|
|
|||
|
28.05.2008 - 16:07
Rilke totesi jotenkin niin, että ironia on sairaus. Otin jo vuosia sitten tuon lauseen innoittamana tavoitteekseni parantua ironiasta ja sarkasmista. Taistelu ei ole ollut aivan turha, sillä en koe ironian olevan itselläni enää mikään kattava elämänasenne. Mutta kirjoittaessa se pukkaa pintaan. Jaan tuotantoni kirjoihin, joissa ironia ja sarkasmi on ollut kantava tyylilaji ja sitten niihin muihin. Niitä muita ovat ehkä Isäni koti, Kesä kummitustalossa, Usko toivo ja kuolema, sekä Iiris. Oikeastaan noita muita on aika monta. Loput kaksitoista ovat sitten aika ironisia ja sarkastisia. Nyt mietin, pitääkö minun kulkea yhä syvemmälle ironian ja sarkasmin suohon. Puhtaaksiviljellä tyyliäni siihen pisteeseen, että ironiasta ja sarkasmista tulisi tavaramerkki. Vai pitäisikö minun kulkea kirjoittamisessani poispäin niistä samalla tavalla kuin olen elämässä pyrkinyt niistä eroon. Ironia nimittäin myrkyttää elämän. Joskus mietin myrkyttääkö se myös kirjallisuuden. Onko ironinen kirja myrkkyä. Mietin myös sitä, että jos keskityn kirjoittamaan sarkastisia kirjoja, käykö väkisin niin, että sarkasmi siirtyy kirjojen puolelta takaisin elämääni. Sitä en missään tapauksessa halua. Huomaan etten ole todellinen taiteilija. Minulle tärkeämpää on elää onnellisena, kuin kirjoittaa mahdollisimman tyylipuhtaita kirjoja.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970 Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Tietosanakirja-Osakeyhtiön Sivistyssanakirja vuodelta 1924 selittää ilmiön oivasti:
"Ironia: alkuperäisesti sellainen puhetapa, jonka muodossa puhuja näennäisesti esittää ajattelevansa toisin, kuin miten hän itse teossa ajattelee; kuitenkin tulee tämän näennäisyyden ja todellisuuden vastakohdan ainakin älykkäälle kuulijalle ilmetä; yleensä se koomillisuuden laji, jota noudattaen teeskennellyn vakavasti lausutaan päinvastaista, kuin mitä todenteolla ajatellaan".
Oikein hyvää ironiaa kaipaa näinä umpitosikkojen aikoina vilpittömin mielin.
Ei sarkasmi punge kirjoista elämään.
Elämästä kirjoittamiseen se saattaa siirtyä. Silloin sitä kutsutaan terapiakirjoittamiseksi.
Onko se tyylipuhtautta?
Tein pohdinnoistasi etusivun jutun blogiini.
Heh Taru, aika hauska, että Holappa sanoo sitten melkein päinvastoin kuin Rilke. Johonkin tiettyyn tyyliin rajautuminen olisi mielestäni siinä mielessä perusteltua, että sitten sitä tiettyä lajia tulisi harjoitettua perusteellisesti ja voisi tulla siinä taitavammaksi, kuin jos häärii siellä täällä.
Rocky, löytämäsi hauska pätkä mainitsee juuri tuon yhden ironiaan liittyvän ongelman, nimittäin että se vaatii lukijaltakin niin paljon. Ironia menee hukkaan, jos lukija ei ole samalla aaltopituudella. Kirjailijan ammattitaitoa varmaan olisi mallata oma ironiansa sellaiselle tasolle, että tulisi mahdollisimman laajalti ymmärretyksi oikein. Minusta tuntuu, että itselläni olisi tässä kyllä säätämistä.
Muuten. sorretuilla ihmisryhmillä ja kansoilla on hyvä ironiantaju, esim. Viron runous neuvostovallan aikana.
Minun mielestäni itseironia on varsin viehättävä tyylilaji.
Sarkasmi voi olla joskus vähän ikävä tapa, siitä yritän yleisesti ottaen hankkiutua eroon. Ironia sen sijaan... no, riippuu tilanteesta... usein ironinen näkemys on ihan terveellistä ratkaisemattoman ristiriidan tunnistamista, tunnustamista ja näkyväksi tekemistä.
Kuinka yhtä olet teostesi kanssa? Jos kirjoitat sarkastisesti, oletko silloin vääjäämättä sarkastinen yksityiselämässäsi? Jos olet hauska kirjoissasi, oletko hauska ja humoristinen myös luonnossa, työsi ulkopuolella?
Asioista tietämättömänä voisin kysyä, että eikö kirjailijuus kuitenkin ole myös työtä? Ja jos on, niin eikö työn ja yksityiselämän jotenkin voisi erottaa?
Ja vielä: millaisen kirjoitustyylin koet itsellesi "oikeimmaksi"?
Sinullapa on lohdullinen näkemys ironiasta Jukka. Olikohan Rilke ihan väärässä?
Sori, noi skandit. Olen koulussa.
Pidän itse ironisesta ja sarkastisesta otteesta joissakin kirjoissa. On kuitenkin kirjoja, joihin se ei sovi. Tai sanotaanko niin, että en haluaisi lukea pelkästään sellaisia kirjoja, sillä nämä (sarkasmi ja ironia) monesti saavat aikaiseksi sen, että kirjan vakavampi puoli saattaa vesittyä.
Itse ajattelen niinkin tiukasti, että hyvä ja ammattitaitoinen kirjoittaja ei ole sama asia kuin tekstinsä. Itse asiassa minua joskus jopa ärsyttää lukea haastatteluja tai kirja-arvosteluja, joissa minusta ryhdytään liiaksi pohdiskelemaan kirjailijan omaa persoonaa tekstin kautta.
Jos kyseessä on fiktiivinen romaani - eikä siis elämäkerta -, niin tuskin siinä on kyseessä kirjailijan oma persoona ja tarina. Totta kai kirjassa varmasti on jotain ”lainattua” omasta sekä toistenkin elämästä kenties (ja kertoohan aihevalintakin jotain), mutta minusta se ei ole riittävä aines kirjailijan persoonan sorkkimiseksi.
Mitenköhän tämä liittyi aiheeseen? En tiedä.
Ruu, niin toi muakin juuri arveluttaa, kun tosiaan itsekin epäilen kirjojen kehityksen olevan kytköksissä omaan kehitykseeni.
Liittyihän tuo täysin aiheeseen, Elegia. Kirjailijan ja tekstinsä välinen suhde on kyllä kiinnostava. Itsekin vastustan ajatusta, että kirjailija olisi jotenkin yksi yhteen tekstinsä kanssa. Mutta itsensä kautta ja kokemustensa läpi jokainen kuitenkin kirjoittaa. Kirjoittaessa ei voi kokonaan irrota itsestään. Jotain itsestään kirjailija aina siirtää teoksiinsa. Vähintään maailmankuvaansa ja ihmiskuvaansa, tiedostaen tai tietämättään.
Ehkä ironia ja sarkasmi ovat hyviä asioita, mutta niiden vaarat pitää tiedostaa. Ironia ja sarkasmi on hyviä mausteenomaisesti käytettyinä, mutta jos niistä tulee ihmiselle pysyvä tapa reagoida, silloin on kysymys Rilken mainitsemasta sairaudesta.
Mutta voidaan sanoa ja sanotaankin joskus: onpa sairas huumorintaju. Ironiahan on sillätavalla ikävä huumorinlaji, että se perustuu piikittelyyn ja pilkkaan, ilkeyteen siis suomeksi. Ja ilkeys kyllä myrkyttää mielen pikkuhiljaa, jos sitä viljelee säännöllisesti.
Huumorista olen sitä mieltä, että sitä tarvitaan kyllä. Se antaa oikeanlaisina annoksina voimia ja voimaannuttaa.Huumoria kun on monenlaista lajia - sitäkin.
Mun mielestä sä et ole sarkastinen, Kirsti. Tai sitten mä en ole lukenut sun sarkastisia kirjoja:) Mitkä ne onkaan??
Ironia on eri asia. Ironia on ok. Se on hauskaa. Se on positiivista keljuilua, jos niin voi sanoa.
Ironian ja sarkasmin eron määrittää usein kuulija/lukija. Kirjoittaja saattaa tarkoittaa tekstin yhdellä tapaa luettavaksi, mutta lukija lukee sen omasta näkövnkkelistään.
Vaikeita lajeja.
Mutta jos pitää valita niin mieluummin positiivisuus kuin negatiivisuus. Negatiivisuus vetää vaan alaspäin, positiivisuudella sen sijaan on mahdollisuus viedä ylöspäin. Sarkastisen mielstä positiivisuus on helveksittavaa ja naivia eivätkä sitä harrasta kuin tyhmät. Se taas osoittaa arvot: että äly on tärkeämpää kuin esim. empatia tai sympatia.
No, eksyin asiasta.
Hienompaa (mutta tietenkin rankempaa) olisi tietenkin olla humoristi ja operoida tuolla tuolla korkealla eettisen ja uskonnollisen välimaastossa.
Ruu, tuo on totta, keskustelupalstoilla sarkasmi kukki. No joo, en ehkä ole ihan läpisarkastinen koskaan, mutta esim. viimeisin kirjani oli joiltakin osin mielestäni aika sarkastinen. Itse en pidä ironiaakaan ihan niin vaarattomana kuin sinä. Viittaan jälleen Janssonin Näkymättömään lapseen. Ja samaa mieltä tuosta sarkasmin ja ironiakin suhteesta ihmisen arvoihin. Mikä on tärkeämpää, äly vai empatia?
Ai niinkö se Kierkegaard ajattelee, Jukka? Kierkagaargin hahmottelema tasorakennelma on kyllä kiinnostava ja olen miettinyt että onko siinä perää. Joskus tuntuu, että on. Olen kyllä Kierkegaardin kanssa samaa mieltä, ironia ei ole ehkä aivan pohjamutaa, mutta ei kovin korkealla tasolla kuitenkaan. Pitäisiköhän tietoisesti ottaa tavoitteeksi ponkaiseminen sinne eettisen ja uskonnollisen välimaastoon, se olisi jotain:-)
Minua epäilytti kirjallisuusopintojeni jossain vaiheessa, että kaikki mitä en jonkun sanomana tai kirjoittamana ymmärtänyt, oli ironista esitystä. Ironiaa tarjottiin selitykseksi, kun ei välttämättä oltu asioita pitkällekään ajateltu. Hienostuneisuus ja älyllisyys oli (ja on) usein kaukana.
Tuota Rilken sanomusta en tuntenut, mutta jotain siinä on. Olen kyllä tullut siihen tulokseen, että ironia tulee välineistöön elämänkokemuksen myöta. Samainen kokemus voi viedä myös myös satiirikoksi, kuten minunkin kohdalla on tainnut käydä.
Siis lapsille ei saa koskaan olla ironinen eikä sarkastinen. Ei lapsi tajua niitä. Ne aiheuttavat pelkästään traumoja.
En tajua tuota Kierkegaarden ajattelua. Pitäisi saada syventävä selitys:) En ymmärrä miten esteettisen ja eettisen rajapintajännitys tuottaa ironikon? Kuulostaa vain mukavalta selitykseltä, jos sattuu olemaan ironikko:)
Sylvi, olet varmaan oikeassa, ironia tulee ajankohtaiseksi kun elämänkokemusta kertyy.
Kolmeko niitä tasoja vain on? Luulisi, että hän olisi keksinyt välitasoja. Ja entäs esteettisen alapuolella? Siellä vasta luulisi olevan yhtä ja toista:) Varmaan pitäisi tutustua syvällisesti K:n ajattelumalliin eikä vain raapaista pintaa.
roll forming machines,
roll forming machine,
roll former,
Internet marketing services,
Local SEO Services,
SEO Consulting Services..