Minä toisinaan ikävystätän itseni, jotta saisin itseni muutosalttiiseen tilaan.

Ja historiattomuudesta.

Yhteisen historian puuttuminen estää ehjien yhteisöjen muodostumisen.

Kaikenlaiset luokittelut ovat siitä hauskoja, että ne auttavat tunnistamaan omia oloja, vaikka eivät koskaan onnistukaan aukottomasti selittämään mitään.

Minun ikävystymisessäni taitaa olla lähinnä situatiivista. Odotan jotain hyvää elämääni tietyltä henkilöltä ja kylläännyn, kun mitään ei tapahdu. Kun sitten toisinaan lakkaan odottamasta häneltä, joko synkistyn, kun ei muka enää ole mitään mitä odottaa, tai riemastun, kun kaikki onkin mahdollista.

Onko neljä tuntia kommentoimatonta mykkyyttä ennätys sinun blogissasi? Osoitus siitä, kuinka tabua syvällinen elämäntarkoituskeskustelu Suomessa on. Siitä kai on kyse, kun puhutaan sielun tyhjyydestä ja sen täyttämisestä.

Näin eläkeiän kynnyksellä olen selvästi huomannut, ettei lastenkasvatus - hehän ovat jo muualla - tai työ ole Todellisia Elämäntarkoituksia. Mikä sitten on? En osaa tietenkään sanoa kaikkien puolesta; jokaisen on itse löydettävä itselleen luotettava ja uskottava selitys. Minulle ei kolahda se, että koko elämä odotettaisiin paratiisiin pääsyä ja loppuikuisuus oltaisiin siellä. (minä kai sitten helvetissä, kun en tuohon usko). Silti kunnioitan jokaista, joka rehellisesti ja vakaumuksellisesti uskoo johonkin. Silloin elämä on ikäänkuin paremmasti järjestyksessä ja energiansa helpommin käytössä (ilman epätietoisuuspyörteitä)

Hyvä, että kirjoittelet tällaisia pohdintoja!

Joo itte, voi olla että elämäntarkoituskeskustelu pelottaa, tai sitten ulkona on vain niin ihana ilma, ettei jaksa jäytää näiden asioiden parissa:)

Niin, tuosta minä olen joskus maininnutkin, että minusta lapset eivät voi olla elämän tarkoitus koska sehän tarkoittaa, että edellinen sukupolvi aina siirtää kysymyksen elämänsä tarkoituksesta seuraavalle sukupolvelle. Minusta olisi erittäin epämiellyttävä ajatella että olisin vanhempieni elämän tarkoitus, vaikka saattaa olla että juuri niin he ovat kokeneet. Mutta itse ajattelen että elämän tarkoitus on löydyttävä jostain muualta kuin toisesta ihmisestä, olipa hän sitten jälkeläinen tai rakastettu.

Merja, minustakin luokittelu oli hauska. Kaikki luokat tuntuivat jotenkin tutuilta. Ehkä voisi vielä keksiä muitakin ikävystymisen tyyppejä, mutta omalla kohdalla tuntui että tuo oli aika tyhjentävä.

Petja, minä en tietoisesti koskaan ikävystytä itseäni, mutta joskus niin käy siitä huolimatta.

Tuo mitä sanot historiattomuudesta, on varmasti totta. Myös se, että olemme menettäneet yhteyden suuriin tarinoihin, häiritsee yhteisöjen muodostumista.

Yhteisö sinänsä on samaan aikaan suuri voimanlähde ja kahle. Ihminen voi huonosti yhteisöjen ulkopuolella, mutta toisaalta myös yhteisöt ovat hänelle monella tapaa uhka.

Kyllästyminen johtuu kyllä ennen kaikkea siitä, että meidän maailmassamme perustarpeet ovat moninkertaisesti tyydytetyt, joten meillä on aikaa olla kyllästyneitä.

Niin, jotkut tuntuvat jo suorastaan kaipaavan entisiä puutteen aikoja. Pettuleipääkin pidetään nykyään funktionaalisena elintarvikkeena.

Mutta siis onhan se aika erikoista jos ihminen tosiaan on sellainen värkki, että heti kun sillä on asiat hyvin, se ikävystyy ja muuttuu alakuloiseksi. Maailmassahan riittäisi kyllä työsarkaa. Vaikka meidän tarpeemme on monikertaisesti tyydytetty, suurin osa maailman väestöstä kärsii puutetta.

Kenties ”meidän maailmassamme” on joitain rakenteellisia piirteitä, jotka ehkäisevät sosiaalisten tarpeiden tyydyttymistä.

Tunnistan itsestäni tuon situatiivisen ja eksistentiaalisen (sielun tyhjyyden) ikävystymisen. Tunnen tätä ikävystymistä kyllä vasta sen jälkeen, kun lapset aikuistuivat. Ehkä pitäisi hankkia kummilapsi Afrikasta.

haa, niin varmasti onkin. Ylikorostunut individualismi esim. Tosin välillä sitä tulee kyllä miettineeksi, että mitä se paljon puhuttu individualismi oikein on ja onko sitä, vai onko se vain miellyttävä harha johon olen tuudittanut itseni uskomaan.

Roosa, niinhän se varmasti on, että jos elämä on touhua täynnä, ei sielun tyhjyyteen juuri ehdi kiinnittää huomiota. Kummilapsi Afrikasta on ihan hyvä ajatus, eikä tietenkään sulje pois sitä etteikö voisi muutenkin miettiä millä siihen sieluun sitten sitä sisältöä saisi.

Minä kyllä veikkaisin, ettei elämä nykyään ole sen merkityksettömämpää kuin ennenkään. Merkitykset vain ovat yksilöllisempiä ja niistä on kannettava enemmän henkilökohtaista vastuuta.

Eikös se menekin niin, että jonkin suurenkin tavoitteen saavuttamisen jälkeen, asia ei enää tunnukaan juuri miltään? Aina muka pitäisi olla joku projekti menossa. Tai se tavoitehan voisi olla mahdoton saavutettavaksi. Silloin säästyisimme ainakin yhdensorttiselta ikävystymiseltä.

Historiaan paneudutaan nykyään innokkaasti. Suurten ikäluokkien, omia sukuja tutkitaan. Jotakin täytettä sieltä etsitään. Minäkin.

Virtuaaliyhteisöt eivät varmaankin riitä sosiaalisten tarpeiden tyydyttymiseen. Eivät minulle ainakaan.

Anu, elämä ei ehkä ole merkityksettömämpää, ihmisillä vain on aikaa ja energiaa kokea merkityksettömyyttä enemmän kuin ennen.

Liisa, on se noin ja voipa jopa tulla suorastaan tyhjyydentunne ja masennus suuren saavutuksen jälkeen.

Tuo on totta, suvun menneisyyden selvittäminen ja omien juurien pohdiskelu toimii monen kohdalla juuri niin että elämään sitä kautta löytyy merkitystä.

Minulla oli joskus sellainen tunne että virtuaaliyhteisöjen avulla ainakin pötkii varsin pitkälle, mutta olen tullut vähän toisiin aatoksiin.

Yhteisöllisyys on ihmisyyden ydinkysymys. Ihminen on ihminen suhteessa muihin, keskeinen osa siitä mitä me olemme, on juuri sitä, millä tavoin kommunikoimme toisten ihmisten kanssa.

Sukututkimus on eräänlaista metayhteisöllisyyttä, silloin kun se perustuu vain papinkirjoihin.
Paljon syvempää yhteisöllisyyttä on historian tarinoissa, siinä, että on nähnyt sen paikan, missa Nikolai sai surmansa kun ase ei toiminut tai tietää että tuon kiven päälle laskettiin Eliaksen ruumis, tai Konstantin syntyi siinä saunassa, josta tehtiin hänen pojan vaimolle leskenmökki.
Sosiaalisessa historiassa pätee ilmiö jota minä sanon sosiaaliseksi totuudeksi. Se onko Maria-mummon mökki sama rakennus, konkreettisesti, missä Konstantin syntyi, ei ole merkittävää, merkittävä on se tarina, kertomus, siitä että me olemme yhtä, vaikka ne seinähirret eivät olisikaan yhteisiä, tarina on.

"elämä ei ehkä ole merkityksettömämpää, ihmisillä vain on aikaa ja energiaa kokea merkityksettömyyttä enemmän kuin ennen."

Eivätkä merkitysten korvikkeet ole enää niin voimakkaita ja ylhäältä annettuja kuin ennen.

Anu, tuo on varmaan totta.

Samaa mieltä Petja. Eihän meistä kehity ihmisiäkään muuten kuin yhteisön jäseninä. Kieli jonka avulla koemme ilmaisevamme itseämme, on lähes täysin muilta omaksuttua. Emme juurikaan keksi edes uusia sanoja muista kielellisistä innovaatioista puhumattakaan. Myös tarinoiden merkityksestä olen samaa mieltä. Minua monta kertaa harmittanut, että sanaa tarina käytetään halveksivassa mielessä. Todetaan, ettei jokin asia ole totta, vaan pelkkää tarinaa. Mutta juuri tarinoissahan usein se suurin voima on.

Kiitos taas Kirsti kirjoituksesta! Jäin maistelemaan sanoja. En koskaan sano olevani ikästynyt tai kyllästynyt. En osaa käyttää niitä sanoja. Minulla on jatkuvasti niin paljon kaikkea innostavaa ympärilläni, etten osaa ajatella noin.

Voin sen sijaan olla väsynyt, uppouupunut, turhautunut, pettynyt, surkea, melankolinen, vihainen. Väsyneenä en tietenkään kykene keskittymään kuten tahtoisin, mutta yllättävän usein huomaan unohtavani ympäriltäni muun.

Kun kaipaan uutta, lähden etsimään sitä. Olen ollut syvästi masentunut, mutta toipunut siitä. Sillonkaan en luopunut ihmisistä.

Olen Petjan kanssa samaa mieltä yhteisöllisyyden merkityksestä. En osaa ajatella itseäni yksilönä, vaikka tälle ajalle se olisikin ominaista. Olen osa kokonaisuutta. Yhteisöllisyys rikastaa elämää.

Hei Tuulisuoja, kyllä nuo sanat minuakin vastaan tosiaan tökkivät.

Yhteisöllisyys rikastaa elämää, toisaalta se on yksilölle myös aika kova haaste. Sitähän joutuu sopeutumaan yhteisöönsä, joutuu yhteisön arvioitavaksi, hyväksyttäväksi tai hylättäväksi. Riippuu aika paljon yhteisöstä, että kuinka paljon se rikastaa elämää tai kuinka paljon se uhkaa yksilöä.

kuvittelin tänään että olisin julkaissut kolme tai neljä kirjaa, ja mikä olikaan tunne? ikävystyminen. ensin sitä kärsii saavuttaakseen tuon ja kun on saavuttanut niin ikävystyy. (no toivottavasti se ei niin mene, jos koskaan siihen suuntaan edes lähtee menemään). katselin kirjahyllyssä olevia ohuehkoja teoksiaja ajattelin että käykö minunkin tarinoideni juuri noin? päätyä ohuehkoksi ja suurimarginaaliseksi paksuihin kansiin jotka yhteensä tekevät jo puolet kirjan paksuudesta, luetaan kerran ja unohdetaan hyllyyn.. no mutta, ikävystyminen on tuttua kyllä, kaikissa muodoissaan. (ja unohdin mitä muuta halusin vielä sanoa ó_O)

Petja kiteytti aika hyvin minunkin ajatukseni.
Minulle sukututkimuksessa on jotain samaa kuin perheessä, suvussa ja ihmisissä ympärilläni. Jatkuvuus on tärkeätä. Olen konkreettisesti yksi osa kokonaisuutta. Jokainen sukututkimusta tehnyt tietää, miten kiva on toisinaan ummistaa silmänsä ja harpata tiettyjen yhteisönjäsenten elämän ylitse.

Miksi nykyäänkin toiset aika nuoret ihmiset pitävät kirjahyllynsä kulmalla mummujen ja vaarien ja vanhempiensa hääkuvia?

Omista lapsista olen aina ajatellut eri tavoin kuin Sinä, Kirsti. Sain lapseni niin varhain, että mieleenikään ei ehtinyt tulla, että lapset antaisivat minulle, olisivat minun jatkeitani. Suoraan sanottuna en edes analysoinut koskaan asiaa. Ei minulla ollut varaa, ei olisi ollut aikaakaan "hankkia lapsia". Minulta usein kysyttiinkin, olivatko lapset pikkuveljiäni. Kun katselen vanhoja valokuvia, en nyt ihmettele, aikanaan kyllä kummastelin.
Sivulta katsottuna varmaan joku olisi sanonut, että lapset olivat minulle este ja hidaste ja että olin edesvastuuton. Ja kieltämättä oli turhauttavaa ja raivostuttavaakin taistella proffaa vastaan synnytyslaitokselta käsin ;)

Minä itse kyllä näin ja näen lapsiasian toisin. Olen saanut olla uuden elämän, jatkuvuuden, käytössä. Lapsilleni olen toisinaan sanonut, että olen pannut rahaa pankkiin heissä, heh, vitsi.

Ikävystymisestä vielä: No, sehän nousee muotiasiaksi aika ajoin varakkaiden huvittelumuotona. Muutama vuosi sitten flaneeraus oli Euroopassa kova sana. Sodanjälkeisessä Ranskassa Sagan kirjoitti "Ikävänsä" - ja tuli kultiksi. Ikävystyminen on rikkaiden ihanankirpeä etuoikeus.

Ai vielä, Kirsti: Sanot hyvin tuon, että porukassa joutuu elämään niin kuin porukassa eletään. Mutta ei se tarkoita välttämättä huonoa asiaa. Ahdistavassa yhteisössä on tuskallista tietysti elää. Mutta meillä on kimpassa erilaisia mahdollisuuksia koska olemme erilaisia. Yksilön hyväksyminen yhteisössä riippuu myös yksilöstä itsestään. Aina ei kaikkien ole tarpeen olla nykymielessä sosiaalisia ja yltiönaminameja.

Liisa, en minä ole ajatellut omista lapsista mitään. Kerroin vain tuossa, että jotkut ihmiset tuntuvat ajattelevan että lapsissa on elämän tarkoitus. Ja siis minusta elämän tarkoituksen näkeminen lapsissa on ongelman kiertämistä. Mutta eiväthän kaikki siirrä elämän tarkoitusta lapsiin, onneksi.

Ja kyllä, yksilön hyväksyminen yhteisössö riippuu yksilöstä itsestään. On esim. syytä ymmärtää ettei kaikkea voi saada. Joidenkin hyvien asioiden vuoksi on oltava valmis luopumaan joistakin toisista. Jotta ihminen voisi hyvin yhteisössä siinä vaaditaan kaikilta joustavuutta, suhteellisuudentajua, kykyä antaa anteeksi ja pyytää anteeksi.

Yhteisöllisyydestä vielä. Oikaisin aika rankasti. Hurjia ovat esim. uskonnolliset yhteisöt, jotka yhä vieläkin voivat hylätä (poikkeuksellisesti käyttäytyvän tms)jäsenensä tyyten. Yhteisön vuoksi yksilö voidaan pakottaa asioihin, jotka sotivat hänen yksilöllisyyttään vastaan.

Suhatutuminen työttömyyteen on sekin yhä ristiriitaista. Käsite pitkäaikaistyötön sisältää arvolatauksen. Siinä on vaikea nähdä mitään hyvää. Hyväksymmekö ihmiset, jotka elävät eri tavoin yhteisössämme, vai jätämmekö heidät ulkopuolelle, lopulta.

Kolmanteen sektoriin osallistuminen vosi kummasti helpottaa 'postmodernin perseen' ikävystymistä....

Pitäisi pohtia tarkemmin tuota "elämän tarkoitusta". Jossain mielessä lapsissa on kyllä elämän tarkoitus. Lapset ovat jatkuvuus, tae jatkuvuudesta. Miksihän se on niin tärkeätä ihmiselle ja eläimelle?

Minun saunani vintillä on oravanpesä, klapikasassa västäräkin koti (minä en pääse kärräämään klapeja latoon), rannassa asustelee pöntössään telkkäpari. Luomisen lakia ne kaikki toteuttavat - niin turhalta ja naivilta kuin se tuntuukin, että juuri saman telkkäperheen on lisäännyttävä vuosi vuodelta ja juuri minun saunarannassani.

"Pitkäaikaistyötön" taisi olla aluksi sosiologien, tilastonikkarien ja poliitikkojen stiiknaa. Sanalla oikaistiin pitkät selittelyt. Mutta oikaistiin paljon muutakin. Ihminen termin takana.

Ja, Tuulisuoja, kolmanteen sektoriin on vannottu viime vuosina. Epäileväinen mieleni taas ounastelee loukkua: Pitäisi olla tarkkana, ketkä ja mitä tekevät kolmannessa sektorissa. Järjestöjen ilmaistyövoima (!) ei saa muodostua naisten ja nuorten riistoksi.

Liisa, tärkeä pointti tuo mitä sanot kolmannesta sektorista. On huolestuttava juttu jos tärkeät, ammattitaitoa vaativat rankat työt ovelasti siirtyvät järjestöjen harteille. Palataan taas ajatukseen, että vanhuksia ja lapsia nyt pystyy kuka tahansa hoitamaan kenellä vaan sattuu olemaan aikaa.

Elämän tarkoitusta varmaan voisi olla syytä pohtia tosiaan syvällisemminkin, mutta ehkä jätän sen kuitenkin muiden huoleksi tällä kertaa. Kyllä eläimet ja ihmiset tietenkin kiihkeästi pyrkivät tuottamaan jälkeläisiä, en sitä kiellä.

Tuulisuoja, uskonnolliset yhteisöt ovat tosiaan esimerkki yhteisöllisyyden pelottavasta voimasta. Niissä soitellaan ihmissielun herkimpiä kieliä ja hallinta-arsenaali on melkoinen Jumalantuomioineen ja helvetinlieskoineen. Usein uskovaiset näyttävät myös olevan täysin sokeita käyttämälleen henkiselle väkivallalle, eivät koe sitä sellaisena. Merkillinen juttu.

Pitää olla jotakin, mitä tehdä.
Pitää olla jokakin, mitä muistella
Pitää olla jotakin, mihin kuulua
Pitää olla jotakin, mistä unelmoida
Pitää olla jotakin, miksi rakastaa

Tämä liitty niin historiaan, yhteisöihin kuin yksilöllisyyteenkin.

Ja yhteisöt voivat, totta kai, hylätä ja kääntää selkänsä. Se on oleellinen osa yhteisöllisyyttä. Ja ihmisyyttä.

Petja Jäppinen
Yhteisöllisen viestinnän asiantuntija

Petja, miten ihmisestä tulee yhteisöllisen viestinnän asiantuntija?

Minusta tuli yhteisöllisen viestinnän asiantuntija niin että tein yhteisöllistä viestintää, nostin mm. erään palvelun kävijämääriä pelkästään viestinnällisin keinoinoin kymmeniä tuhansia, ilman että koodiin tai välineen rakenteeseen puututtiin.
Ja sitten alkoivat pyytää minua luennoimaan aiheesta ja kirjoittamaan kirjaa.
Nyt vietän vielä kuukauden sapattivapaatani, mutta sitten alkaa taas tapahtua.

Kiinnostavaa. Yhteisöllinen viestintä tuntuu aiheena läheiseltä ja olen kokenut sen jotenkin omaksi alueekseni, mutta toistaiseksi tämä blogi on lähestulkoon ainoa sovellusalue itselläni. Olen vain alkanut miettiä löytyisikö muitakin sovellusalueita varsinaisen työni vastapainoksi tai kenties täydennykseksi.

"Pitää olla jotakin, mitä tehdä.
Pitää olla jokakin, mitä muistella
Pitää olla jotakin, mihin kuulua
Pitää olla jotakin, mistä unelmoida
Pitää olla jotakin, miksi rakastaa

Tämä liitty niin historiaan, yhteisöihin kuin yksilöllisyyteenkin.

Ja yhteisöt voivat, totta kai, hylätä ja kääntää selkänsä. Se on oleellinen osa yhteisöllisyyttä. Ja ihmisyyttä." Lainasin nämä Petja Jäppisen sanat, koska siinä kiteytyy elämän tarkoitus. Se on elämä itse sellaisena kun se meille itse kullekin näyttäytyy ja on kunakin hetkenä.

Minun vähäinen orastava äidinpuoleisen suvun tutkiminen lähtee nimenomaan tarinoista. Toivon, että minustakin jää jälkeeni joku tarina aikanaan.

Olin viime lauantaina hautajaisissa ja muistotilaisuudessa. Hyvät hyvästit, paljon väkeä ja paljon muisteltuja tarinoita, tosia.

Kyllä tarinat ovat tärkeitä. On hienoa kun ihmiset arvostavat tarinoitaan.

Mulla voisi olla sulle pari juttua ehdottaa, mutta siitä laitan sulle privaa, kun on ajankohtaisempaa.

Kiinnostavaa. Kiitos Petja.

Notice that the Chinese know how to do a stimulus package, while no one in power seems to know how to do a stimulus package here in the US.

That is, the formation of scar is a normal biological body repair, trauma repair without scar, the wound can not heal. Sometimes trauma or just hurt the skin epidermis and dermis shallow, like sunburn, superficial Tube Gripwith Needle scratches, burns, etc., did not affect the germinal layer of the skin, will not leave scars, of course, it is only a very small trauma. In the presence of real trauma happened, full-thickness skin injuries, the fibrous connective tissue Disposable Tube Grip proliferated to form a hard scar, and often accompanied by itching, pain and other symptoms. Sometimes scar tissue has been extended to surrounding normal skin and spread to form hypertrophic scars or keloids.

Internet marketing services for small, medium and large businesses.
Internet marketing services,
Local SEO Services,
SEO Consulting Services..