Olen yrittänyt välttää elämässä juoruilua, mutta nyt saitkin minun näkemään asian toisesta näkökulmasta. Siihen aikaan, kun olin vielä "oikeasti töissä", huomasin jääväni usein kahviporukoiden ulkopuolelle, koska en suostunut alentumaan juoruiluun ja sisimmässäni halveksin kaikkia, jotka heti aamutuimaan alkoivat kertoa uusimmat uutiset niistä, jotka eivät olleet paikalla. Nyt ymärrän, että sosiaalisuus olisi vaatinut minua ainakin joskus kertomaan jostakin muusta kuin itsestäni. Mummoni, tuo viisas nainen, johon aina palaan, nimitti näitä epäjuoruilijoita "möllösuiksi". Olen kuitenkin aina puolustautunut sillä, että omassa elämässäni on niin paljon pulmia ja noloja juttuja, että en enää jaksa kinnostua toisten noloista jutuista. Minusta kun juoru on aina negatiivisen asian kertomista.

Juoruilen - olen siis olemassa.

Hypoteesi: juoruilumyönteisyys minulla jostain syystä yhdistyy aina vaistomaisesti länsisuomalaisuuteen, tässä tapauksessa koordinaatisto vetää vielä tarkemmin Turkuun ja siellä Portsaan.

Maineesta huolimatta itäsuomalaiset ovat tässä asiassa jäyhempiä.

Etappisika, itäsuomalaiset tosiaan jaarittelevat loputtomasti keskenään, ei niillä ehkä ole tarvetta juoruiluun. Ehkä juoruilun sosiaalisuudessa on tosiaan joku tuollainen tukahtunut, ihmisarka puoli, ei tohdita puhua kasvokkain, joten puhutaan selän takana.

Roosa, minäkin olen yrittänyt välttää juoruilua ja varmaan samasta syystä, koska olen ajatellut että se on lähtökohtaisesti negatiivisten asioiden kertomista. Ja usein se käytännössä onkin niin, että nimenomaan negatiivisista asioista innostutaan juoruilemaan. Mutta mielestäni juoruilla voisi kyllä muistakin asioista ja joskus aina juoruillaankin.

Negatiivisista asioista juoruileminenkaan ei ehkä ole niin kauheaa jos se tehdään hyväntahtoisesti. Ja kyllä, uskon sen mahdolliseksi.

Voi olla että minä ajan itseni kyllä umpikujaan tässä jutussa.

Onko tästä joku kirjoittanut oikein kirjan, siis juoruilusta? Hämärä muistikuva on tällainen.

Henkilökohtaisesti en siis ole mitenkään juoruvastainen, päinvastoin. Tervehdin jokaista kuulemaani tukevaa ja pahantahtoista juorua aina suurella ilolla. Juoruilu on kommunikaatiomuotona erittäin sanotaanko hianosti polyseeminen - se täydentää, rikkoo, osoittaa halkemat, paljastaa salatun, aiheuttaa hyvää mieltä, hekkumaa, nautintoa toisten vastoinkäymisistä, raivoa, tyyntä sisäistä iloa, huvittuneisuutta; se toimii metakommunikatiivisella tasolla paremmin kuin kenties mikään muu populääri taidemuoto.

Ihmisen oppii parhaiten tuntemaan juoruilun kautta. Sekä sen joka juoruaa että sen josta juorutaan, ja koska juoru on aina kierteinen pallo, siihen voi vastata ylä- tai alakierteisellä pallolla.

Juoru on inhimillisen kommunikaation suurta juhlaa!

Juoruilustahan on oikein tehty tutkimuksiakin ja niissä osoitettu että se on ehdottoman tarpeellista ja tärkeää kommunikointia. En nyt muista enää että millä perusteilla.

Ja toisin kuin usein kuvitellaan, niin kyllä miehetkin juoruilevat, se ei ole pelkästään akkojen hommaa.

Mietin tota itäsuomalaisuutta, kun savolaisena kai voin lukea itteni itäsuomalaiseksi, niin kyllä savolaisetkin juoruilee, minä ainakin, vaikka yritänkin sitä vähän kontrolloida, mutta en ole kontrolloinnissa kovin hyvä. Mutta se on totta että itäsuomalaiset jaarittelee loputtomasti omista asioistaan ja muiden. se on vapauttavaa ja pitää järjissään. Miten ne länsisuomalaiset ollenkaan kestää kun niitten pitää pitää kaikki ittensä sisällä.

Juoruilu, utelu ja paheksuminen ovat kolme eri asiaa. Rajanveto hyväksyttävään käyttäytymiseen lienee siinä, mitä juoruilulla tarkoitetaan, jos puhut jostakin ihmisestä halveksuen, väheksyen tai arvostellen negatiivisesti on mielestäni ala-arvoista. Sillä periaatteellahan usein juoruilu toimii, mutta itse näen hyväntahtoisen juoruilun olevan ihmiselle hyväksi vaikka se tapahtuisi hänen selän takanaan.

On aivan eri asia miettiä esim. ystävän kanssa kolmennen ystävän ongelmaa siltä kannalta, että mitä me voisimme tehdä ja tuntea empatiaa ihmistä kohtaan kuin se, että tuon ystävän kanssa voivoteltaisiin mieti nyt, kun sekin meni tekemään tuolla tavoin, eikö se ymmärrä.

Ja onhan juoruiluun säännöt olemassa, kuinka monta kertaa olette kuulleet ihmisen sanovan, ethän kerro tätä eteenpäin, tämä on sitten salaisuus jne. Se on juoruilun raja mielestäni. Itse en voisi kuvitella mitään niin iljettävää, kuin pettää toisen luottamus tämänkaltaisissa asioissa.

Minä hölmö kun olen aika avoin ihminen, puhun mitä sylki tuo suuhunsa, siksi oikeastaan olen joutunut vaikeisiinkin tilanteisiin, kun olen ottanut jonkun juorun ko. ihmisen kanssa puheeksi. Jos jotain toisesta ihmisestä minulle tullaan puhumaan se ei mielestäni voi olla mitään sellaista, jota ei tuolle ihmiselle voi kertoa! Tämä vain ei ole käytössä monillakaan ihmisillä. Pitäisi olla.

Jokaisella on jokin paheensa ja monia hyveitä. =)
Kukin ollaan niin erilaisista aineksista ja geeneistä kokoon kyhättyjä...

Juoruilu on sosiaalista liimaa.

En jaksa nyt sen pitemmästi kirjoittaa.
Lukekaa tästä:

http://www.mtv3.fi/helmi2005/ihmissuhteet/artikkeli.shtml/392228?uusimmat_ihmissuhteet

Minä en osaa juoruilla huonolla tai hyvällä tavallakaan ja en osaa siis oikein kehittää näitä sosiaalisia verkostoja...

Kiitos linkistä Hahmo:)

Etappisika, itsensäkin oppii tuntemaan juoruilun kautta. Minä ainakin hämmästyn usein omista juoruistani ja niiden tunnesisällöistä. Kyllä juoruilu tosiaan on inhimillisen kommunikaation suurta juhlaa, hyvässä ja pahassa.

Karpalo, minäkin muistan että tutkimuksia tosiaan on. Ja mistä se lienee osoitus, että niin pitkään ja yksimielisesti ovat nimenomaan naiset saaneet yksin kantaa juoruämmyyden kyseenalaistettua taakkaa. Miesten juoruilua ei ole nähty juoruiluna, vaan tiedonvälityksenä.

Ulkopuolinen, minä olen kokenut että suurimmat sopat usein syntyvät juuri siitä, että hyvässä uskossa selän takana kerrottu juoru viedään vilpittömin mielin juorun kohteen arvioitavaksi. Minä olen ajatellut, että juoruilun sääntöihin ehdottomasti kuuluisi ettei sellaista tehdä muuten kuin äärimmäisessä pakkotilanteessa. Mutta avoimuuden nimissä se tuntuisi kyllä oikeudenmukaiselta että juoruilun kohteena olevakin saisi tietää mitä hänestä puhutaan, silloin hän saisi ainakin periaatteessa mahdollisuuden korjata virheellisiä käsityksiä, joita juoruiluun vääjäämättä liittyy.

Se onkin ehkä tuskallinen piirre juoruilussa että monesti makeimmat juorut liittyvätkin joihinkin ihmisten väärinkäsityksiin ja virhetulkintoihin. On todella raivostuttavaa kuulla joku itseen liittyvä juoru joka perustuu siihen että on käsitetty jokin tietty asia aivan väärinpäin. Ja usein tuntuu, että vaikka kuinka kertoisi miten se asia oikeasti ole, kukaan ei usko, koska juoru on niin paljon herkullisempi.

Okei, pakko myöntää, on mehukasta ja hekumallista kuulla, kuinka joku on töpännyt oikein pahasti. Jotenkin sitä itse kasvaa ihmisenä. Kerratkoon vielä, että karjalaiset erottivat möllösuun ja mölösuun. Eli joku keskitie täytyy olla olemassa.

Ei ne kaikki itäsuomalaiset jaarittele. Mie ainakin olen hyvin lyhytsanainen.

Merete Mazzarella on myös kirjoittanut juoruilusta ja sen roolista ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Muistaakseni tämä löytyy esseekokoelmasta 'Keskustelu'. Siinäkin huomioitiin tämä juoruilun rooli ihmissuhdeverkoston ylläpitäjänä. Pahantahtoiset puheet ovat aina huonoa käytöstä, mutta toisten yksityiselämään liittyvien asioiden kertominen eteenpäin voi myös olla välittämistä ja kokemusten jakamista, ihmisten pitämistä ajan tasalla ystäviensä kuulumisista. Ihmiskohtaloista keskustelu on minusta myös tapa laajentaa kokemusmaailmaansa, peilata omaa maailmankuvaansa, mielipiteitään ja käyttäytymismalleja muiden kokemuksiin, vähän samaan tapaan kuin tarinoita lukemalla: Miten ihmiset reagoivat erilaisiin tilanteisiin, miten minä olisin vastaavassa tapauksessa toiminut, miksi ihmiset käyttäytyvät kuten tekevät, miten erilaisia me voimme olla. Näin ajateltuna juoruilu rikastuttaa elämäämme.

Minusta ihmiselle voi sanoa, mitä on kuullut hänestä sanottavan jossain muualla. Eikö se ole osa avointa ja rehellistä kanssakäymistä? Tietysti harkintaa pitää käyttää tilannekohtaisesti, ei ehkä ole terveellistä tietää kaikkia ilkeamielisiä tarinoita jotka maailmalla liikkuvat, mutta yleisperiaatteena avoimuus ja rehellisyys ovat minusta ihmisen kunnioittamista.

”Juoruilu on kiinnostusta muita kohtaan”

Niiden, jotka ovat minusta persoonana aidosti kiinnostuneita, ei ole mikään pakko tyytyä toisen käden lähteisiin.

Minulla on huono sosiaalinen muisti. Jos joku pölpöttää jostain tutusta, niin unohdan välittämästi sisällön. Olenkin rasittava varmaan muiden mielestä...
"Mitä sille kuului?"
Minä: "Ihan hyvää"
"Minne rakentavat sitä uutta taloa?"
"En tiedä. En kysynyt. Ei kai kauaksi missä he nyt asuvat"
"Mitä se talo tulee maksamaan?"
"Ei aavistustakaan"
"Kuka tuo uusi naapurinne on?"
"En muista sen nimeä. Se on jostain...ööh.. Keski-Suomesta kotoisin."
"Missä se käy töissä?"
"En kysynyt..."

Siis mutta jos ko henkilö on kertonut vastikään lukeneensa mielenkiintoisen kirjan vaikkapa zenistä ja kertoo sen hyvät pointit niin ne muistan ihan varmana ulkoa. Ihmisille siis jää mieleen ne asiat mitkä kiinnostavat!

Myö ei jaaritella eikä myö juoruta. Myö haastetaa.

Ai miten ihanasti Kirsti pani paikalleen nuo kaikkien tuntemat vähän paremmat ihmiset, joilla on omasta itsestään niin paljon puhumista, ettei muista puhumiseen sitten enää olekaan mitään tarvetta.

Mutta onhan juoruileminen joskus aika pahantahtoista ja vahingollista puuhaa. Ehkä siitä tulee juoru-sanalle se ikävä sivumaku. Mutta enimmäkseen se, mitä alentuvasti kutsutaan juoruamiseksi, on vain ihan tavallista sosiaalista käytöstä, naisille kukaties vähän tyypillisempää kuin miehille.

Kyllä itäsuomalaiset muuten harrastavat sitä ihan yhtä paljon tai enemmän kuin länsisuomalaiset. Ehkä se tosiaan onkin niin, että itäsuomalaisille omista ja muiden kuulumisista puhuminen on pysyvä olotila, johon ei liity mitään salavihkaista. Ja sitä varten juorun määritelmä ei tunnu sopivan.

En ole kovinkaan sosiaalinen ihminen. Suhtaudunkin sangen pidättyväisesti juoruiluun, vaikka muista ihmisistä ja heidän ajatuksistaan olen kiinnostunut. En halua olla tunkeileva. En kysele ihmisiltä heidän asioistaan kovinkaan usein vaan annan heidän kertoa itse sen, minkä haluavat. En keksi perättömiä juttuja ihmisistä. Pahantahtoiset juorut kauhistuttavat ja nolostuttavat minua, nolostun sen kertojan puolesta.

Heh! Pitää muistaa kuitenkin seuraava seikka: juoruiluksi koen kaiken sen, mikä kohdistuu minulle vieraampiin ihmisiin, mutta jos kerron läheisilleni k u u l u m i s i a meille läheisistä ihmisistä, se ei olekaan juoruilua. Siksi saatankin kertoa omista ja lähipiirin kommelluksista esimerkiksi blogissani. Yksi raja kuitenkin on ehdoton: minulle uskottuja salaisuuksia en kerro. Jos jokin asia on uskottu minulle, en sitä luottamusta halua rikkoa, en missään nimessä.

Ja jos minulle kerrotaan jokin uskomattomalta kuulostava juttu, rupean aivan varmasti ääneen epäilemään, että noinkohan se ihan oikeasti on. Ettei vain jonkun mielikuvitus ole lähtenyt taas kerran liikenteeseen varsin liukkailla keleillä.

Minustakin on oikeus ja kohtuus, että juorut kerrotaan myös juorun kohteelle. Usein juorut ovat nimittäin panettelua ja väärinkäsityksiä. Minusta juorun kohteille pitää antaa myös mahdollisuus oikaista väärintulkinnat.

Olen itse huomannut, etten juurikaan koskaan pahastu siitä, jos huomaan jonkun juorunneen minusta. Ehkä en kauhistu siitä siksi, että tällä hetkellä minulla ei ole mitään synkkiä salaisuuksia, joiden esille tuloa pelkäisin. Kerron aika avoimesti itsestäni muutenkin. Joten jos jotain kautta kuulen, että se ja se kertoi jollekulle, että minä teen sitä ja tätä, se tuntuu oikeastaan aika kivalta. Tulee mieleen, että kappas vaan, sehän ajattelee minua muulloinkin kuin silloin kun minä olen välittömässä läheisyydessä. Ehkä tämä sitten on äärimmäistä itsekeskeisyyttä. Mutta tällä perusteella voin sallia itselleni sen, kerron muiden ihmisten kuulumisia niille, jotka eivät ole vielä kuulleet. Siitä kuitenkin pidän kiinni, että jos pyydetään vaikenemaan, vaikenen.

Kuulin jostain teorian, että ihmiset alkoivat juoruilemaan siinä vaiheessa kun laskeutuivat alas puusta ja lopettivat toistensa turkin nyppimisen. :)

Apinathan sukivat toisiaan. Tämä luo heille läheisyyttä ja vahvistaa kiintymyssuhdetta. Sen jälkeen kun ihminen "sivistyi" sen verran, että lopetti ystäviensä kirppujen syömisen ja karvojen sukimisen, hänen piti korvata se jollain. Tilalle tuli juoruilu.

Kampaajat juoruilevat ja sukivat yhtä aikaa. Onkohan tässä syy, miksi ihmisillä on usein niin läheiset välit kampaajansa kanssa? :)

Entinen työpaikkani oli varsinainen juorupesäke. Mutta siinä oli jotain lämmintä ja välittävää paljon mukana. Saatoimme joskus puhua yhdestä työkaverista parin muun kanssa jos vaikutti että tällä on jotain ogelmia, suruja tms. ja sitten aina joku meni juttelemaan ja kysymään, tai joukolla mentiin. Ainoa, mikä oli ärsyttävää(niinä vuosina kun olin tiiviisti yhteisössä mukana ja tärkeä ja pidetty henkilö siinä) juoruamisessa, oli se että jos joku tapasi uuden miehen(meitä oli enimmäkseen naisia) niin ei saanut rauhassa tutustua tähän jos meni vihjaisemaankaan ihastumisesta tms. muille. koska muut kävivät porukalla miesparan kimppuun ja utelivat tältä koko elämäntarinan, varoittelivat kohtelemasta huonosti ja jos joku mies kohteli huonosti niin sai koko naislauman kimppuunsa. tavallaan se lämmitti, että joku piti puolia mutta yksityisyyttä ei juurikaan ollut.

Tuosta toisesta jutusta mieleeni tuli ihminen, joka ei koskaan kysy muilta mitään vaan puhuu vain omista asioistaan tai mielipiteistään. Sellainen on hirveän latistavaa ja minusta epäkohteliasta. Jos joku johon olen tutustumassa, ei koskaan kysele minulta mitään, vedän johtopäätöksen, ettei hän ole kiinnostunut minusta tai yleensäkään muista ihmisistä.
Minä olen myös hurjan utelias. Siis ihan älyttömän. Saatan kiinnostua jostain ihmisestä ilman mitään varsinaista syytä. kyselen ja tarkkailen ja joskus luullaan, että olen kauhean rakastunut tähän, vaikka olen vain kiinnostunut. Minusta on ok kysyä, kunhan yrittää edes olla hienotunteinen ja tahdikas, toisista kiinnostuneisuus kertoo yleensä avarakatseisesta ihmisestä.

Vääristellyt juorut ja toisen salaisuuksien tai henkilökohtaisten asioiden levittäminen on eri asia, se taas kertoo minusta siitä että juoruilijalla on tarve huomioon, muttei ikäänkuin omana itsenään vaan tietojen takia.
-minh-

Kyllä minä kyselen usein ihmisiltä vaikka mitä, mutta ehkä en sellaisia asioita kuin yleensä. Olen kiinnostunut ihmisen sisimmästä, mutta jos toinen ei ole henkinen tai avoin tai muuten teoreettisesti kiinnostunut psykologiasta tai filosofiasta, voi minun kysymykset tuntua kummallisilta tai tungettelevilta.

Voin esim kertoa, että luin vasta hienon kirjan meditaatiosta ja kysyn onko hän koskaan kokeillut sitä. Jos vastassa on hiljaisuus, niin vaikea tietää, jatkanko aiheesta vai ei. Jos olen innostunut aiheesta, usein unohdan huomioida tai kysyä haluaako toinen kuulla luentoa meditaatiosta.

Sitten voin ottaa esille vaikeitakin aiheita. Esim. kuoleman, mistä onni syntyy, mikä on elämässä tärkeää, mitä on uskonto jne. Mutta jos taas tulee vain hiljaisuutta... tai sitten vain kaikki jatkavat omista mielenkiinnonkohteistaan eivätkö huomioi sitä, mitä hiljaisena vain kuuntelen. Se lannistaa.

Minä haluaisinkin opetella läsnäolevaa kuuntelemista! Ehkä sen avulla myös muut ihmiset osaisivat kuunnella minua läsnäolevasti?

Hmmm... Tuli mieleeni, että läsnäoleva kuunteleminen edellyttää myötätuntoa eli empatiaa. Osaa kuunnella toista vaikka ei ole kiinnostunut itse aiheesta.

Osaako suomalaiset olla muuten tarpeeksi empaattisia? Vai onko juoruaminen ja pintapuolisista (tai näennäisesti syvällisistäkin) aiheista puhuminen sitä, että paetaan jonkun asian taakse? Ei osata olla läsnä. Ei olla empaattisia?

Onko monilla sellainen olo, ettei se toinen ihan oikeasti kuuntele tai ole läsnä?

Juoruilu on yhteisöllisyyttä. Siinä kaksi tai useampi ihminen puhuu kolmannesta samaan yhteisöön kuuluvasta ihmisestä. Eli samalla siinä otetaan se kolmas mukaan keskusteluun. Juoruilu sinänsä ei negatiivista, vaan se henki jolla kolmannesta puhutaan tekee siitä positiivisen, neutraali tai negatiivisen asian.

Juoruilu on myös tietojen välittämistä. Ajatelkaa nyt, että jos kaikki mitä tiedämme jostain ihmisestä perustuu ainoastaan meidän itse näkemäämme tai kokemaamme (siis ennen blogiaikaa). Aika vähän silloin tietäisimme toisista ihmisistä. Ja aika vähän ihmiset tietäisivät esim. Silja Orvokista.

En nyt ehdi lukea kokonaan tai kommentteja laisin, mutta juoroilu on ihmisen perusasioita. Sekä miehet että naiset tekevät sitä, mutta juoroilun aiheet ovat sitten riippuvaisia siitä, mitkä ihmisen kiinnostuksen aiheet ovat.
Erään tutkimuksen mukaan miehet ovat hienotunteisempia kuin naiset juoruilussa, niin että miehet eivät levitä niin paljon juoruja jotka koskevat ihmisten yksityiselämää ja terveyden tilaa kuin naiset, miehet taas juoruilevat työstä ja saavutuksista.
Karkeasti sanoen, nainen kertoo kenellä on sukupuolitauti, mies kertoo mitä se maksoi.

Juoruilun avulla saa tietoa, jota ei muuten saisi vaan sitä pidettäisiin sisäpiirissä.

Juoruilu vähentää stressiä, ja sillä on mielestäni kaikkia niitä hyviä puolia, joita täällä on jo mainittu.

Juoruilu on eri asia kuin panettelu, joka on täysin negatiivista, kun taas juoruiluun liittyy lämpöä ja huumoriakin.

Kyllä itäsuomalaiset juoruavat. Ja mekö muka vähäsanaisia? Meille eivät edes sanat riitä, vaan niitä pitää koko ajan keksiä lisää. :)

Olen tuntenut syyllisyyttä tosta juoruilusta juuri siksi kun tunnumme juoruilevan nimenomaan ihmisistä joita joko paheksumme tai salaa ihailemme tai jotka jollakin tavalla ovat "out there" ja tekevät dramaattisia valintoja elämässään ja joille aina sattuu ja tapahtuu. Tuskin monikaan juoruilee kiltistä kirjanpitäjä perheenisästä joka käy töissä ja elää tasapainoista, harmoonista elämää.

Kuka sanoo, että tämä tyyppi ei ole se kiehtova josta riittää juoruilun aihetta? Voihan hällä olla vaikka mitä mielenkiintoisia ajatuksia elämästä yms

Monesti meillä on vaan mielikuva ihmisestä, eikä se mielikuva välttämättä ole edes oikea. Jos ajattelen itseäni niin minusta voitaisi juoruta koska asun Amerikassa. Ensimmäisen kerran kun tulin lomalle Suomeen, olin laihtunut 47 kiloiseksi.

"Nyt se Emmi on laihduttanut itsensä anorektiseksi Jenkeissä, on varmaan alkanut käyttää huumeita" tai vastaavaa. Jos ihmiset tietäisivät kuinka tylsää mun elämä täällä periaatteessa on ja kuinka laihduin kun tossa vieressä on kuntokeskus eikä mulla oikeestaan ole muuta tekemistä kun olla salilla, niin ajattelisivat toisin. Mutta heille olen vaan se Emmi joka asuu Amerikassa ja on siksi mystinen jollain tapaa.

Tajuan tietenkin, että ei ihmiset minusta niin kovin kiinnostuneita ole, enkä sentään kuvittele, että ihmiset miettivät mua täällä. Enemmänkin varmaan juoruillaan ihmisistä jotka ovat lähellä ja kuuluvat arkipäivään ja ovat omassa piirissä. Juoruilu kai pääasiassa liittyy työyhteisöön tai kaveripiiriin, eli pieneen "Kauniit ja Rohkeat" ympyrään. Mutta kun mulla ei ole sellaista yhteisöä niin on ollut pakko kehitellä omat kohteet.

Mun obsessio henkilö esimerkiksi. Koko mun kuva tästä ihmisestä oli syntynyt jonkun toisen edustuksesta kyseisen ihmisen persoonaa kohtaan. Tytön äiti oli se, joka puhui tytöstään aina tyyliin "B on lellitty", "B on pinnallinen", "B on turhamainen", "B on kaunis", "kaikki miehet jumaloiva B:tä" yms. yms. Ja mä inhosin ihmistä ennen kun olin koskaan tavannut tätä.

Olishan mun pitänyt heti tajuta, että tässä on äiti joka ei ole antanut lapsensa itsenäistyä ollenkaan ja joka ei tajua kuinka on vahinhoittanut omaa lastaan olemalla aina lapsensa saatavilla ja tekemällä aina kaiken lapsensa puolesta että voi kehuskella "äidintaidoillaan" ja koska tuntee syyllisyyttä.

Sitten kun tapasin B.n ja opin tuntemaan tajusin, että ei se ole ottanut niitä implantteja turhamaisuuden takia vaan sen takia kun sillä on huono itsetunto ja ettei tuhlannut kymmeniä tuhansia dollareita materialistisuuden takia vaan maanisdepressiivisyyden, ja näin, ettei kyseessä ollut mikään huippukaunotar vaan ronski tuhdin ylävartalon omaava walesilaista sukujuurta oleva nainen (erittäin nätti tosin).

Mielestäni ihmiset eroavat nimenomaan siinä, minkälaisia valintoja tekevät elämässään. Kyvythän voi olla erilaisia, mutta periaatteessa me kaikki ollaan samanlaisia ja ainoa mikä meidät erottaa on valinnat. Yksi ottaa yhden suunnan ja toinen toisen vaikka periaatteessa haluamme samoja asioita elämässä. Haluamme rakkautta ja kuulua johonkin.

Tämä on mielestäni kiehtovaa ja jään miettimään ihmisiä motivaatioineen ja syitä valita tietyt käyttäytymismallit ja reagoinnit asioihin.

Minusta juoruilussa on tästäkin kyse, koska monesti se on juuri kauhistelua tyyliin, että"En siis voi tajuta, että se teki sitä!"

Olen ehdottomasti samaa mieltä Kirstin kanssa siinä, että ihmiset jotka eivät koskaan juoruile eikä ole kiinnostuneita toisista ovat aika itseriittoisia ja ylpeitä. Ihan kun muut ihmiset eivät ole niin tärkeitä että heidän elämästään voi oppi mitään. Kaikestahan voi oppia ja sosiaalisina olentoina peilaamme jatkuvasti itseämme toisiin ihmisiin.

En usko, että ihmiset haluaisivat vahingoittaa näitä juoruilun kohteita vaan päin vastoin auttaa, koska haluamme tuntea itsemme hyödyllisiksi.

On siinä tosin sellainen sosiaalipornon tuntukin. On nautittavaa, että saa edes muutaman minuutin verran ajatellla muiden ongelmia, koska se tarkoittaa sitä, että saa edes hetkeksi unohtaa omat.

Kiitos kaikille ihanille kommentaattoreille. Näyttää siltä, että juoruilu kirvoittaa ajatuksia. Palaan kommentteihinne tarkemmin kotiuduttani Tampereelle kohdistuvasta toiviomatkastani.

Pakko jatkaa kommentointia...

Onko muka sellaisia, jotka eivät juoruile? Minusta kaikki juoruilevat. Minäkin mutta ehkä eri tavalla. Kuten jo aikaisemmin sanoin, minä en juoruile tekemisistä. Ehkäpä minun juoruilua on se kun alan pohtimaan jonkun ihmisen luonnetta ja tekemään minipsykoanalyysia hänestä? Yritän siis ymmärtää tuota toista ihmistä ehkäpä jonkun ystävän kanssa. Mietin miksi hän käyttäytyy jollakin tavalla. Johtuuko lapsuudesta, temperamentista, jne... Esimerkiksi sen vuoksi, että haluan tietää miten voisin häntä tukea ja auttaa?

Juoruiluahan tuokin on... ja kiinnostusta toisesta ihmisestä. Halua oppia ja ymmärtää. Mutta tuo minun pohdinta voi usein mennä ihan metsään. Teen vääriä johtopäätöksiä, koska en tiedä kaikkia asiaa liittyviä juttuja. Olenkin yrittänyt vähentää moista pohdintaa. Kaikkea ei tosiaan tarvitse analysoida tai selittää tyhjäksi.

Onpa tosiaan käyty mielenkiintoista keskustelua heti kun olen ollut pois häiritsemästä ajatusten vapaata lentoa:)En taida nyt osata jokaista viestiä kommentoida, mutta ensinnä haalle toteaisin, että minulla on usein sellainen tilanne että haluan tietää jonkun ihmisen kuulumisista, mutta koen ettei minun ole oikein sopivaa tai toivottavaa kysellä niitä asioita suoraan tältä ihmiseltä itseltään. Silloin käytän kiertotietä, utelen ja käytän hyväkseni jonkun toisen juoruilunhalua. Tietysti voi kysyä miksi olen kiinnostunut jostain ihmisestä joka ei kaipaa kontaktia minuun ja eikö minun olisi viisainta jättää tällainen ihminen rauhaan täysin. No ehkä niinkin, mutta kuten sanottu, olen joskus kiinnostunut myös sellaisista ihmisistä jotka eivät ole kiinnostuneita minusta.

Hahmo, siinä on tosiaan suuria eroja mikä kenenkin mielestä on kiinnostaa. Jonkun mielestä on kiinnostavaa mitä uusi auto maksoi, toista kiinnostaa tietää millainen valaistuminen on saavutettu:)

Anni ja Blogisisko, hauska kuulla että itäsuomalaisetkin juoruilevat.

minh, minä olen kokenut samoin. Jos toinen ei koskaan kysele mitään, koen ettei asioistani olla kiinnostuneita. Tuo kohteliaisuuskoodi jonka Louhi mainitsi, ettei udella toiselta vaan annetaan toisen kertoa mitä haluaa jos haluaa, on tietenkin hyvä ja kaunis, mutta ei omalla kohdallani toimi kovin hyvin, koska minä taas koen ettei minun ole sopivaa puhua omista asioistani jos toinen ei ilmaise kiinnostustaan. Olen myös usein huomannut, etteivät ihmiset mitään puhu ellen minä heiltä kysele. Poislukien tietysti puhekoneet jotka jauhavat omia asioitaan aina ja kaikkialla. Mutta hiukankin hiljaisempi ihminen, niin eihän se omista asioistaan ala toitottaa ellei siltä kysy.

Olen elämäkertakursseillanikin kannustanut ja suorastaan usuttanut ihmisiä utelemaan toisiltaan asioita. Ja kerron tietysti aina, ettei tarvitse vastata. Joskus suorastaan kiellän vastaamasta. Mutta olennaista on, että kiinnostutaan toisesta ihmisestä ja kysytään siltä asioita.

Petjan linjaus naisten ja miesten juoruilunhalun eroavuuksista saattaa olla hyvinkin pätevä.

Emmi, se on varmaan totta että juoruilemme usein henkilöistä joita paheksumme tai ihailemme, mutta minä olen ajatellut että juoruilu voi myös olla noiden tunteiden prosessointia. Itselläni ainakin on. Mietin samalla kovasti aina sitä miksi paheksun ja ihailen. Minkä tähden juuri tämän tietyn henkilön edesottamukset kiinnostavat minua niin kovasti.

Minäkin mietin miksi, mutta ajattelin vaan sitä, että joskus se voi olla pelkkä mielikuva niin kuin esim. julkkisten kohdalla. Ihailemme, juoruilemme yms. vaikkemme tunne koko ihmistä muuten kun sen kautta minkälainen kuva kyseisestä henkilöstä on mediassa luotu.

Niin se varmaan onkin usein pelkkä oma mielikuva. Siksi juoruilijan kannattaa seurata omaa juoruiluaan, siinä luultavasti oppii paljon itsestään.

Nimenomaan oppii itsestään. Eihän se juoruilu muuten paljon hyödyttäisikään.

Mulla on suhde juoruiluun, sillä se on tunteminen on osa ammattiani; yhteisöllisessä viestinnässä juoruilu on yksi osa sitä sosiaalista viestintää minkä kentässä me muodostamme kuvan itsestämme.

Niin, no, kyllä minä kyselen ihmisiltä heidän kuulumisiaan, mutta yritän olla ahdistelematta heitä kysymyksillä. Minhin kuvailema aggressiivinen kolmannen asteen kuulustelua muistuttava käyttäytyminen herättää minussa ahdistusta. Siksi yritän itse välttää sitä. ; )

Minusta ihmisille pitää antaa tarpeeksi tilaa elää ja hengittää vapaasti.

Minusta iltapäivälehtien juoru-uutiset ovat iljettävää puppua. Pystyn elämään ihan hyvin tietämättä, ovatko Matti ja Mervi taas hakanneet toisiaan. - Tiedän kyllä nyt olevani ylimielinen ja halveksiva, mutta tässä tapauksessa en edes aio muuttua suvaitsevammaksi.

”koen ettei minun ole oikein sopivaa tai toivottavaa kysellä niitä asioita suoraan tältä ihmiseltä itseltään”

No, jotain tuollaista vastausta osasin odottaakin. ”Juoruilu on kiinnostusta muita kohtaan” on vain aika epämääräisesti sanottu. Pari juoruilijaa, jotka minulle tulee mieleen, ovat kyllä kiinnostuneet ihmisten asioista, mutta ei heistä itsestään, ei heidän sielustaan niin sanoakseni. He vain kaipaavat epäedullisia seikkoja sosiaalisen arvottamisen peliinsä.

Niin kyllä haa. Kaikki varmasti tuntevat tuollaisia juoruilijoita enkä niiden olemassaoloa kiistä. En kiistä edes sitä ettenkö itse sortuisi juoruilemaan tuolla tavalla. Halusin nyt vain tuoda esiin toistakin näkökulmaa juoruiluun, kaikki juoruilu ei mielestäni ole noin negatiivista luonteeltaan.

Louhi, täsmälleen samaa mieltä iltapäivälehdistä. Voin vilpittömin mielin kertoa etten koskaan osta iltapäivälehtiä. Ja kolmannen asteen kuulustelut tietysti ovat ikäviä, kukaan ei varmaankaan halua joutua sellaisen kohteeksi.

Totta puhut Petja.

Myös sanojen merkitystä laventamalla voidaan päätyä yllättäviin päätelmiin, ”uusiin näkökulmiin”. Nämä näkökulmat silloin vain ovat kielellisiä keksintöjä, uusia määritelmiä, eivät huomioita todellisuudesta.

Jääköön avoimeksi, onko tässä tehty niin. Mutta em. asia on ehkä syytä muistaa.

Ok, muistetaan.

Sattui sopivasti kohdalle luonnehdintoja uteliaasta kirjailijasta. Kyse on Isaak Babelista, josta Matti Suurpää on kirjoittanut artikkelin Veijo Meren juhlakirjaan Totta kuin mitä (Otava 1998).

Ilja Ehrenburg:"Häntä kiinnostivat elämän pienimmätkin yksityiskohdat."

Konstantin Paustovski:" siinä oli ennenkuulumattoman sisukas ja kaikkeen lujasti tarttuva ihminen, joka halusi nähdä kaiken, ei hyljeksinyt mitään tietoja."

Nadezda Mandelstam: "sain vaikutelman, että Babelin pääasiallisin käyttövoima oli raivokas uteliaisuus, joka pani hänet tarkastelemaan elämää ja ihmisiä"

Hyvässä seurassa olet.

Kappas vaan, kiitos Sylvi.