Aikoinaan tuli liftattua usein Turusta Tampereelle, ei tosin Simbergiä katsomaan.
Jossain vaiheessa ne freskot kyllä tulivat nähdyksi.
Ihmisen alitajunta tuntuu työstävän jatkuvasti asioita, joista sitten kirjoittaa, jotka toteuttaa tai joista tyytyy unelmoimaan.

Aiotko liftata Tampereelle:)

Suoraan sanoen en ajatellut liftata. Junalla ajattelin mennä, mutta olen odotellut jotain toistakin syytä lähteä Tampereelle ennen kuin saisin itseni hinatuksi liikkeelle.

Alitajunta tosiaan työstää asioita ja olen muutenkin alkanut ajatella tuota aikaa, että mitä se oikein on. Että jospa se ei olekaan niin yksiselitteistä että nykyhetkestä edetään kohti tulevaa.

Muistan kun psykologian tunnilla koulussa opettaja kertoi nähneensä kerran sellaisen pitkän unen missä hän koko yön tunsi seikkailevansa Ranskan vallankumousen pyörteissä. Lopussa hän joutui giljotiiniin. Kun giljotiinin terä räpsähti alas, opettaja oli herännyt ja huomannut että seinältä oli juuri sillä hetkellä tipahtanut juliste alas. Eli koko se pitkä uni olikin syntynyt yhden silmänräpäyksen aikana. Putoava juliste oli kimmoke. Ainakin minulle se avasi kiehtovia näkymiä aivojen toimintaan ja ajan hahmottamiseen.

Minusta olisi oikein mainio syy lähteä Tampereelle Simbergin maalauksia katsomaan JA kahveelle tällaisen tamperelaisen bloggaajan kanssa. :) Itse asiassa minäkin saattaisin lähteä katsomaan niitä maalauksia, jos seura sattumoisin kelpaa, kun en ole tullut liikkuneeksi "turistina" Tampereen kirkkoja kiertämässä. Turistina kiertäminen omassa kotikaupungissa on kyllä muuten hauskaa puuhaa, etenkin kesäisin ja kameran kanssa.

No mutta onpas hieno idea Wilhelmiina! Kaivetaanko allakat esiin?

Tampereen tuomiokirkossa kannattaa aina käydä, kun on siellä päin. Ei voi kuin ihmetellä seurakunnan päättäjien fiksuutta aikanaan, että ovat tuollaiset koristelut tilanneet eikä jotain sovinnaisempaa.

Freskot ovat minustakin upeat. Sillon, kuin asuin Tamperella, kävin aina silloin tällöin katsomassa niitä katsomassa.

Kun kirkossa oli jokin tilaisuus, en mennyt koska silloin freskot jotenkin hukkuivat taustahälyyn. Mutta silloin kuin kirkossa ei ollut mitään erityistä meneillään, freskot vetivät puoleensa. Tuijotin niitä joskus pitkäänkin.

Tehkäämme ilman muuta näin! :) Minä laitan sulle sähköpostia niin sovitaan deitti.

Muisti ja aika ovat kiehtovia aiheita. Itse hämmästytän itseäni koko ajan selailemalla omaa kannettavaani. Usein totean, että "Vau! Minäkö tuon ajattelin". Tietokone väittää niin tapahtuneen vaikka kaksi kuukautta sitten ja minulla ei ole siitä minkäänlaista mielikuvaa! On nämä tietokoneet (ja samoin myös blogitkin) mahtavia asioiden tallentajia.

Sylvi, rohkeita olivat päättäjät tosiaan.

Arja, minäkin kävin Tampereella niitä kerran katsomassa.

Ok, Wilhelmiina:)

Tuo on muuten äärimmäisen totta, Silja Orvokki. Minulle kävi kerran niin että aloin lukea jotain käsikirjoitusta ja ehdin lukea sitä aika pitkään ennen kuin tajusin omaksi, keskeneräiseksi tekeleekseni. Se tuntui valtavan upealta, ihmettelin miksi se oli jäänyt kesken. Vastausta en löytänyt. Ja kässäri on edelleenkin kesken. Ja sen lisäksi luultavasti hukassa.

Olen jotenkin hyväksynyt sen, että on monia asioita, joihin en pääse käsiksi edes ajattelemalla. Vaikka kuinka ajattelisin, se asiaa ei vain avaudu. Joskus avautumiseen tarvitaan toimintaa. Siksi ihmisten ajatusten ja arkisten toimintojen ero on minusta erittäin mielenkiintoista.

Se on aivan ainutlaatuinen kirkko, ja freskoista ne okaisia ruusuköynnöksiä kannattelevat työläispojat paljaine, ilmeikkäine kasvoineen ovat minusta uskomattoman liikuttavia. Ja saarnastuoli on muistaakseni okailla ja enkelinsiivillä koristeltu - ei Simbergin vaan jonkun muun, mutta kaunis osa kokonaisuutta.
Vie niille ruusupojille terveisiä kun menet... milloinkahan pääsen seuraavan kerran, edellisestä visiitistä täytyy olla viitisentoista vuotta.

Tuokin on totta, Silja Orvokki. Toiminta on tosiaan hyvä tapa palauttaa asioita mieleen. Ruumis myös monta kertaa muistaa asioita, joita ajattelu ei tavoita.

anni, taatusti vien terveisiä.

Kiersin viime kesänä lapsuuteni kotien ja koulujen pihoja ja mieleeni nousi aivan uusia muistoja, onnellisempia ja itsevarmempia kuin aiemmat.

Iiris-nimestä assosioitui heti mieleeni Katja Kallion Kuutamolla, koska näin vastikään sen pohjalta tehdyn elokuvan. Ei yhtään hassumpi leffa, ja erityisen antoisa näytös siksi, että pääosan (siis Iiriksen) esittäjä Minna Haapkylä oli paikalla työstään kertomassa. Meneepä ohi bloggauksen aiheen, mutta kun olet, Kirsti, niin paljon naisviihteestä puhunut, ajattelin silti tässä anekdoottina kertoa mitä Haapkylä kertoi samaisen elokuvan vastaanotosta Kiinassa. Eli hän oli ollut esittelemässä sitä Shanghaissa, ja kiinalaiset olivat kyllä muuten pitäneet, MUTTA: eivät voineet millään käsittää sitä loppuratkaisua! Että MIKSEI Iiris lopulta lähdekään rakkaansa kanssa Amerikkaan, vaikka tuo kerran jättänyt mutta sitten nöyränä palannut unelmien mies olisi hänet sinne vienyt??! Varsinkin naispuoliset kiinalaiskatsojat pitivät tätä kuulemma täysin käsittämättömänä...
Kiintoisa kulttuuriero, vai mitä? Kyllähän kenties suomalaisistakin katsojista ja kirjan lukijoista osa olisi puolisalaa saattanut toivoa romanttisempaa, perinteisonnellista loppua, mutta tuskinpa Iiriksen ratkaisu silti kellekään käsittämättömänä näyttäytyy. Esim. omasta mielestäni loppu oli hyvä ja uskottava, päinvastainen ratkaisu olisi ollut liian lässynlässyä.

Mukava kuulla Merja. Pitäisiköhän minunkin kokeilla. Minulla valitettavasti oli vain yksi lapsuudenkoti ja sen päällä on kauppakeskus jossa kiertelmällä lapsuudentunnelmia ei juuri tavoita.

Heh Puzzler, voin kuvitella, että kulttuurieroja löytyy. Kuutamolla tosiaan hiukan uudistaa romanttisen viihteen perinteitä, siksi se ehkä kirjallisuutenakin on saanut enemmän huomiota kuin romanttiset kirjat yleensä. Uudistaminen on täällä meidän kulttuurissamme aina jotain myönteistä, perinteisiin pitäytyminen usein jotain negatiivista.

Minuun on painunut hyvin syvälle sisälle, minkälaisia kirjoja kuuluisi lukea (kaanon) ja luenkin näitä kirjoja. Sattuneista syistä minulle tulee kyllä myös Kolmiokirjan Lääkärisarja ja ollessani hyvin surullinen, voin ahmaista sellaisen pienoisromaanin parissa tunnissa suklaarasian seuralaisena välittämättä siitä, onko se hyvää kirjallisuutta vai roskaa. Kiitos vain päätoimittaja Eeva Vainikaiselle.

Mukava kuulla Roosa, että lääkärisarjoista on ollut iloa. Kirjoittajat saavat työstään palautetta erittäin harvoin. Juuri viime vuona poltin itseni loppuun kirjoittamalla lääkärisarjoja ja muitakin sarjoja maksaakseni ullakkolaajennuksemme laskuja.

Hassua, minäkin olen kirjoittanut Iiris-kirjaa viime syksystä asti. Nyt se ei tunnu etenevän millään, aina kun aloitan kirjoittamisen, deletoin entiset, tai suurimman osan tyyliin: yksi askel eteen, kaksi taakse. Lopettaminen on vaikeaa. Onko sinulla vaikeuksia lopettaa kirjoja, siis niiden kirjoittamista, vai ovatko juoni ja rakenne valmiina ennen kirjoittamista?
Olen teinistä asti aloittanut ja kirjoittanut romaaneja,kymmeniä, mutta kaikissa on loppu auki...:/
-minh-

Tosi kiinnostava kirjan aihe! Tulee sellainen olo, että olisipa itsekin keksinyt moisen. Jään mielenkiinnolla odottelemaan, mitä tuleman pitää. Onko sinulle tuttu Annastiina Syväjärven kuvakirja Siipirikko ei voi lentää? Sekin sijoittuu Tampereen tuomiokirkkoon.

Itse kirjoitin aikoinani rahapulassa pari timantti-juttua. Syvä kumarrus kaikille näille, jotka osaavat kirjoittaa rakkaustarinoita. Minusta se oli vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt.

Hei minh! Minulla on usein niin, että kirjoitan ensimmäisen version vähän yli puoleenväliin ja sitten en yhtään tiedä kuinka tarina jatkuu. Täytyy pitää tauko ja aloittaa kokonaan alusta. Toista versiota kirjoittaessa minusta yleensä aina tuntuu, että se on ihan kesken eikä pääty koskaan, kunnes yhtäkkiä tajuan että tarina onkin jo valmis, pitää vain muuttaa parin luvun paikka keskenään ja vähän muokata niitä. Kannattaa siis tutkia kirjoittamaansa, miettiä millaisen tarinan siitä saa.

Terhi, oikeastaan se tuomiokirkko-osuus on tarinassa vain loppuhuipentuma. Mutta kaikki kolme tyttöä näkevät itsensä haavoittuneessa enkelissä.

Roosa, onnittele itseäsi, moni ei pysty timanttia vääntämään vaikka mikä olisi. Vaikeaa se totta vieköön on.

Mielenkiintoinen tapa sulla on kirjoittaa, tai siis en ole monenkaan kirjailijan kuullut tekevän noin. Mutta pääasiahan on, että se toimii sinulla. Jokaisen on kai löydettävä oma tapansa. keskustelin kirjoittavan äitini kassa juuri siitä, mikä tahti sopii kullekin. Hän laittaa sunnuntaina seuraavan viikon aiheet ja keskeiset asiat ranskalaisin viivoin ylös, hauduttelee tekstiä mielessään työviikon aikana ja kirjoittaa luvun lauantaina kahdessa tunnissa. Hän kertoo, ettei pysty pidempään, koska keskittyminen on intensiivistä vain sen kaksi tuntia. Minusta se on hyvä, paljon parempi kuin väkisin pitää perslaakiaan tuolissa iltapäivän, jos ei saa mitään aikaiseksi. Äiti sanoo, ettei hänen yleensä tarvitse muokata juurikaan sen jälkeen kun on sen vauhdilla naputellut koneelle. Parhaillaan hän kirjoittaa itsekurista. ja mikä siinä on hassua, että ennen itsekuria tulee itsensä tunteminen ja ramollisuus. Täytyy hyväksyä oma tapansa ja tyylinsä tehdä töitä, ennekuin saa kunnollista jälkeä aikaan. Että on turha kadehtia niitä jotka kirjoittavat esim. 6 kertaa kaksi tuntia päivässä, koska se on heidän tapansa ja tyylinsä.
Minulla on keskittymisvaikeuksien takia vähän sama. kirjoitan aina novellin tai luvun yhdeltä istumalta, mutten kauempaa kuin kaksi-kaksi ja puoli tuntia kerrallaan..
menestystä kirjalle, laitan hankittavien listalle:)
-minh-

Itseään kannattaa tosiaan kuunnella vaikka oma työtyyli tuntuisi kuinka hullulta. Ja liian kauan kerrallaan ei kannata yrittää keskittyä. Pitää osata levätä välillä.

Well said, such a person should be a good sentence, or the future will be more rampant.