Jotkut näyttävät olevan sitä mieltä, että rumuus on rehellisempää kuin kauneus. Joissain kirjoissa kuvaillaan ihmisen kaikki viat ja epäsuhtaisuudet viimeiseen nenän kyhmyyn ja katkenneeseen verisuoneen asti. Olen huomannut, että en kerta kaikkiaan näe ihmisiä tuolla tavalla. En enää suostu uskomaan, että minun tapani nähdä olisi vaillinaisempi kuin toisen tapa. Olen äärimmäisen kiiinostunut toisen tarinasta. Se antaa minulle mielestäni oikeamman kuvan hänestä kuin vain ulkonäkö.
Samalla tavalla jotkut uskovat, että pilkkaaminen on rehellisempää kuin rohkaiseminen. Minun jäätyneen mereni sulamiseen pilkan kirves ei tehoa. Jäätyminen vain lisääntyy. Rohkaisun pieni sana taas auttaa muistamaan, että kevät on joskus tulossa.
Harva meistä osaa kirjoittaa itselleen onnellisen tarinan, sanoo Kafka sitten mitä hyvänsä.

Hei Mutkimus,

luepa Gogolin Kuolleet sielut. Siinä kuvataan kaikki ihmisen viat ja epäsuhtaisuudet, ja se on todella hauska kirja.

Ilmankos Kafka kirjoittikin niin synkkiä ja ahdistavia kirjoja, että en vieläkään mielelläni tartu niihin ;) Ja sitten hän otti ja kuoli nuorena ja onnettomana.

Epäilenpä, että jos Kafka olisi elänyt hieman vanhemmaksi, vaikkapa eläkeläiseksi saakka, hän olisi vapautunut niistä kaikista neurooseistaan, joiden kanssa hän jakoi koko nuoren elämänsä, ja olisi viimeistään vanhuudenpäivillään kirjoittanut kirjan, joka olisi tehnyt lukijat onnellisiksi. Ja minäkin olisin ihastunut hänen teoksistaan, myös niistä onnettomista.

Gogol onkin huumormiehiä, leppoisa, mitä ei voi sanoa Kafkasta, vaikka kuinka kääntelisi ja vääntelisi hänen teoksiaan.

Kafka, se on yksi sellaisia, samalaisia kuin kuvamataiteessakin esiintyy, houru ja pilakuvia.Onko siinä jokin kätketty viisaus kun iso ompelukone ompelee elävänä laverilla makaavan ihmisen nakaa tuhkatiheään kuviollsia tikkejä. No sitä Kafkan tuskaa siinä siten varmaan on, Todelisuudessa ilman surealismia se tapahtuu niin,että ihan oikeat konekiväärit ampuvat ihmisrumisiin tikkejä. Se ei ole kovin kaunistta taidetta, mutta sitä Kafkan tuskaa silläkin lailla saa aikaiseksi.
Todelisuutta on turha vääristellä. Se kelpaa sellaisenaan kaikkien tarpeisiin.

Mm, olen tullut samanlaiseen tulokseen kuin sinä tuon suhteen, että mikä on rehellistä. Eikä onnellisten tarinoiden kertominen tosiaan ole helppoa, nyttemmin on kehitetty narratiivista terapiaa joka tähtää siihen, siis opettaa ihmisiä kertomaan itselleen elämästä onnellisia, rohkaisevia tarinoita. Aivan liian väheksytty taito ollut tämä, myös taiteessa.

Anita, huumori tosiaan on yksi tapa jolla taide voi tuottaa iloa, sulattaa merta sen sijaan että hakkaisi sitä kirveellä. Vaikka siis en muista kyllä nauraneeni Kuolleita sieluja lukiessa. Mutta olin silloin lukiolainen.

Celia, joskus tuntuu että taiteilijan onneton elämä on yksi tärkeä tae siitä, että hän on todellinen taiteilija.

Mutta Latimeri, saadaanko me oikeastaan koskaan selvää siitä, millainen todellisuus on? minä vähän epäilen sitä kumminkin. Kun me aina tehdään näitä meidän tulkintoja siitä todellisuudesta.

Tässähän joutuu oikein ajattelemaan...

Kafka sopi nuoruuden ahdistuksiin, myönnän. Silloin odotti elämältä suuria kertomuksia, joiden ei kuitenkaan uskonut toteutuvan. Elämä pelotti. En silti ymmärtänyt, miksi toistenkin elämä olisi pitänyt räjäyttää. Sota ja oikeat räjähdykset olivat silloin vielä liian lähellä. Elämän arvaamattomuutta ei tarvinnut kirjoista lukea. Kafka varmaan tarkoitti samaa kuin Saarnaaja, jota rakastin: Kaikki on turhaa...

Venäläisiin kirjailijoihin en ole saanut otetta. Aloitin lukea heitä liian nuorena. Etsin tarinaa silloin, kun piti etsiä tunteita. Tarinoita ajatellen heillä oli liikaa sanoja. Satiirin ymmärtäminen ei ole koskaan ollut parhaita puoliani. Toisten virheille en vieläkään oikein osaa nauraa. Omat virheet jo sentään minua naurattavat, ainakin joskus. Toisten on paras vieläkin olla nauramatta:)

Tämä taitaa olla jo vanha asia, mutta jotkut ovat sanoneet että Kafka on realisti. "Hänen painajaisensa ovat toteutuneet", voisi vähemmän omaperäisesti sanoa. Kafkan teksti on kuin kulkisi unessa, se on jotenkin lapsen tuskaa ja valitusta että näin tässä kävi, siitä tulee surulliseksi.


Muistan miten nauroin Gogolin Kuolleita sieluja lukiessa, joskus vuonna 1994, mutta muutama vuosi sitten eivät Nozdrevin jutut enää naurattaneetkaan. En oikein muista millainen olo tuli, ehkä surullinen silloinkin.

On tuo varmaan totta SL, siis että Kafkan painajaiset ovat toteutuneet, mutta se että jotkut painajaiset toteutuvat, ei tee koko todellisuudesta kaameaa ja toivotonta, siksi mielestäni tarvitaan muunkinlaista kirjallisuutta muistuttamaan meitä siitä. Ja tuokin on tuttua, että jokin kirja joko ei naurata enää, tai sitten yhtäkkiä alkaakin naurattaa, vaikka ennen ei ole nähnyt siinä mitään huvittavaa.

mm, olet päässyt jo pitkälle, jos omat virheet naurattavat. En minäkään varsinaisesti mikään venäläisen kirjallisuuden fanittaja ole ollut, mutta nuorena rakastin kyllä Tolstoita. Hänelläkin oli tosiaan kyllä paljon sanoja, mutta tarinakin voi hyvin. Nykyään vaan ihmettelen, että millä keskittymiskyvyllä oikein jaksoin Sodan ja rauhankin lukea pariin kertaan. No samalla kai, kun nykynuoret lukevat Pottereita.

Minä en ole mikään kirjailija, enkä enää edes aktiiviinen lukija. Jälkimmäistä saattaisin olla, jos jollain kumman kompassilla löytäisin nykykirjallisuudesta niitä onnellisia tai ainakin onnellisuuden mahdollisuutta maalailevia teoksia. Kun omassa elämässä on tarpeeksi murhetta ja tuskaa, ei enää välitä hakea taiteesta toisten "kirveeniskuja" ja kyyneleitä.

Opiskellessani teatterialaa törmäsin usein samantapaisiin ajatuksiin kuin tuo Varis esittää: että teatterin tulisi jotenkin ravistella ja järistyttää. Sitten sitä suollettiinkin ihmeellistä huutoa ja naamanvääntelyä koko rahan edestä ja ihmeteltiin, kun ei tavallinen kansa innostu.

Itse etsin kirjallisuudesta muita mahdollisia maailmoja, erilaisia kuin tämä omani, kurkistuksia jonkun toisen sisäiseen kauneuteen tai toivonkipinoitä, jotka tarttuessaan voisivat valaista ja jämmittää...

Tämä on oikeastaan aika mainio keskustelu, koska tässä kaikki voivat olla oikeassa. Ollakseen niin tärkeää kuin on, taiteen on oltava kaikkea. Kafkamaista ja tasan päinvastaista ja niin edelleen mitään pois sulkematta.

Sen tähden onkin erityisen törkeää, että syytetään taiteilijaa (tapaus Neitsythuorakirkko) siitä, minkä olemassaoloa ei haluta myöntää. Don't kill the messenger, - tosiaankin.

Järkytys on tärkeää, mutta niin on myös lohtu. Eilen lopetin Potterin viimeisen osan, ja se oli päivä, jolloin tarvitsin juuri mieltä vangitsevaa fantasiaa, jossa hyvän tietää voittavan, lopulta.

Mutkimuksen kommentissa siitä, että ihmisten rehellisen totuuden käsitykset lähtevät eri pohjilta on paljon mieltä. Ja sitä kautta kulkevat myös taiteen arvottamisen erot, koska eri vaiheissa tarvitaan erilaista taidetta. Ylimpänä kai on sellainen taide, jonne päädytään lukemattomien, haarautuvien polkujen jälkeen, jonnekin jossa kiteytyy mahdollisimman monen suurin totuus, kauneus.

Mutta, se että voimme kirjoittaa itse kirjat, jotka tekevät meidät onnelliseksi - se ei pidä paikkaansa ihmisille, joista osalle jo postikortin terveisten keksiminen on työläs juttu.

Äh, laitoin kiireessäni edellisen postauksen kommentteihin tämän:

Eri ihmiset tarvinnevat eri aikoina erilaisia kirjoja ja palautteita...

Jotenkin itse tykönäni yhdistän negatiivisen palautteen kaipuun synnin osoittamisen autuaallisuuteen; vain tunnistetun ja tunnustetun synnin jälkeen armo maistuu armolta.

Anne, sattumoisin tiedän, ettet suinkaan ole ainoa laatuasi, joka valittelee nykykirjallisuuden suhteen samaa asiaa.


HH, minäkin ajattelin ihmisiä, joille on postikortinkin kirjoittaminen haaste, heitäkin nimittäin on. Niin, taiteen on oltava kaikkea, mutta jostain syystä minusta näyttää kuin arvostettaisiin erityisesti sellaista taidetta joka sitä kirvestä käyttää. Neitsythuorakirkko-tapaus on aika erikoinen kyllä.

Merja, en ole osannut itse kyllä asiaa tuolla tavalla ajatella. Koska emme kai me kuitenkaan toivo jonkun ihmisen ulkopuolelta osoittavan meille syntejämme, eikö se ole enemmän ihmisen ja hänen Jumalansa välinen asia, vai kuinka? Tuntuuko sinusta autuaalliselta, kun joku tuttu tulee, osoittaa sinua sormella ja sanoo että olet huono tuossa ja tuossa?

Kafkaan tutustuin lukioikäisenä samoihin aikoihin venäläisten klassikoiden kanssa ja ne tekivät suuren vaikutuksen minuun. Kafkan oikeusjuttu tuli jokin aika sitten radiosta ja yllätyksekseni en kokenut sitä etupäässä ahdistavana (kuten nuorena) vaan myös humoristisena.

Vanha sielutieteen oppikirja viime vuosituhannen alkupuolelta sanoo: "on olemassa kahdenlaisia tunteita; iloisia ja surullisia sekä näiden sekoituksia kuten kaiho". Tämä totuus ei ole muuttunut.

Taide koskettaa tunteitamme ja syvimpiä kerroksiamme, sieluamme.

On mahdotonta sanoa tulisiko ihmisen lukea ja kirjoittaa vain sellaisia kertomuksia, jotka tekevät niin kirjoittajansa kuin lukijansakin vain iloiseksi. Toisinaan tarvitsee enemmän lohdutusta ja kirjallisuuden lääkitsevää voimaa, toisessa elämäntilanteessa kykenee lukemaan kirjoja, jotka eivät ole iloisia, mutta voivat tehdä onnelliseksi.

Eräs nelivuotias pyysi minua toistamiseen yhtenä kesänä lukemaan 'sitä tappokirjaa', jolla hän tarkoitti Babarin sitä tarinaa, jossa metsästäjä tappaa äitinorsun.

Luen tällä hetkellä Lotta Lundbergin vaikuttavaa romaania: Klovnin kyyneleet (Gummerus,2008). Kertomus vetoaa, koska se on uskottava ja tosi. Tarina on hyvin kerrottu, se kertoo itse itsensä ja siksi en voi lopettaa kesken, vaikka siinä kuvataan ihmisen pahuutta niin että lukijalle ei tule hyvä olo. Lukiessa tulee välillä hirveän paha olo. Siinä teoksen eräs moraliteetti: väkivallasta ja erilaisten ihmisten syrjinnästä ei pitäisi tullakaan hyvä olo. Sitä kuitenkin tapahtuu yhä, erilaisten tai normeista poikkeavien ihmisten diskriminointia.

Hyvä taide tekee meidät tietoiseksi esimerkiksi väkivallan kohteen kärsimyksistä kuten Lundberg em. kirjassa. Tuo tietoisuus on tärkeätä, koska se ohjaa toimintaamme ihmisinä. Mutta lapsipornografisilta sivustoilta kopioidut kuvat eivät tästä kärsimyksestä kerro, siksi en pidä niitä taiteellisina tekoina.

En tajunnut, mitä Tuula-Liina Varis ajoi kirjoituksellaan takaa, vähän jäi sellainen olo että taiteilijan ei tarvitsekaan kantaa moraalista vastuutaan teoistaan. Mutta hän(kin) tekee näitä valintoja kirjailijana, oli hän niistä tietoinen tahi ei.

Siis tuo sielutieteen teos oli tietenkin viime vuosisadan alkupuolelta eikä vuosituhannen...

En ole nähnyt kohuttua näyttelyä, joten itse en osaa ottaa kantaa teokseen. Niin, en usko, että ihmisen pitäisi kirjoittaa ja lukea pelkästään sellaisia kirjoja joista tulee hyvä olo, tarkoitin vain että minusta sellaisiakin kirjoja voisi julkisesti arvostaa, sanoa joskus että tämäkin on taiteen tehtävä. Minusta on hiukan ongelmallista jos taiteen tehtävä on aina vain kertoa pelkästään epäkohdista. Vai päteekö taiteen suhteen sama lainalaisuus kuin uutisissa. Vain huonot uutiset ovat uutisia, olemme kiinnostuneita vain niistä. Hmm, tätä en ollut tullut ajatelleeksi.

Niin no, eihän se heti tunnu kivalta, että joku kertoo minusta ikäviä totuuksia. Mutta olen sen verran utelias, että minusta on silti kiva kuulla, miltä jonkun silmissä näytän tai kuulostan sen sijaan että arvailisin mitä yrmyn hiljaisuuden taakse ehkä kätkeytyy. Yleensähän kritiikki perustuu jollekin tosiasialle tai ainakin todelle kokemukselle, ellei se sitten tule heijastuksena jostakusta ihan muusta ihmisestä kuin minusta. Väitän oppivani itsestäni enemmän kritiikin kuin kehujen kautta, vaikka kehut tietty hellivät itsetuntoa. Joskus tosin opin enemmän kritiikin antajasta kuin itsestäni.

Kyllä, yhtä arvokas taiteen tehtävä on muistuttaa elämän kauniista ja hyvistä, lohdullisista asioista.

Luin uudestaan Variksen kolumnin ja jäin ihmettelemään hänen vimmaista haluaan puolustaa taidetta, joka järkyttää ja kuohuttaa. Hän ei voi olisi enempää väärässä yleistäessään, että kaikki merkittävä taide nostaa kohua ja kuohuttaa. Koska kaikki merkityksellinen taide ei ole kuohuttavaa tai sen pyrkimys ei ole järkyttää.

On ikävää, että vain riittävän kohun aikaansaava taide (tai taiteilija) ylittää julkisuuskynnyksen, vain riittävän provosoiva taide synnyttää keskustelua ja on median mielestä kiinnostavaa.

Merja, joo no koen itse saaneeni elämäni aikana niin paljon negatiivista palautetta persoonastani, eikä se ole opettanut minulle mitään. Tarkoitan esim. kansakoulua ja muita tällaisia organisaatioita. Mietin myös sitä, että ehkä kuitenkaan ei kannata samastaa tekstistä annettavaa palautetta siihen millaisia peilejä muuten ihmisinä toisillemme olemme. Jostain syystä on erityisen kuohuttavaa, jos lukijat alkavat tekstin perusteella tehdä tulkintoja ihmisen persoonasta. Tekstin suhteen on minusta erityisen selvää, että lukijan omat tulkinnat ovat vahvasti tiellä. Siksi negatiivisen palautteen kanssa kannattaisi olla erityisen varovainen. Joku voi tietysti kysyä, että kannattaako positiivistakaan palautetta antaa, jos kerran lukijan persoonalliset tulkinnat ovat aina tiellä ja vääristämässä.

Liisa, minusta taidetta hyvin usein puolustetaan tällaisin väkivaltaisin metaforin. Ja aivan, kun jatkuvasti keskitytään tällaiseen kohutaiteeseen, se vääristää kuvaamme todellisuudesta.

Manufactures roll forming machines in variety of configurations, as well as decoilers and cutoff equipment. Units can be customized to requirements.
roll forming machines,
roll forming machine,
roll former,

great advice and discussing,I will get this amazing for me .thank you!...

under the counter refrigerators
Child Support Attorney San Diego

It's good to see this information in your post, i was looking the same but there was not any proper resource, thanx now i have the link which i was looking for my research. . . . . .

buy hcg
molding machine