Ne ovat just hienoja, ne kupanruntelemat vehkeet. Siis vahana! Harmi kun on niin kaukana tuo näyttely täältä katsottuna. Kävin 80-luvulla katsomassa Panoptikon:a. Ei ilmeisesti ole sama näyttely kyseessä?

Tästä Julia Pastranasta on joku kirjoittanut pitemmänkin jutun.
Mitä moraaliin tulee, luulen että aviosiipan menettelyä ei kukaan pitänyt mitenkään kummallisena tai tuomittavana. Muistetaan, että tuohon aikaan vallitsi vielä mm. orjuus, ja freak showt kiertelivät paljon myöhemminkin täyttä häkää. Ajan henki.

Kiinnostavampaa olisi koettaa keksiä, mitä tällä hetkellä täysin normaaleina ja luonnollisina pitämiämme asioita kauhistellaan barbaarisina parin sadan vuoden päästä. Voi olla että joissain asioissa mennään myös ajassa taaksepäin, odottelen koska aloitetaan julkiset teloitukset länsimaissakin, tai julkkisten ja valtionpäämiesten aivoleikkausten suora televisiointi jne.

Niin, ei ehkä pitänyt siipan menettelyä kukaan tuomittavana, mutta sehän juuri avaa kammottavat näkymät tähän päivään. Että kuinka huomaamatonta pahuus voi olla. Sen lisäksi että ympärillämme tietysti on vaikka kuinka paljon ihan avointa kauheutta jolle sillekään ei tehdä mitään. Mielenterveysongelmaiset ja vanhukset saavat ihan rauhassa olla heitteillä vaikka maa on vauraampi kuin ikinä.

Muistan nähneeni vanhan leffan joskus, kertoi juuri tällaisesta Freak Showsta, taisi olla mustavalkoinen puolidokkari jostain kaukaa menneisyydestä.
Tuo mikä vallitsevassa hetkessä ja ajassa näyttäytyy tavallisena ja joskus myöhemmin sitten paheksuttavana, kammottavana tai tuomittavana, on mielenkiintoinen asia.
Nykyäänhän ei juuri kukaan aikuinen polta sisällä, ei ainakaan, jos on lapsia, ennenhän sitä vartuttiin puolisavuisessa hämyssä.
Hmm, tositeevee voisi kyllä näyttää esim. kirjailijaliiton jäsenten aivoleikkaukset, tuli vaan mieleen tuosta Kirstin taannoisesta kirjoituksesta.

Freak Showsta löytyi mm. tällainen linkki
http://en.wikipedia.org/wiki/Freak_show

Sitä olen joskus miettinyt, että kauhistellaanko joskus tulevaisuudessa sitä miten terveet ihmiset ottavat silikoni-implantteja tisseihin ja takamuksiin ja pidentävät peniksiään yms. Nythän ilmapiiri on päinvastainen, eli implantit ja ryppyjen kiristeleminen on pian kansalaisvelvollisuus.

Tuo leffa on varmaan tämä:

Freaks (1932), directed by Tod Browning

Se on tullut telkkarista joskus vuosia sitten, ja ystävämme Petteri v. Bagh on jossain kirjoittanut siitä esittelynkin.

Ei jäänyt mitenkään erityisesti mieleen, paitsi että näyttelijät olivat oikeasti kääpiöitä ja muita soikepäisiä mutantteja.

David Lynchin Elefanttimies käsitteli samaa teemaa, mutta heilahti hieman imelyyden puolelle.

Muistaakseni Freaks-elokuvassa sirkuksen kummajaiset osoittautuivat suurisydämisiksi ihmisiksi, jotka yhdistivät voimansa pahaa vastaan. Toy Story-elokuvan kohtaus, jossa hirviömäisiksi kasatut lelut auttavat päähenkilöitä, lienee lainattu Freaksista - ainakin yhdennäköisyys on merkittävä.

Tuo Susun idea on varmaan kustantajienkin mieleen: "Miten kirjani ovat syntyneet" - kallosta kupu auki ja zoomataan sisään: täällä ne vissiin, paitsi Sariolan lesken, jonka kallosta ei löydy yhtaan dekkarisynapsia, "Kirjallinen skandaali" otsikoi jo kulttuurilehti Iltalehti.

Kenen nuppi sahataan auki seuraavaksi? Kirsti?

No minähän sahaan nuppiani auki täällä melkein joka päivä.

Vieläkö meitä muuten kummajaiset kiinnostavat? Nehän on aika hyvin siivottu maailmasta pois, ei niitä näe telkkaristakaan kuin joskus. Mutta jos näkisi, olisivatko ohjelmat suosittuja?

No lihavia esitellään aina joskus dokumenteissa.

Hm... Niin kuin meillä kaikilla, Julialla oli kuitenkin melko varmasti hellyyden kaipuu, jota helpottamaan tuskin kukaan olisi ryhtynyt. Pari silitystä karvaiseen poskeen on voinut saada Julian silmiin kyyneleet. Millaista Julian elämä sitten olisi ollut ilman aviomiestä siihen aikaan. Kenties karvanaama ei halunnut elää yksin ja eiköhän kummajainen olisi ihmisten ilmoilla kivitetty pikaisesti kuoliaaksi.

Eiköhän tuollainen Julia-Theodor suhde löydy ihan lähilehdistä. Vaikka nainen on paljon kauniimpi. Riistoa tapahtuu tavalla tai toisella.
Kurkkasin tuota linkkiä Juliaan. Ihmettelen vain mikä sairaus voi aiheuttaa valtaisaa karvankasvua vain kasvoissa? Luulisi, että koko vartalolla.
Mikä siinä on, että tuollaiset kauhukabinetit kiehtovat? Itsekin olen sellaisessa joskus nuorena käynyt.
Kyllähän kummajaisia näytetään TV:ssä hyvinkin usein. Se, mitä pitää kummana, riippuu täysin katselijasta. :)

Julia ilmeisesti uskoi että hänen miehensä rakasti häntä, joten onko sen tosiaankaan niin väliä rakastiko mies oikeasti vai ei. Kaipa me kaikki vähän petämme itseämme tällaisissa jutuissa. Onnellisen elämän salaisuus taitaa yleensäkin olla kyky sopivassa määrin pettää itseään ja tuudittautua ajattelemaan asioista positiivisemmin kuin olisi oikeastaan aihetta.

Kyllä kaikenlaiset ns. poikkeavat ihmisiä kiinnostavat, vielä -70-luvulla Suomessakin mainostettiin tätä yhtä sokeaa laulajapoikaa "Taatusti sokea laulaja. Rahat takaisin, jos vähänkin näkee." (Olikoko laulaja Purhonen nimeltään?) Vaikka tämäkin oli olevinaan toisen kertaluokan vitsi, siis näyttiin parodioitavan tuollaista sensatsuuni-ilmoittelua, siinä myös samalla itse asiassa saatiin sitten hyvällä omallatunnolla myös olla aivan avoimen kiinnostuneita laulajasta joka on sokea (huumori on tästä hyvä keksintö).

Ja nythän, vaikka kaikki kummalllisuudet, vanhukset, tärähtäneet, kirjailijat yms. omituiset friikit on siivottu pois jaloista laitoksiin, niitä on toisaalta myös avohoidon (=säästämisen) nimissä solutettu meidän kunnon ihmisten sekaan; heitä on ulkona tuolla, ja et koskaan tiedä milloin metrossa, kassajonossa, ulkoilmakonsertissa tai kadulla joku saa päähänsä pistää pystyyn kirvesperformanssin. No, ei nyt ihan näin mutta kuitenkin.

Ja ajatelkaa missikisoja ja niitä aina iltapäivälehdissä seuraavia väenvängällä ja läpinäkyvästi väännettyä "kohumissi"lööppejä ja juttuja - tuijotellaan markettien avajaisissa ihan kuin Pastranaa, näillä vain vähemmän karvoitusta. Ei siinä juuri muuta eroa ole. Ja poikaystävät markkinoivat näitä omia Julioitaan ihan samaan malliin ("Rakkautemme kestää missivuoden haasteet"). Balsamointi vielä puuttuu.

Mieleeni palautui Simo Knuuttilan artikkeli Tunteet kirjasta Minä vuonna 2000. Hän lainaa tekstissään erästä vanhaa herraa:
"Valtio-teoksen neljännessä kirjassa Platon kertoo Leontioksesta, joka oli palaamassa Pireuksesta Ateenaan. Murin ulkopuolella hän näki teloitettjen ruumiita. Hän tunsi halua katsoa niitä, vaikka toisaalta järki sanoi, että niin ei pitäisi tehdä, koska se on häpeällistä. Halu oli kuitenkin voimakas, ja Leonitos lähestyi ruumiita. Samalla hän tunsi suuttumusta itseään kohtaan siitä, että ei pystynyt vastustamaan kiusausta. Ristiriitaisten tunteiden vallassa Leontios juoksi kuolleiden luo, räväytti silmänsä levälleen sanoen: "No niin, kirotut silmät, katsokaa nyt kylliksenne tuota kaunista näkyä."

Myy, Julian kasvonpiirteetkin olivat jotenkin poikkeavat, apinamaiset. Hänen ruumistaan säilytetään edelleenkin jossain patologianlaitoksella, mutta mikäs se maa taas olikaan? On hänestä tosiaan joku kirjakin kirjoitettu, ehkä pitäisi etsiä se käsiinsä.

Etappisika, eikö missejä kuitenkin ihailla, pidetä tavoittelemisen arvoisena heidän kauneuttaan ja sopusuhtaisuuttaan, niin että missikummajaisten katselu on kuitenkin erilaista kuin katsella mahdollisimman rumia ihmisiä. Mutta on tuossa tietenkin yhtymäkohtiakin. Ja missien toilailuja seuratessa ihmisiä ehkä elähdyttää ajatus: noin kaunis ja noin typerä. Tms.

Tuomo, hyvä sitaatti tosiaan. Jostain ihmisyyteen liittyvästä perusvietistä taitaa olla kysymys ja sillä nuo iltapäivälehdetkin rahastavat.

Juliasta tuli mieleeni, että mulla on pöytälaatikossa aiheesta kertova käsikirjoitus. En ole vaan saanut itsestäni irti sitä, että olisin viimeistellyt sen.

Kummajaiset ovat kiinnostaneet aina, jopa ennen keltaista lehdistöä.

Minulle on vähitellen muodostunutkin sellainen mielikuva että sieltä JPK:n pöytälaatikosta löytyy kässäri vähän joka lähtöön.

Enpä tiedä ihaillaanko missejä, ehkä joissain piireissä. Pikkutyttöjen roolimalleina tai hieman vanhempienkin 17-25-vuotiaiden keskuudessa voivat toimia, mutta näillä se taitaa olla yksi mahdollinen väylä julkisuuteen, joka on se varsinainen ihailun kohde ja tavoite.

Tarkoitin kyllä että sekä missit että karvaiset naiset ovat samalla asialla siten, heidän kauttaan merkataan kulttuurisia rajoja toisaalta toivottavan ja ideaaliseksi ajatellun fyysisen olemuksen (missit) ja toisaalta ei-toivotun, Toiseuden kautta. Eli sama funktio, maailman- ja ihmiskuvan reunat siinä paalutetaan näkyviksi.

Enkä nykyään ihmettelisi sitäkään, että karvaisuus voisi olla tavoiteltava ominaisuus naisellakin, koska se on nopeampi väylä julkkikseksi kuin standardikauneus. Ei tarvita kuin oikea asenne, aggressiivinen julkisuushakuinen mieli niin pian tällainen karvanainen olisi joka lehden kannessa ja kaikissa sopivissa tv-ohjelmissa. Julkisuuden markkinoilla myy se mikä on "uutta" ja kuinka se osataan paketoida ja tuotteistaa.

Mestareita tässä olivat nämä sirkustirehtöörit:
"Ainutlaatuinen maailmansensaatio! Hyvät naiset ja herrat: MAAILMAN SUURIN KÄÄPIÖ, ETAPPISIKA!"

ja seuraavassa sessiossa:
"Ainutlaatuinen maailmansensaatio! Hyvät naiset ja herrat: MAAILMAN PIENIKOKOISIN JÄTTILÄINEN, ETAPPISIKA!"

Nyt minä tosiaan aloin vähän hahmottaa sitä mihin tämä kummajaisten katselemisen viehätys perustuu. On tietenkin todella tärkeää tehdä tuo paalutus ja päästä toteamaan että itse on turvallisella alueella, mahtuu sen paalutetun ihmiskuvan sisäpuolelle.

Niin, itserakkaita on aina ollut.

Mutta mitä jos Theodor Lent tosiaan rakasti Juliaansa? Ehkä tuo elinkeino oli heistä aivan hyväksyttävä tapa hankkia elantonsa sosiaalituettomassa maailmassa, eihän Julia olisi varmaan päässyt kaupan kassaksikaan. Mitä jos Theodor täytätti vaimonsa ja lapsensa koska ei kyennyt luopumaan heistä? Ehkä hän halusi säilyttää illuusion, että perhe on edelleen koossa, vaikka sitten perustellen itselleen, että elinkeinon on jatkuttava? Eihän hänen elinympäristönsä muutenkaan ollut mitenkään erityisen tavanomainen, miksipä siis hänen reaktionsa tässä asiassa olisivat sitä olleet.

Perustelen:
1. Emme tiedä, mitkä motiivit kummallakaan oli tekoihinsa - ihmisillä on muista ihmisistä "kummallisia" elintapoja nykyäänkin.
2. Ajat olivat rankat, eikä Julia varmaan ollut ainoa, joka joutui tekemään alentavaa työtä pärjätäkseen. Ei edelleenkään ole.
3. Julia rehellisesti uskoi, että häntä rakastettiin. Hän ei ollut tyhmä nainen, vaan puhui ja kirjoitti kolmea kieltä - mikä on, sivumennen sanottuna, enemmän kuin monet meistä osaavat.
4. Show esitteli Juliaa tanssijana ja laulajana, mikä varmaan oli Julialle itselleen mieleen. Muut ehkä näkivät sen eri tavalla, mutta mitäpä hän siitä olisi piitannut. Onhan meillä kaikilla illuusiomme.
5. Mikään ei varsinaisesti kerro, että Theodor olisi halveksinut vaimoaan. Vain että heidän ammattinsa oli sangen erikoinen.

Hauska yksityiskohta on, että norjalaiset pitivät täysin normaalina ja säädyllisenä toimintana pitää näytillä näitä täsmälleen samoja ruumiita 70-luvulle asti, jolloin niiden esittely kiellettiin rangaistuksen uhalla. Olisiko Suomessa ollut toisin?

Minä ihmettelen, miten ulkonäkö voisi olla este rakkaudelle?

Ja vielä... Kaivan jostakin joskus novellini Ruusun Maku.

Kirjoitin sen joskus 20 vuotta sitten ja se kertoo rakkaustarinan, jossa erottavana tekijänä ei ole vain kulttuuri, vaan laji ja ruusun maku.

Virkistävä näkökulma, Wilhelmiina. Ja olet oikeassa, minä en ainakaan tunne Theodorin motiiveja. Jos Julia uskoi että Theodor rakasti häntä, niin ehkäpä hän tosiaan tiesi paremmin kuin minä. Ja sitä paitsi saattaa olla että puhtaimpaankin rakkauteen sisältyy aina hyväksikäyttöä, tavalla tai toisella. Ehkä minäkin käytän törkeästi hyväksi aviomiestäni, niin kuin muuten käytänkin.

Petja, niin ulkonäkö ehkä ole este todelliselle rakkaudelle, mutta näissä ihmisten välisissä kiintymys- ja hyväksikäyttösuhteissa joita kutsumme arkikielessä rakkaudeksi, vaaditaan usein ulkonäköä. Tai ainakin suuri osa ihmisistä kokee niin että ns. viat ulkonäössä olennaisesti haittaavat rakkaussuhteiden solmimista.

Epäilen, että tuota varhaista keisarinleikkausta pidettiin normaalina kivulla synnyttämisenä.

Tuntemistavat muuttuvat aikojen kuluessa. Tolstoista kertoo tytär Tatjana, että tämä oli hyvin kiinnostunut mielisairaista. Näki heissä jonkinlaisen pahuuden elementin. Tolstoin Moskovan asunnon lähellä oli edistyksellinen mielisairaala, jossa mm. potilaat esittivät näytelmiä. Tällaista esitystä oli Tolstoin perhe, kun eräs tuttavapotilas sanoi ilahtuneena: "Tekin, kreivi, täällä."

No jos puhutaan panemisesta, niin pitää muistaa sekin, että se ei pane joka valkkaa.

Etappisika pohdiskeli, että mitä tällä hetkellä täysin normaaleina ja luonnollisina pitämiämme asioita kauhistellaan barbaarisina parin sadan vuoden päästä.
Mielestäni eläintarhoja ja lintuhäkkejä ja akvaarioita. Kävin vuosi sitten Korkeasaaressa: masentava kokemus. Uskon että aika nopeastikin koittaa aika jolloin perheet tekevät retkiä tyhjään Korkeasaareen ja lapsille esitellään muinaisia barbaarisia ihmisiä, jotka pitivät eläimiä vangittuna - huvin vuoksi.

Sylvi, kiinnostava ajatus tuo tuntemistapojen muuttuminen. Olisivatko ihmiset siis ennen muinoin olleet tottuneita kipuun eikä se olisi tuntunut heistä niin kamalalta? Toisaalta tiedetään nykyään, että kivut nimenomaan herkistävät kivulle, näin ainakin neuropsykologian luennoilla annoin aikoinaan itselleni selittää.

"se ei pane joka valkkaa". Tuohan on aformisni.

Purjo, totta puhut. Toivoisin myös että tehosikaloita, kanaloita, turkistarhoja jne jne jne pidettäisiin joskus barbaarisina.

En tarkoittanut, että ihmiset olisivat kipua tunteneet eri tavalla, vaan että tunteellinen suhtautuminen vaihtelee historian kuluessa. 1800-luvulla raavaat miehet itkivät estoitta liikuttavan romaanin äärellä (kun esim. Dickens luki pikku Nellin kuolemasta). Minkälaista tekstiä pitäisi olla, että nykyiset herrat kyynelehtisivät.

Lisää Juliasta,
Jos joku on kiinnostunut Juliasta niin hänestä on kirjoitettu kirja nimeltä "Julia Pastrana - Apekvinnen". Kirja on norjaksi ja ilmestynyt vuonna 2001. Kirjan mukaan Julia, tai se mitä hänestä on jäljellä, on nykyään Oslon Keskussairaalan patologian osastolla.
Theodor Lent löysi Meksikosta uuden partaisen naisen (nimeltään Marie Bartel), jota hän markkinoi nimellä Zenora Pastrana ja väitti tämän olevan Julian sisko. Samaan aikaan kun näytettiin Julian ja vauvan ruumista niin mukana oli "elävä Pastrana".
Marie Bartelin kanssa Theodor Lent todellakin meni naimisiin. Julian kanssa solmitusta liitosta ei ole takeita.
Theodor Lent todellakin myi Julian ja lapsen muumiot norjalaiselle tivolimiehelle Haakon Lundille. Tällä oli vahakabinetti ja Julia päätyi osaksi vahanäyttelyä. Juliasta ja lapsesta valmistettiin vahakopioita ja Turussa nyt olevan Hartkopfin museon mukana kulki 1900-luvun alussa tällainen vahakopio.
Suomessa kävi myös ns. leijonamies, jonka naama ja käsivarret ovat täysin vaalean karvan peitossa.

Hyvä, loistava kirja aiheeseen liittyen: http://armandleroi.com/mutants/ . Oli muistaakseni Akateemisen viime alessa muutamalla eurolla, joten löytynee divareista helposti.

Kiitos vinkeistä!

Yep what.s good for the goose is good for the gander. Great idea.