|
|
|||
|
29.04.2008 - 08:39
Minua järkyttää huomata miten saamani palaute on ohjannut elämääni. Kaikki tietenkin tarvitsevat palautetta ja palaute suuntaa elämää jollakin tavalla, mutta en ole omalla kohdalla oikeastaan nähnyt miten suuri merkitys palautteella on ollut.
Nyt kun olen joutunut tekemisiin kuvien kanssa, muistan taas miten innokas piirtelijä olin joskus kauan kauan sitten. Piirtelin kaiket illat, vaikka koulun kuvistunneilla en ollutkaan erityisen ahkera. Kävin myös Porin Työväenopistossa tunneilla. Opettajana toimi Aarne Elomaa, joka kerran sanoi: "et sinä täysin lahjaton ole". Tämän sinänsä aika vaatimattoman lauseen kätkin sydämeeni ja vaalin sitä siellä pitkään. Aloin haaveilla Ateneumista. Ammatinvalinnan ohjaajani ehdotti, että yrittäisin nostaa kuvaamataidon numeroani esittämällä opettajalle harrastuneisuuttani, joten vein opettajalle kasan öljyväritöitä. Opettaja ei sanonut töistäni mitään, eikä myöskään nostanut numeroani. Ammatinvalinnan ohjaaja sanoi myöhemmin, ettei numeroa ollut nostettu, koska olin saanut apua maalausten tekemisessä. Hylkäsin Ateneumin, koska uskoin ettei minulla olisi mahdollisuuksia. Uskon, että olin oikeassa. Piirtely säilyi kuitenkin haikeana haaveena. Minua vähän vaivasi se, etten oikein osannut kehittyä. Lisäksi vaivasi se huomio, että koulukaveri, joka myös piirsi ja maalasi, oli luonnostaan paljon minua parempi, eikä hänkään uskonut omiin kykyihinsä, vaikka olin silloin ja olen vieläkin sitä mieltä, että hänellä olisi alalla tulevaisuutta. Sitten aloin rahaa saadakseni yrittää juttuja lehtiin ja seuraavaksi olinkin julkaissut kolme kirjaa ja olin Kirjailijaliiton jäsen. Päätin satsata kirjoittamiseen. Elämäni alkoi pyöriä kirjoittamisen ympärillä ja piirtely unohtui. Nyt se tuntuu vähän tyhmältä. Miksi hylkäsin tärkeän osan itseäni vain sen vuoksi, etten saanut siitä kannustavaa palautetta? *** Alla oleva kuva on ekumeeniseen verkkosivuprojektiin liittyvä idealuonnos, vai miksi tuollaista nyt nimittäisi. ![]()
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970 Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Senkus jatkat piirtämistä, sulla on vielä ainakin 30 vuotta aikaa piirtää, jos elät suhtterveellisesti!
Mitä minuun tulee, niin ekalla luokalla opettaja ei tykännyt minun piirroksistani yhtään. Vieressä istuva Arja sai aina opettajalta hurjasti kiitosta ja kunniaa, kun hän osasi voipaperin avulla jäljentää Jeesuksen ja opetuslapset tosi siististi... Kesti monta vuotta ennen kuin sain vähän kehuja, mutta se olikin menoa sitten.
Heh Ruu, mulla vapisee käsi ihan riittävästi jo nyt. Jos olisi vapinasta kiinni, niin ei olisi hätäpäivää. Ja hiirellä kun yrittää tehdä hommia, niin sitten vasta vapiseekin. Niin, sullahan sitten tuli kuvien kanssa pelaamisesta ihan ammattikin. Sitä ne kehut teettää.
Jo ennen kouluun menoa jokaisella on monenlaisia lahjoja, joista vain joitain ympäristö ja kasvatus vahvistaa sekä tukee. Meitä vahvistetaan usein niissä asioissa, joissa pärjäämme. Koulutus ja kasvatus pyrkii myös karsimaan ihmisestä taitoja ja kehittymässä olevia puolia, joka varmaan joltain kantilta on hyväkin asia, mutta joltain kantilta yksilöitä heikentävä asia. Koulunkäynnillä on siis tuohoavakin puolensa.
Koulun jälkeen tulee vastaan toinen maailma; opinnot, työkuviot, elämäntilanteet sekä -valinnat, jotka kuljettavat ihmistä. Ja taas ihmisestä karsitaan/karsiutuu taitoja, jotka ovat tärkeitä. Mutta, tämä professori sanoi, taidot jotka potentiaalisesti ihmisessä ovat eivät katoa, ja usein 40-50 vuoden iässä nämä unohdetut taidot ja kyvyt vaativat huo-miota. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että keski-iässä on hyvä ryhtyä toteuttamaan niitä puoliaan, jotka ovat jääneet elämänkulussa varjoon ja tulleet: hylätyiksi, torjutuiksi tai unohdetuiksi.
Kynä käteen vaan, et sinä ole lahjaton !
Ellinoora, ehkä on kokonaisuuden kannalta järkevä säännöstellä kannustusta. Vain luupäisimmät tai innostuneimmat/kyvykkäimmät jaksavat jatkaa. Näin tapahtuu luonnollista työnjakoa.
Lipereitä käyttävät miespapit vain pitkän mustan papintakin (kaftaanin) kanssa, joka on samanlainen kuin Runerbergilla patsaassa Esplanadilla eli 1800-luvun miehen puvuntakki, joka ulottuu polven alapuolelle. Vrt Kari Suomalaisen pilapiirrokset papista.
Tätä asua käytetään ainakin Etelä-Suomessa erittäin harvoin, yleensä vain silloin kun piispa on läsnä tai kun mennään hautajaisiin. Syy lienee se, että harva pappi mahtuu enää kunnolla nuoruuden pitkään kapeaan takkiin, ja uuden teettäminen on hyvin kallista.
Helppo asu mihin hyvänsä kirkolliseen tilaisuuteen on ainakin miespapeille musta leveä kaapu, jonka selkäosa on laskostettu - samaa mallia jota keskiajan oppineet mm Luther käyttivät (Luther-talari). Tällaisen kaavun kanssa sopisivat pitkät liperit naisellekin. Vai mitä, papit?
Yleensä papit käyttävät tavallista mustaa miestenpukua ja sen kanssa mustaa paitaa ja valkoista muovista puolipantaa, jonka päät työnnetään paidan kauluksen sisälle.
Naiset käyttävät mustaa jakkupukua, mustaa paitaa ja valkoista pantaa. Naispapin virkapuvun malli on ruma, se käy vain oikein hoikalle naiselle. Muotisuunnittelija epäonnistui täysin. Siinä näkyvät muodot, se on kuin makkarankuori.
Jumalanpalveluksessa papilla on valkoinen alba ja stoola. Messussa on pällimmäisenä koruompelein koristettu kasukka. Sen alta eivät näy muodot.
Naispapeilla näkee tyylikkäitä asuja: vaikkapa punainen jakku ja sen alla musta leveähelmainen hame ja musta paita pantoineen.
Miten tyylikäs olisikaan musta viitta papeilla!
se voisi olla sellainen ironinen kannanotto...ne punaiset sukkahousut ;-)
No totta mooses olisi hirlii:-)
luen justiinsa kirjaa, jossa eräs kyllä aika menestynyt ihminen kylläkin, kirjoittaa niin riemastuttavan hyvin menestymisenpakosta, että viime yönä en malttanut laskea kirjaa melkein kädestä lainkaan vaikka tiesin että aamulla on ihanpakko herätä ja pitäisi mennä jo nukkumaan. aamukahvillakin luin sitä.
outi nyytäjä: menestys ja moraali.
Tuo on *kamalaa*. Eräs ystävätär kertoi kouluaikojensa opettajasta, joka ei kyennyt mitenkään sulattamaan em. neitosen laajaa lukeneisuutta ja fiksuutta. Kerran ope oli koettanut oikein briljeerata omilla nippelitiedoillaan ja kysynyt jonkun obskuurin sivistyssanan merkitystä suomeksi. Kaverini viittasi ja vastasi oikein. Opettaja huusi pettyneenä ja raivona: "No niin tietysti, joku on KERTONUT tuon sinulle!"
Tuossa kuvassa on sellaista positiivista hersyvää iloa, jota olen sinulta blogisikin kautta nähnyt.
Tuohon "olit saanut apua" -juttuun haluaisin tarttua. Usein on niin, että opettajat keskenään kuhisevat, miten joku oppilas kotona muka tekee hyviä raportteja, esitteitä, mainoksia yms. mutta koulussa on ihan tumpelo. Sitten nyökytellään tietävästi, että vanhemmat tekevät kotona lapsen puolesta.
Omien lasteni kanssa olen huomannut, että aluksi tosiaan monet kotona tehdyt työt olivat teknisesti parempia kuin heidän koulussa tekemänsä. Mutta ei se siitä johtunut, että olisin tehnyt heidän työnsä, minä OHJASIN niiden tekoa. Ja aikaa myöten joka jätkä on mennyt taidoissa ohitseni. Ei välttämättä olisi ikinä tapahtunut, jos olisivat jättäytyneet sen ohjauksen varaan, jota opettajalla oli antaa. (Edellä en puhu kuviksesta suoraan vaan tietokoneella tehtävästä grafiikasta).
Kuulostaa omakehuiselta, joo. Mutta sitä enemmän yritän pointiksi nostaa, miten tärkeää ohjaus ja palaute ovat kehittymisen kannalta. Ja miten valtava merkitys opettajilla on, jos vain haluavat sen ottaa (joskus palautteen antamattomuus voi olla resurssikysymys, aikaa ei ole kaikkeen, mutta useimmiten kysymys on oman työn liian kapeasta rajaamisesta ja tahdon puutteesta).
Kiva kuva!
Sun äitis, kyllå ohjauksella ja palautteella on tosiaan kehittymisen kannalta suuri merkitys. Mutta ehkä kysymys on myös siitä mitä taitoja harjoitetaan. En muista, että soittotunneilla kävijöistä olisi ajateltu, että he "saavat apua" ja näin ollen heidän osaamisensa olisi vähempiarvoista kuin niiden jotka ovat pelkän kouluopetuksen varassa. Päinvastoin soittotunnit ja musiikkiopiston jäsenyys osoitti, että oppilas panosti harrastukseensa, mikä tulkittiin hyväksi asiaksi.
Minullakin on vähän samanlaisia kokemuksia kuin Kirstillä.
Kun luokkakaverini harrastivat jotain liikuntalajia vapaa-ajallaan, se näkyi heidän liikuntanumerossaan (muistan, että liittyminen paikalliseen yleisurheiluseuraan kohotti liikunnan arvosanaa numerolla, koska opettaja piti sitä osoituksena yritätmisen halusta, vaikka oppilas ei olisi liikuntatunneilla mitenkään loistanutkaan).
Minä en liittynyt urheiluseuraan (vaikka liikuntanumeroni olisi kyllä kaivannut kohennusta) vaan piirsin kotonani ja näytin piirustuksiani opettajalle, mutta ei se mitään auttanut. Opettaja sanoi, että piirustusnumeroon vaikuttavat vain koulutunnilla tehdyt tehtävät.
Mistähän kummasta ero johtu? Asenteistako?
Olisiko ero siinä, että kukaan ei voi liikkua kotona toisen puolesta kotona, mutta toisen puolesta voi kyllä piirtää. Mutta ei tämä nyt mikään selvä ero ole, koska molemmissa tapauksissa oppilasta voidaan treenata kouluopetuksen ulkopuolella parempaan tulokseen, mikä sitten näkyy myös koulutunnella.
Jos joku pelaa hyvin pesäpalloa pelkän koulutunneilla saadun harjoituksen varassa ja toinen yhtä hyvin vaikka harrastaa sitä koulun lisäksi myös vapaa-ajallaan, niin kummalle kuuluu parempi numero?
Entä jos kyse on piirtäjistä? Kaksi oppilasta piirtää yhtä hyvin, mutta toinen piirtää vain koulussa ja toisen tiedetään käyttävän vapaa-aikaansakin piirtämiseen?
Annetaanko parempi arvosana sille piirtäjälle, joka yltää hyvään tulokseen vain koulutunneilla tapahtuneen harjoittelun varassa? Vaiko sille, joka piirtää yhtä hyvin, mutta osoittaa olevansa piirtämisestä kiinnostunut harjaannuttamalla taitojaan myös vapaa-ajallaan? Vai pitäisikö kotonaan piirtäneen saada huonompi numero, koska hän on harjoitellut enememmän, mutta päässyt "vain" samaan kuin pelkästään koulussa piirtänyt oppilaskaverinsa?
Onkohan täällä lukijoissa opettajia? Mitähän he tähän sanoisivat?
roll forming machines,
roll forming machine,
roll former,
Internet marketing services,
Local SEO Services,
SEO Consulting Services..