Oletko koskaan lukenut englantilaista Barbara Pymia, viehättävä ja hauska kirjoittaja. Hänen elämäkerrastaan ja kirjeistään muistan, että hän mm. seurasi ihmisiä kadulla, siis ihan kuin dekkari. Taisivat kuitenkin olla tuttuja, tunteidenkin kohteita.

Enpä ole. Kiitos vinkistä Sylvi!

Kirjailijan on oltava kyttääjä. Ihmisten kyttääjä.

Niinpä kyllä. Mutta silti voi tuntea syyllisyyttä siitä että kyttää ihmisiä ja kiintyy liikaa täysin tuntemattomiin sen lisäksi että voi muuten vain tuntea itsensä omituiseksi kun päivät pääksytysten miettii ihmisiä jotka eivät ole edes kunnolla huomanneet että minäkin olen olemassa.

Muistan kyllä Ian McEwanin kirjan Ikuinen rakkaus, joka alkaa siitä, kun kuumailmapallo karkautuu käsistä ja tämän seurauksena yksi köydessä roikkujista luulee toisen köydessä roikkuvan rakastuneen itseensä ja alkaa vainota tätä.
Hieno kirja. Vainolaisen näkökulma olisi varmasti yhtä kiehtova.
Muuten, ettet vain olisi rakastunut? Tarkoitan jos kyseessä on mies.

Jos kiinnostuja ei käy ahdistelemaan, vaan käyttäytyy toisen reviiriä kunnioittaen, mielenkiinto on kohteesta usein imartelevaa ja miellyttävää. Ainakin jokunen näistä mielenkiintosi kohteista voisi reagoida ihan suotuisasti, jos kertoisit heille kiinnostuvasi ihmisistä ja kysyisit, voitko tehdä haastattelun tms. ihan omiin tarpeisiisi. Taiteilijuuteen kannattaa aina vedot, taiteilijoille suodaan enemmän kummallisuuksia :-) Heidän kiinnostuksensa nähdään myös vaarattomampana, ainakin uskoisin näin. Jotkut ovat taas niin ennakkoluuloisia, ettei mikään tämmöinen onnistu.

No, minusta ihmisistä kiinnostuminen sinänsä on tervettä ja ihanaa. Itelläni kun depis ilmenee sellaisena, etten jaksa keskittyä muihin niin paljon kuin haluaisin (eli paljon), kun oma napa vaatii huomiota liiaksi. Oma napakin on tietysti ihana ja jänskä, mutta ei loputtomiin.

Minullekin tuli alueelta yksi kiinnostava keissi mieleen: Martin Scorsesen leffa The King of Comedy (1983). Siinä on hyvä kuvaus kyttäriyden sisimmästä olemuksesta.

Olen joskus suunnitellut ryhtyväni miljonäärirokkitähdeksi tai -elokuvanäyttelijäksi. Jokin on kuitenkin saanut minut aina jättämään asian sillensä - ja se on se, että usein se on joku tärähtänyt fani joka lopulta laskee tällaisesta ilmat pihalle tai ainakin sitä yrittää. (Joissakin tapauksissa olen hiljaa mielessäni kyllä ajatellut että oikein tehty, mutta se ei kuulu tähän).

Tässä ollaan kyttäriyden, faniuden kovassa patologisessa ytimessä? Sijaiselämää, samastumista, korviketodellisuutta. Siinä on jotain aika freudilaista kerrostumaa tämän takiaispensaan kulttuurisessa ruokamullassa.

Ja tämä Michael Powellin leffa Peeping Tom, ja Hitchcokin jotkut jutut - hei tämä kyttääminen (patologisena muotona) on kyllä vahvasti kiinnostanut eri alojen taiteilijoita, ei siis mitään häpeämistä...

http://www.kyttaajat.net/tuntomerkit.shtml
:) Olin jostakin kuullut, että tälläinenkin sivusto on jo olemassa. Tuollahan voisi(t) käydä vaikka testaamassa, onko sinussa luontaista ainesta kyttäämiseen. Itse menen seuraavaksi käymään testattavana. :)

Minusta uteliaisuus on hyve, jos se on tasapuolista. Paheen piirteet liittyvät siihen, jos alat turhan valikoivaksi. Tasa-arvoa siis. Valikoivuuden voi tietysti naamioida tahtomallaan tavalla.

Uusi sivupohja hieno!

Roosa, tuo kirja taisi minullakin olla hämärästi mielessä tätä kirjoittaessa. En usko olevani rakastunut, ainakaan en kaipaa mitään varsinaista yhteistä elämää näiden kohteideni kanssa, haluaisin vain tietää heistä kaikenlaista epäasiallista.

kaura, hyvä idea tuo, käyttää kirjailijuutta jonkinlaisena tekosyynä:) Eikä sen tarvitsisi tietenkään edes olla mikään tekosyy koska jossain myöhemmässä vaiheessa pakkomielteistä voi purkautua kirjallisuutta, eihän sitä koskaan tiedä. Oma työtapani on kuitenkin niin kaoottinen, etten osaa edetä kuten edistyneemmät kollegani, jotka siis todellakin haastattelevat ihmisiä, tekevät järkeviä muistiinpanoja ja sen jälkeen luonnostelevat uuden romaaninsa jonka sitten pitkän apurahan turvin kirjoittavat valmiiksi. Minun työprosessini on huomattavasti hämärämpi ja se varmaan sitten myös näkyy.
Se on totta, että masentuneena maailma surkastuu niin suppeaksi ettei siihen lopulta mahdu kuin oma napa.

Etappisika, joku tärähtänyt fani voi riehaantua kommenttiesi vuoksi, niin että ole varovainen. Scorsesen leffankin olen nähnyt, mutta ei ole jäänyt lainkaan mieleen, Peeping Tom sentään hiukan paremmin.

Freudilaista kerrostumaa ilman muuta ja hassua sinänsä, etten ole kovin paljon ajatellut tätä asiaa, vaan pikemminkin torjunut ja kätkenyt. Mutta tosiaan, kyllähän tämä kyttäriys on kaikenlaisten tarinoiden jokapäiväistä leipää.

Liisan kommentti oli jäänyt vahingossa spämmifiltteriin, mutta löytyi sentään. Kiitos linkistä, kävin testaamassa itseni, ei tullut yhtään rastia, olen siis epäilyttävää häirikköainesta:)

Kyllä minustakin uteliaisuus ainakin voi olla hyve. Kai kysymys on siitäkin mihin saamiaan tietoja käyttää ja käyttääkö mihinkään.

Ehkä Roosa oli oikeassa, ehkä uteliaisuuskin on tietynlaista rakkautta. Ainakin se suuntaa ihmisen kohti muita.

Siis, jokainen ihminen on niin narsisti, että jos lähestytään sanoin "olen kirjailija ja kiinnostunut sinusta, olet mielenkiintoinen", paatuneinkin ihminen on myyty ja haltioissaan. Ehdottomasti kannattaa käyttää asemaansa hyväksi.

Uteliaisuushan on joskus sama kuin empatia, välittäminen. Ei tietenkään aina:)

Elä sie Susu nyt yllytä -

"olen kirjailija ja kiinnostunut sinusta, olet mielenkiintoinen"

Olen joskus yrittänyt tuotakin; ei tult positiivista vastetta, eikä muutakaan.

Hmm, Etappisika, en nyt haluaisi mennä henkilökohtaisuuksiin, mutta...kokeillahan aina kannattaa! Siis, Kirstin:)

Hmm. Itselläni on keskeneräinen näytelmä työn alla (tai talviteloilla oikeastaan) tästä aihepiiristä... Kesken se lienee siksi, että koen vissiinkin että yleisön olisi kovin hankala samastua päähenkilöön ("Eihän tuollaisia tyyppejä voi olla olemassakaan, eihän?")... Toisaalta tekosyitähän löytyy aina sille että jättää kirjoittamisen kesken.

Hieno uusi pohja! Kesäinen.

Voin kertoa omakohtaisen kokemuksen. Yksi kuvataiteilija eräässä tilaisuudessa alkoi hyvin intensiivisesti tuijottaa minua, kun puhuin muille siinä oleville. Hän itsekin oletti meidän ihmettelevän, kun alkoi selittää jotakin kasvolihaksistani. "En ole koskaan ennen nähnyt." >Olisin halunnut tietää tarkasti, mitä, mutta ei hän osannut/halunnut selittää. Ehkä oli kielikin pieni ongelma - hän puhui amerikkaa. Ei haitannut tuijotus, mutta etten saanut kunnon selitystä, jäi kaivelemaan.

Jotenkin minulla on kyllä yhtä varauksellinen suhtautuminen asiaa kuin Etappisialla, tuntuu ettei Susun metodi oikein toimisi kuitenkaan:)

Rauli, oletko lukenut Anderssonin Luova mieli, kirjoittamisen vimma ja vastus. Hän kirjoittaa juuri siitä kuinka ihmisen sisin usein vastustaa tärkeitä kirjoitustöitä. Vaikeinta usein voi olla murtaa tuo vastahakoisuus ja päästä työhön käsiksi.

Kiitos itte! Voin kuvitella että jää kaivelemaan tuollainen. Oletko paljonkin katsellut peiliin tuon jälkeen ja pohtinut kasvolihaksiasi? :)

Minulle tuli tästä mieleeni novellini Bragalonen murhamies.

Olenpa hyvinkin lukenut, Kirsti. Lukeminen on yksi monista tavoista vältellä kirjoittamista... Joku valtavan kokoinen kynnys tässä on ollut jo pitkään, mutta kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu, nou hätä.

...Tämä värimaailma on kyllä seesteinen ja lungi täällä nykyään. Vihreä rauhoittaa.

Vastauksena kysymykseesi, Kirsti: en. Olisi varmaan liian piinaavaa. Vähän epäesteettistäkin. Tykkään katsella kauniita ihmisiä! Päätin, että kun kerran eräs toinen sanoi minulla olevan "nauruposket" eli tulee monta pientä hymykuoppaa, niin se on se.

Joskus esimerkiksi junassa tulee vastapäätä istumaan joku, jolta olis kiva kysellä monenlaista, mutta mehän ollaan Suomessa.

Muthei siis käyttäkää nyt sitten sitä lääkäriministeri Anderssoninkin hyväksynnällä stemplaamaa paljonpuhuttua luavuutta! Jos junassa tekee mieli kysyä niin tehkää kuten "kuvataiteilijat": puhukaa ameriikkaa! Ja takaan että kaikki alkaa hövelisti kertoilemaan vaik mitä. Muistakaa: mehän ollaan Suomessa.

Vai Bragalonen murhamies. Huhhuh. Mutta aloin tuossa miettiä että voisiko jännitystä rakentaa joidenkin muiden asioiden varaan kuin odotettavissa olevan julman surman. Siis jos lähtisin nyt kehittelemään romaania tästä aiheesta, mitä en juuri nyt ainakaan tee koska töitä on jonoksi asti. Hmmm.

Rauli, enpä ollut tullut ajatelleeksi tuolta kantilta, mutta epäilemättä lukeminen voi olla kirjoittamisen välttelyä. Kyllä minäkin uskon, että kynnyksesi ylittyy kun se aika on.

Itte, nauruposket kuulostaa kyllä aivan hurmaavalta.

Hyvä pointti Etappisika.

Mä en puhu amerikkaa. Minusta tina turnerin proud marykin pitäisi jälkinäänittää englanniksi ja amerikan kielisten esitysten taltiointi muutoin kuin valittujen tutkijoitten käyttöön pitäisi rinnastaa lapsipornon hallussapitoon.

Minulla on tarina, jossa jännitys perustuu siihen että toinen tarinan päähenkilöistä tietää mitä tulee tapahtumaan, mutta ei tiedä sitä, ja toinen ei tiedä, mutta tietää toisen tietävän, mutta ei halua tämän tietävän että hän tietää, mutta kertovan hänelle mitä tietää.

Ohhoh, onpa tosiaan noin vakava asia toi amerikka.

Niin, kyllä sitä jännitystarinan varmasti pystyy rakentamaan erilaisille uhkaaville aavistuksille ilman että täytyy roiskia verta ja suolenpätkiä silmille

Tutkija on aina utelias. Miksei myös kirjailija? Viimeisimmän työni arvioija innostui kovasti tutkimusaiheestani ja kehotti minua "väijymään" kohteitani. Ihan vain tieteen nimissä :)

Niinpä Silja Orvokki. Ja tuosta tuli mieleen, että minäkin kannustan aina oppilaita väijymään jotain kiinnostavan näköistä ohikulkijaa ja kirjoittamaan siitä jutun. Jotenkin tämän kyttäämisen hyväksyy ilmeisesti paremmin muissa ihmisissä kuin itsessään.

Eikö Kirsti nyt voisi tehdä päivän hyväntyön ja polkaista Raulin ja Petjan yhteisproggiksen käyntiin; toisella näytelmä hyllyllä, toisella novelli josta saatu täällä kuvauskin. Voimavarat voisi yhdistää, kesäteatteriin siis:

"Bragalonen murhamies - d'Artagnanin muisti palailee pätkittäin"

Myladyn roolissa näkisin mieluusti Tina Turnerin

Oho, Etappisialla on selkeästi näkemystä. Sinunhan niitä kirjoittajapiirejä kuuluisi vetää.

Oletko koskaan ajatellut, että uteliaisuus ja tiedonhalu ovat mahdollisesti sinun synnynnäistä temperamenttiasi?

En tiedä oletko koskaan lukenut temperamenteista, sangviinikosta tai keltaisesta ihmistyypistä. Saattaisit ihastua lukemaasi. Minä olen ainakin saanut tempperamenttien avulla hyvin paljon enemmän irti ihmisistä ja itsestäni, ymmärrän enemmän.

Uteliaisuus ei itse ominaisuutena ole paha tai hyvä, se vain on. Mutta kyse onkin siitä kuinka käytät uteliaisuuttasi, tyydytätkö omaa tiedonhaluasi ja mahdollisesti liität sen juoruilun haluusi vai kenties auttamisen haluusi. Vai haluatko vain puhtaasti tietää?

Olen aina itse ajatellut omaa uteliaisuuttani sillä, että ehkä alitajunnassa minulla on tarve joko oppia uteliaisuuden kohteeltani jotain tai minulla on jotakin annettavaa hänelle, jota hän haluaa.

Minä ainakin vain ihastun joihinkin ihmisiin ja hullaannun heistä ja heidän tiedostaan, silloin on hyvä muistaa juuri nuo sisäiset, omat käyttäytymissäännöt, mutta en ainakaan itse pidä ominaisuuttani pahana.

Hei Ulkopuolinen, hauska kun ilmestyit tänne. Olen aika paljonkin miettinyt temperamenttiasioita, Keltikangas-Järvinenhän on kirjoittanut modernista temperamenttitutkimuksesta ja se avasi minulle kyllä uusia näkökulmia asioihin, jopa siinä määrin että jotkut ehtivät jo ärsyyntyä minuun sen vuoksi kun jatkuvasti jauhoin temperamenteista. Huomasin että olit kirjoittanut aiheesta, mutta sinun blogiisihan eivät ulkopuoliset :) voi kommentoida lainkaan.

Kyllä minäkin ajattelen niin, että minulla on jokin suuri tarve oppia jotain uteliaisuuteni kohteelta. Nimenomaan oikeastaan niin päin olen tähän mennessä ajatellut. Jostain syystä en ole osannut ajatella että minulla voisi olla jotain annettavaa, vaikka voisihan se niinkin päin olla. Ja antaessaan saa.

Ja tietenkin, on tosiaan tärkeä miettiä mihin saamiaan tietoja käyttää.

Kiva, että löytyi toinenkin, joka on ihastunut tempperamenttioppiin. En ole lukenut Keltinkangas-Järvisen kirjaa, olen tosin kuullut, että hänellä on joitakin aika erikoisia mielipiteitä tietyistä asioista. Itse ihastuin Tony Dunderfieldin henkilökemiaan aikoinaan. Onhan se niin, että näistä asioista tulee muodostaa osittain omat mielipiteet rivien välistä. Mielenkiintoista silti.

Uteliaisuudesta vielä, olen ehdottomasti sitä mieltä, että ottaessaan aina myös antaa, jos tarkoitusperät ovat hyvät.

ps. kiitoksia blogini kommentista, en ollut tullut ajatelleeksi, että asetuksien takia, joku ei voi kommentoida. Nyt voi.

Minulle tulee usein pakkomielle johonkin ihmiseen, joka tuskin edes tietää olemassaolostani tai jos tietää niin pitää hyvin mielenkiinnottomana.

Outoa tässä on se, että se ihminen saattaa olla erittäin epäkiinnostava yksilö ilman edes mitään kunnon "persoonaa".

Asun Amerikassa enkä ole oikein solminut sosiaalisia kontakteja kehenkään, joten se voi vielä pahentaa tilannetta.

Minulle tuli yhdestä tytöstä pakkomielle.Tyttö on lellitty, ja sillä on todella omituinen äitisuhde. Sen äiti sanoo aina, että "she's spoiled", ja "I'm a good mother".
Tyttö peri rahaa, tuhlasi valtavan määrän rahaa lyhyessä ajassa, käytti amfetamiinia, otti rintaimplantit ja kävi rasvaimussa parikymppisenä jo, teki lapsen ja asuu sossun elättinä nyt.
Kun tyttö oli pieni ja joku kysyi tältä, että mitä antaa syntymäpäivälahjaksi tytölle, jolla on jo kaikkea niin tyttö vastasi, että "Lisää!"

Oprahissa sanottiin, että juoruilu on myös yksi itseinhon muoto samoin kuin syömishäiriöt tai addiktiot yms.
(Tiedän Kirsti, ettei tämä liity sinuun, enkä hauku sinua juoruilijaksi, mutta mulle tuli vaan tämä mieleen tosta kun sanoit, että jostain ihmisestä tulee pakkomielle).

Mulle toi on kauhea ongelma ja tiedän, että siihen auttaisi, että hankkisin oman elämän.
En niinkään juoruile pahuuttani, mutta mua kiinnostaa suunnattomasti ihmisten motiivit ja varsinkin näiden ihmisten elämänkokemus kun se on niin erilainen kun omani. En voi tajuta, että joku voi olla niin erilainen kuin minä.

Ulkopuolinen, minä suorastaan ihastuin Keltikangas-Järviseen koska hän puolustaa ujojen ja arkojen ihmisten oikeutta tuntea itsensä hyviksi ja kelpaaviksi ja painottaa sitä ettei mikään temperamentti sinänsä ole positiivinen tai negatiivinen (kuten me helposti ajattelemme, ts. ulospäinsuuntautuneisuus hyvä, sisäänpäinkääntyneisyys paha)vaan kysymys on siitä millaisissa olosuhteissa ihminen on, miten hänen persoonalliset piirteensä sopivat siihen ympäristöön jossa hän elää. Minusta tämä on vapauttava näkemys.

Emmi, kauhean kiinnostava tuo sinun pakkomielteesi kohde. Repesin tuossa "lisää" kohdassa.

Oman elämän hankkimista suositellaan milloin mihinkin vaivaan, minä kuulen kehoituksen useimmiten siinä vaiheessa kun alan puhua blogeista ja yleensä virtuaalielämästä. Mutta entä jos omaa elämää onkin olla kiinnostunut muista ihmisistä? Sinullakin tuntuu olevan varsin hyvät perusteet kiinnostuksellesi (muiden erilainen elämänkokemus). Juoruilukin on mielestäni vähän turhaan demonisoitu. On tietysti pahantahtoista juoruilua joka on paha asia, mutta sinänsä juoruilukin on minusta positiivista, se on eräänlaista rakkautta sekin. Ehkä juoruilu sinänsä on varsin neutraali juttu, kysymys on siitä missä hengessä ihminen on utelias ja sitä juoruilua harrastaa.

Tempperamenttioppi on yleisestikin hyväksyvä ihmisten ominaisuuksille, ei ole hyviä tai huonoja ominaisuuksia, ei ole hyviä tai huonoja ihmistyyppejä.

On vain yhteiskunnallinen mielipide eri ominaisuuksien sallittavuudesta. Ja valitettavasti suunta on juuri se, että ulkoiset ihmiset ovat hyväksytympiä kuin rauhalliset puurtajat. Tämä on vääristymä.

Joo siis koko meidän yhteiskuntamme on rakennettu ulospäinsuuntautuvien, rohkeiden ja äänekkäiden ja paljon tilaa vaativien ihmisten tarpeisiin ja heitä huomioiden. Ujot maanhiljaiset saavat tuntea itsensä monin tavoin vajaiksi ja puutteellisiksi. Introverttien vapautusliike olisi paikallaan, mutta sellaisen polkaiseminen olisi aivan liian ekstroverttiä joten meidät on ilmeisesti tuomittu ikuisesti kärsimään:)

My sister recommended your page. I’ve bookmarked your site.

hypotheque
Motorcycle Accident Utah