Kiitos tiedosta, eipä ole tullut Rihmastossa käydyksi, että olisin kirjan ilmestymisen huomannut. Tutustun mielelläni, koska Liisan kynänjäljessä on aina särmää ja näkemystä.

Kiitos Kirstille jälleen antoisista ajatuksista.
' Taiteen tehtävä..'
Tunnustaudun niiden joukkoon, jotka etsivät taiteesta energiaa, iloa, voimaa arkeen. Saattaa olla kyllä niin, että jos taide olisi vain tätä, se ei täyttäisi toista, yhtä tärkeää funktiotaan: todellisuutta auki viiltäviä kuvia, jotka pakottavat oivaltamaan, herättelevät haaveunesta. Yksittäisessä teoksessa ei aina toteudu molempien funktioiden sopiva suhde, mutta taidetarjonnassa laajemmalti kyllä.

Hei Ellinoora! Olen itse aina ajatellut, että taideteoksessa pitäisi olla molemmat puolet, niitä auki viiltäviä kuvia ja myös voimaa arkeen, mutta sittemmin olen alkanut hyväksyä että ehkä eri taideteoksilla voi tosiaan olla eri tehtävät. Olen silti kokenut, että viime vuosina ja vuosikymmeninä taiteessa on kauheasti painotettu tuota viiltävyyttä, vain se on kelvannut ja muu on tuomittu valheelliseksi.

Sylvi, särmää ja näkemystä tosiaan, hyvä luonnehdinta.

Taiteella on varmaan monia merkityksiä niin tekijälle itselleen kuin kokijallekin. Kokijana ja taiteen vastaanottajana en useinkaan innostu taiteesta, jonka perimmäinen tarkoitus on tekijänsä sensaation nälkä tai häijyily tai taiteilijaa ohjaa jokin sellainen näkemys taiteen tekemisestä tai taiteellisesta teosta, joka minulta menee yli hilserajan. Luultavasti näin kokevat monet muutkin, tuo hilseraja vain kulkee otsalohkolla eri ihmisillä eri paikoissa.

Viimeksi lukemani romaanissa kerrottiin kauheista elämän puoleista, järkyttävistä asioista. Se miten kirjailija kertoi tarinan oli/on tärkeätä. Taideteos voi puhua yhtälailla elämän rujoista ja viiltävistäkin asioista kuin kauniista ja hyvistä asioistakin. Mutta se, miten taiteilija sen tekee, vaikuttaa ainakin minulla vastaanottamiseen. Myös hyvät, kauniit ja toivoa antavat teemat voidaan esittää ja ilmaista niin että itse asia kärsii. Hyvistäkin asioista voi tulla pelkkää kermavaahtoa ja sitä liikaa lusikoidessa voi tulla ällö olo. Toisaalta, on sellaisia ajanjaksoja jolloin tarvitsee enemmän laastaria ja lempeitä tarinoita, silloin sitä mielellään lukee jostain muusta kuin kamalista asioista.

Ei se itsetarkoitus voi olla, että vain sellainen kirjallisuus, joka kertoo pahoista ja hirveistä asioista on hyvää ja kaikki muu valheellista ja huonoa.

Hirlii, viihdekirjallisuuttahan on moitittu siitä, että se esittää maailman kermavaahtona. Toisaalta voi olla, että joskus joku ihminen on erityisesti juuri kermavaahdon tarpeessa. Tai kuten sanot, kaipaa laastaria ja lempeitä tarinoita. Voi olla, että itse olen siihen suuntaan kallellani vähän liikaakin.

Olen kuullut sanottavan unista, että kun elämä on oikein mallillaan ja vähän liiankin tasaista, niin alitajunta ryhtyy tuottamaan painajaisia ja kun on oikein paljon vastusta sekä hankausta tai suuria suruja niin saamme katsella unien valkokankaalta lohdullisia, onnentäyteisiä tarinoita.

En ole niin tarkkaan kirjannut uniani, vaikka niitä paljon näenkin, mutta toisinaan tuo em. on kyllä pätenyt. Eikö kirjallisuudella tai millä tahansa taiteella voi olla sama tarkoitus kuin unilla; toiveilla, unelmilla ja peloilla? Kuka jaksaisi katsella painajaisiakaan aina?

Ei kaikki viihde silkkaa kermavaahtoa ole, sitä kermavaahtoa voi olla myös se nk. "vakava" kirjallisuus, vaikkei julkinen keskustelu sitä ääneen sanoisikaan. Tietenkin tässä on nämä arvotusasetelmat aina olemassa kun eri kirjallisuudenlajeja laitetaan paremmuusjärjestykseen julkisuudessa tai kirjallisuutieteessä.

Tämä kommenttikin on vain kirjallisuuden ravintoliuosta tarvitsevan näkökulma, jota sitäkään ei aina niin arvosteta.

Kävin katsomassa Syrinxin kirja-arvion Liisa K:n kirjasta. Tämä pahan totuus särmikkäästi kirjoitettuna on jokin hyvän kirjan merkki tässä ajassa. Kuinka kauan jaksaa hahmottaa maailmaa viiltävän vääryyden ja raiskauksien tutkimisella? Paha on olemassa. Me hyvinvoinnin keskellä kuljemme ohi surullisten talojen. Meillä voi olla omia rankkoja kokemuksia parisuhdeväkivallasta.
Kuitenkin moni lukee vapaa-ajan virkistykseksi, jotta jaksaisi uuteen aamuun. Kirjojen lukija tekee valintoja. Mieluiten lukisin maailmasta jossa välähtelee monia sävyjä. Kermavaahtoa ja todellisuuden monia kasvoja.

Myös se, miten siitä pahasta kirjoitetaan, vaikuttaa. Ei paha tee kirjasta automaattisesti hyvää, mutta on tietysti mielenkiintoista, miksi ns. rankat tarinat ovat nykyään merkki hyvästä kirjasta. Mitä sukurutsaisempaa, sitä parempaa.
Myyväthän iltapäivälehdetkin. Ihmiset, jotka ovat liian hienoja ostamaan lööppiainesta, voivat hankkia kiksin lukemalla samoja, fiktion muotoon taivutettuja ihmiskohtaloita kovien kansien välistä. Kulturellia.
Tirkistelynhalua.

Itse kirjoittaisin mielelläni joskus kermavaahtoa, mutta ei se onnistu näin synkälle ihmiselle. Sekin on tosiasia, mihin pystyy, mikä on sitä omaa. Toisaalta, jos oikein onnistuu, voi sitä kermavaahtoa tursuta kaiken sen pahankin keskeltä, sillä niin kuin Hirlii tuossa kirjoitti, paha ei voi olla itsetarkoitus. Eikä paha ole hyvää, ellei sitä kirjoita hyvin.

Tosiaan Hirlii, omatkin unikokemukseni tukevat tuota teoriaa. Mitä tuohon kirjallisuudenlajien arvoasemaan tulee, niin mikä siinä onkin, että jatkuvasti pitää olla meneillään kahakka, jossa sitä omaa paikkaa rankijärjestyksessä haetaan. Miksi pitää olla se rankijärjestys, sitä minä en ymmärrä. Täällä kirjallisuuden ravintoliuosta tarvitsevien näkökulmat ovat joka tapauksessa tervetulleita:-)

Inkeri, pitkään on suorastaan vastustettu ajatusta, että kirjoja saisi lukea jaksaakseen elämää. Sehän on tulkittu eskapismiksi ja sellainen on kauheaa. Olen ollut huomaavinani, että tällainen tendenssi on itse asiassa jälleen voimistumassa.

Susu, olen itsekin joskus arvellut, että onko rankkojen tarinoiden kaipuu juuri tuota, fiksumpien ihmisten tirkistelynhalua. Ainakin avainromaanit ym. lienevät salonkikelpoiseksi puleerattua tirkistelyviihdettä. Ja totta kai pahasta voi saada aikaiseksi loistavia kirjoja, viihdyttäviä kirjoja, kaikki dekkaritkin askartelevat pahan parissa, jopa ihan pahuudella mässäilyyn asti.

Ei mitä vaan miten...
Pahastakin kirjoitettava hyvin...
Itse mietin sitä, kuinka eri tavalla eri ihmisten täytyy nähdä maailma pystyäkseen ilmaisemaan sitä niin eri tavoin. Piidän Susun tavasta kirjoittaa synkkyyttä. Siinä jää paljon sanomatta, mutta se antaa lukijan sisällä olevalle synkkyydelle mahdollisuuden luoda omia kuvia.
Pelkkä realistinen synkkien tapahtumien ulkonainen kuvaaminen ei vain pure minuun. Tai ihmisen ulkomuodon ruotiminen.
Hyvästäkin voi kirjoittaa hyvin. Silloinkin jää tilaa omille ajatuksille. Olen ilmeisesti aika lähellä Kirstin tuntemuksia.
Miksi myöskään vastustaa kermavaahtoa, kun sillekin aivan selvästi on käyttöä...Miksi toisen totuus olisi parempi kuin toisen...

Mm, minä ajattelen että kirjoittaja aina, tietoisesti tai tietämättään ajaa teksteissään omaa maailmankuvaansa sisälle lukijoiden tajuntaan. Joten minuun uppoaa kyllä pahuutta kuvaavakin teksti, jos minusta tuntuu ettei kirjoittaja ole kirjoittanut juttuaan pelkästään lastatakseen oman pahan olonsa lukijan kannettavaksi. Tietynlaisille kyynisille teksteille olen yliherkkä, en kestä niitä ollenkaan. Epäilen sen johtuvan siitä, että itse keikun koko ajan kyynisyyden partaalla, mutta taistelen sitä vastaan. Kyynisten tekstien lukeminen vähentää taistelutahtoani, lisää toivottomuuttani, ja sitä en halua.

Ja sepä se, miksi toisen totuus olisi parempi kuin toisen... Mutta tämäpä onkin iso kysymys, ei taida kommenttiloota riittää.

Oikeastaan tuo m i t e n lienee eräs tärkeimipiä asioita kirjoittajalle.

Pidän myös, mm, Susun tiivistää kielestä, etenkin tässä runoteoksessa, joka ei ole niin synkkä tai toivoton kuin rajuhko aihe ja teema antaisi aihetta. Kirjoittaja hallitsee teemansa eikä tukeudu lukijaan vaan luo lukijalle tilan. Se on taitoa.

Ihmiset kokevat elämän eritavoin, lukevat saman kirjankin hyvin eritavoin, se on rikkaus. Eikä kermavaahdossa mitään vikaa sinänsä ole, ajan ehkä sellaista takaa, että elämän eripuolet olisivat sopivasti kaikki olemassa. Liian helppo elämä ei ole koskaan oikein ollut minua varten :-) ja siksi tarvitsen tietyn määrän vastusta elämässä kokeakseni olevani elossa.

Kyynisyyden kuilun reuna häilähtää kieltämättä aika-ajoin, mutta muistan Kaisa Korhosen sanoneen kun hän pohti keski-ikäiseksi tuloaan (muistelmateoksessa: Kaipaus, uhma,vimma): "en halua tulla kyyniseksi, kun tuntee, ilot sekä surut, niin se suojaa kyynistymiseltä".

Kyynisyys on toivottomuutta ja ehkäpä myös tunteettomuutta. En minäkään mielelläni lue kirjoja, joissa ei ole lainkaan toivoa.

Hirlii, kyynisyyden tunteettomuus on seurausta toivottomuudesta ja minulle tulee joskus tunne kuin toivonsa menettävät haluaisivat kostaa niille, jotka vielä jaksavat toivoa. Siksi ehkä päässäni usein soikin Jaakko Löytyn laulu, jonka opin viime kesänä: Vaikka mustavalkoinen ois maailma, silti oikeus on meillä kaikilla, nähdä sateenkaaren värisiä unia.

Onpas täällä hyviä pointteja! Minulle kirjallisuus on rarvintoa. En kaipaa kyynisyydelleni yhtään murusta enempää kuin mitä koko ajan ympäristö tyrkyttää, joten itse valittavissa oleva ravinto ruokkii ihan muita asioita. Esimerkiksi herkuttelen kirjoissa mielelläni moninaisuuden arvostamisella. (Tällaista olen löytänyt esmes Kirsin kirjoista.)

Kirsin? Kirsin? Meinasin nyt Kirstiä.

Heh kaura, aika usein olen Kirsinä milloin missäkin, kai se on niin paljon yleisempi nimi, tai jotain.

Ja siis samaa mieltä, kyllähän todellisuus suurinta osaa meistä pitää hereillä sen suhteen, ettei elämä mitään kermavaahtoa ole. Mutta mietin, että onko sitten niille, jotka aina riemastuvat kun joku kirjoittaa oikein mahdollisimman kauhean kirjan.

"Ja siis samaa mieltä, kyllähän todellisuus suurinta osaa meistä pitää hereillä sen suhteen, ettei elämä mitään kermavaahtoa ole. Mutta mietin, että onko sitten niille, jotka aina riemastuvat kun joku kirjoittaa oikein mahdollisimman kauhean kirjan."

Kirsti hei, liittyykö tämä jotenkin tai miten esittelemääsi novellikokoelmaan?

Liisa, en vastaa Kirstin puolesta hänelle esitettyyn kysymykseen, mutta terhennän, että kommenttilaatikoissa keskustelut elävät omaa elämäänsä ja tämä teema on Kirstillä ja minulla ollut useinkin esillä eri tavoin eri yhteyksissä.

Liisa, en kyllä osaa sinusta ajatella, että elämäsi olisi ollut kermavaahtoa. Kommenttini ei ihan suoraan liittynyt kyllä juuri tähän novellikokoelmaan, mutta toisaalta, se kyllä varsin saumattomasti liittyy tähän synkkien novellien perinteeseen, jota suomalaisessa kirjallisuudessa on pitkään vaalittu ja pidetty suoranaisena ihanteena.

Kyllä minä mietin sitä, miksi esim. nuoret ihmiset usein kirjoittavat aivan pöyristyttävän synkkiä tarinoita, vaikka kirjoittamista harrastavat nuoret usein ovat hyvinvoivia, koulujakäyneitä, hyvistä perheistä kotoisin olevia ihmisiä. Tietysti jokaisella on ongelmansa, vaikka asiat näyttäisivät olevan miten hyvin. Tarkoitan vain, että harvemmin novelleja kirjoittelevat koulunsa keskeyttäneet vankilakundit, hyväksikäytetyt, heitteille jätetyt nuoret jne. Ja mietin, että jos he kirjoittaisivat, millaisia tarinoita he sitten tekisivät? Mieleen jostain syystä tulee, ehkä ihan asiattomasti Nicky Crutz, jonka haastattelun sattumalta näin jokin aika sitten. Hän kirjoitti aikoinaan omista rankoista kokemuksistaan kirjan Juokse poika juokse.

Sori, että vastaus viivästyi, en huomannut että tänne oli ilmestynyt uusi viesti. Ja kaura osui omassa arvelussa oikeaan.

Joo, Kirsti, tiedän pitkältä ajalta (blogista, toiselta foorumilta ja kirjoistasi), mihin pyrit. Luulen tietäväni.

Tämän postauksesi viimeiset sanat kuvaavat nähdäkseni hyvin kirjoittajapyrkimystäsi:

"Varmaan nämä missiot voisivat elää rinnakkain, niillähän on sama päämäärä, ihmisyyden puolustaminen. "

Se on tuo ihmisyyden puolustaminen.

Mutta omalla kohdallani en käytä uskonnolliselta kalskahtavaa missio-ilmausta.


Tämä keskustelu sai kyllä minut pohtimaan hyvin syvältä suhtautumistani omaan kirjoittamiseen & sen sisältöihin.
Kirjoitinkin eilen siihen itseäni varten parin sivun muistion.

Ainakin tähän asti minun on ollut kirjoitettava niin kuin kirjoitan. Tietty bläkkäri on ollut pakko räjäyttää.

Sillä kaikesta hyvästä huolimatta elämäni ei ole ollut helppoa. Mutta kun en ole valittajien sukukuntaa, olen joutunut purkamaan monia kamaluuksia niillä kahdella tavalla, joita osaan.

Koko aikuisiän kirjoittamisenihan lähti liikkeelle siitä, että kauhean tapahtumasarjan seurauksena oli kaksi mahdollisuutta: tuhoutua tai selvitä.

Tai niin kuin käräjätuomari sanoi minulle 20 vuotta sitten: "Jos olet tyytymätön, tee asioista julkisia ja rupea muuttamaan käytänteitä ja lakeja."

Nyt kun tavallaan olen kirjoittanut suman hajalle, minun ei - yllätys yllätys! - tarvinne puuttuakaan näihin henkilökohtaisiin väkivalta-asioihin.

Ja, hm... Siinäkö se missio olikin?

* Juokse poika juokse oli koululukemistoa.

* Tuosta synkkien novellien/ tekstien perinteestä voisin kirjoittaa laajemminkin. On kiinnostava aihe.
Miniä just sanoi mulle, että tee oma blogi. Minä: "Mulla ei oo sanottavaa." Miniä nauroi - on sillä hyvät hampaat, joita kelpaa näytellä!

Liisa, jokainen kirjoittaa niin kuin kirjoittaa, muuta vaihtoehtoa ei kai olekaan. Kirjoittaminen on terapeuttista, niin kuin on tietysti lukeminenkin. Juuri eilen näin pätkän haastattelusta, jossa puhuttiin kirjallisuusterapiasta. Sinun kirjasi ei ole terapiakirjallisuutta, mutta voi toimia kuitenkin terapeuttisesti. Ainakin kirjoittamisprosessi on sellainen ollut sinulle, päätellen siitä mitä kerroit.

Synkkien novellien perinne on minustakin kiinnostava aihe. Mietin usein, että miten paljon synkkyys nousee ihmisen omasta tarpeesta, miten paljon perinteestä, jonka hän tiedostaa ja jota hän haluaa myötäillä saadakseen hyväksyntää. Voiko näitä asioita kunnolla erottaa toisistaan, se on toinen juttu. Mutta kaikkea tulee pähkäiltyä.

Koululukemistoa joo, jo 70 luvulla ja näköjään edelleenkin. Valoisa tarina synkästä elämästä.

En usko tuohon hyväksyntämotiiviin. En ainakaan ensisijaisena kirjoittajan motiivina. Tietysti monet ihmiset kertovat (ihan arkipäivässä) kokemistaan kauheuksista saadakseen ymmärtämystä, ehkä huomiotakin. Jotain tunnetta, että huomatkaa minut. Myös minut.
Näen kamaluustarinat kyllä paljon enemmän muista näkökulmista.

Mutta - kuten jo taisin sanoakin - kirjoitin eilen niin pitkän analyysinpoikasen asiasta, että se ei mahdu tähän.

Ehkä joskus jossain päästään puhumaan paremmin tästäkin aiheesta.

Liisa, minä jonniinverran uskon siihen, se saattaa syntyä esim. sen kautta, että kun lukee lehdistä arvosteluja ja lukee julkaistuja kirjoja aika pian ymmärtää, että mitä haetaan. Julkaisuhaluinen kirjoittaja vähintäänkin alitajuisesti tajuaa mihin suuntaan on hyvä kehittyä mikäli haluaa julki. Mutta monimutkaisia juttujahan nämä, eivät oikein mahdu kommenttilootaan. Kiitos sinulle mielenkiintoisesta lukukokemuksesta enivei, kyllä se minua rikasti:-)

Manufactures roll forming machines in variety of configurations, as well as decoilers and cutoff equipment. Units can be customized to requirements.
roll forming machines,
roll forming machine,
roll former,

Internet marketing services for small, medium and large businesses.
Internet marketing services,
Local SEO Services,
SEO Consulting Services..

In contrast, details from or can see out.