneen vielä voi enkä hänkään saa astua kipeän jalkansa päälle kuin puolella painollaan.

Hyvä teema, Kirsti. Näitähän tässä pyhinä tuli pohdittua. En oikein voi sietää sanaa 'läheisriippuvainen', vaikka taudin oireet kai kolisevatkin. Riippukiikussa on tullut keikuttua, monin tavoin.

Silti, kele sentään, kuka täällä yksinään pärjää? "Ei ihmislapsi itsellensä luotu, vaan toinen toistaan auttamaan", runoili Hilja Haahtikin. Omavoimaisuus on toinen muotitermi. Aika omnia on potenssi monella, mutta samaan aikaan huidotaan nappia naamariin, jottei ahdistaisi.

Jokin rauha kai ihmisen olisi itsessään löydettävä, jokin pyhyys nähtävä. Turhaksi muuten menee elo.

Minun ympärilläni pyörii ihmisä tungokseen asti: lapsia, sukua, ystäviä, naapureita ja kaikkea ihanaa väkeä - mutta se Kaikkein Rakkain on ollut kadoksissa. Jälkeen päin ajatellen on ollut hyvä näin. Mihinkäs tässä kiire olisi ollut? En silti ajatellut mummona yksin sanomalehteä lueskella.

Terveenä ja työn touhussa ei tarvitsevuuttaan huomaa, mutta väsyneenä ja kuumeisena, on iki-ihqua, jos joku juoksee apteekkiin ja kauppaan puolestasi. Jokaisen on pakko joskus johonkuhun turvata. Minä olen usein ollut tuo Juoksija, nyt opettelen makoilemaan myös.

Minusta tuntuu, että se läheisriippuvuuden termi on kanssa ymmärretty vähän miten sattuu. Koska tosiaan, kyllähän me olemme toisistamme riippuvaisia monin tavoin. Voisi kai ajatella että riippuvaisuutta on tervettä ja sairasta. Me olemme kaikki ruuastakin riippuvaisia, mutta jotkut kehittävät itselleen ruuasta sairaan riippuvuuden. Sama pätee ihmissuhteisiin.

Toivottavasti se Kaikkein Rakkain vielä löytyy, joka juoksee apteekkiin puolestasi. Se on kyllä ilmeisen ihqua. Sen minäkin olen nyt huomannut juostessani toisen asioilla.

Läheisriippuvuus kuin löysässä hirressä. Huh.

Kirsti, onneksi apteekkireissulle voi lähettää, heheh, kenet tahansa. Niin hurjia lääkkeitä en sentään toistaiseksi tarvitse, että Juoksijan pitäisi olla Spesialisti.

Aivan, Prospero. Riikkukiikkuun saattavat läheisriippuvaiset itsensä ajaa - mikseivät muutkin, ainakin syyllistämällä. Usein Narsissi etsii Riippujan kumppanikseen - ja voilá: Soppa kiehuu. Riippuja juoksee minkä kerkee, eikä Narsissille mikään riitä...

Minusta ainakin osoitat suurta luottamusta muihin ihmisiin, kun kerrot blogissasi näin henkilökohtaisista tuntemuksista, asioista, jotka koet heikkoudeksi. En tiedä, olenko aivan hakoteillä, kun yhdistän luottamukse n ja turvautumisen käsitteet tässä toisiinsa, mutta luottamustahan toiseen turvautuminen vaatii.

Tällaisia ajatuksia minulle tuli kirjoituksestasi. Saan samalla kiittää blogistasi. Olen uusi, ahkera lukijasi.

NYT! Radio auki!!!

Jep, mäkin ihan vahingossa kuuntelen juuri!!

Jep, mäkin ihan vahingossa kuuntelen juuri!!

Kyllä sen kuulee vielä huomiseen asti jos ei nyt ehtinyt. Se päivitetään huomenna joskus klo 14 aikaan kun uudet ajantasat tunegtaan sinne. Mutta siihen asti, YLEn sivulle vaan

http://lotta.yle.fi/ijulkaisu.nsf/sivut/uutiset

ja sieltä napsautetaan RealPlayer-versiona

Ajantasa klo 14

ja siitä voi suoraan mennä kohtaan 22:05/30:09 niin siitähän se lähtee...

En ole vielä itse sitä kuunnellut.

No hyvä että ohjelma sentään joskus tuli ulos ja joku vielä sattui paikallekin oikeaan aikaan.

Hei vaan Sointu, niin sitä kai minä tässä olen opetellut, ihmisiin luottamista.

Etappisian selkeillä ohjeilla sain kuunneltua haastattelun. Paljon asiaa ehdit sanoa, Kirsti, niinkin lyhyessä ajassa. Eniten minua miellytti se ajatuksesi, että hyvän nuortenkirjan ei tarvitse puhuttaa sekä nuorta että aikuista. Olen samaa mieltä. En voi vielä aikuisenakaan sietää kirjoja, jotka olisi "hyvä" tai "pakko" lukea, näillä argumenteillahan yritetään lapsiakin sivistää:)

Jep. Samaa mieltä Susun kanssa. 10 minuutissa paljon asiaa. Toimittajan jankkaaminen tiinoista vain hieman uuvutti, olkoonkin, että se oli teemana. Aika kaukana kai tiina kuitenkin jo on, kuten runotytötkin, vaikka hyvä kirjallisuus kestääkin aikaa. Hyvä huomio Kirstiltä oli tuo: Tiinalle kävi huonosti, kun hän luopui tyttömäisestä käytöksestään. Nyky-Suomessa sentään lienee tilaa nuoren kapinallekin, ja asenteiden kyseenalaistamiselle? Tosin yhä moni vanhempi hokee lapselleen: -Ei minun nuoruudessani... arrgh!

Äh, se piti siis sanoa, että loukkaannuin Kirstin puolesta, kun häneltä ei kysytty mitään HÄNEN kirjoistaan!! Mrrrr!

Minä sitten missasin kokonaan sen haastattelun enkä saanut Etappisian mainioilla ohjeillakaan sitä ulos.

tuulisuoja, ei sitä kymmeneen minuuttiin niin paljon mahdu. Tärkeysjärjestys pitää aina olla.

Krrhhmm, kampasin tuossa tukan ennenkuin tänne julkkiksen ("radiosta tuttu") blogiin kehtasin tulla sättäämään:

Jos ei kuuntelu onnistu, yksi syy voi olla ilmaisohjelma RealPlayerin puute - sen voi imuroida siitä samalta YLE:n sivulta siitä alaoikealta otsikon "Lisäpalvelut" alta.

Niin kyllä, mutta jostain syystä ei onnistunut. Ollaan niin avuttomia näissä asioissa täällä. Ukkoni sitä yritti, minua nyt ei niin kamalasti hotsita omia horinoita kuullakaan. Kuulen niitä ihan tarpeeksi muutenkin.

Minä luotan ihmisiin, yleensä, mutta en mielelläni pyydä heiltä mitään, vaan asetan heidät tilanteeseen, jossa heillä on tilaisuus antaa se mitä tarvitsen.

Mutta jos minä luotan johonkin, ja tämä pettää, minä en anna anteeksi edes kuudennessa polvessa.

Niin Petja, se onkin paljon helpompi ottaa vastaan sellaista apua jota ei ole pyytänyt, vaikka tarvitseekin. Mutta sellaisen avun pyytäminen jota tarvitsee välttämättä, voikin olla yllättävän hankalaa. Ja juuri se pitäisi joskus uskaltaa tehdä.

Muuten, sinulla on ajatuksia herättävä blogi. Kommentointi vaan on siellä niin hankalaa että olen suosiolla jättänyt väliin.