Se se taitoa vaatisi, että kirjoittaisi Tammisaaren vankileiristä kirjan, jota lukiessa olisi naurussa pitelemistä.

Kyllä minusta on ollut kaiken aikaa selvää, että olet humoristi. Olen monesti kummastellut, kun naishumoristeista puhutaan kuin suurestakin ihmeestä. Anita Konkkaa on humoristiksi mainittu. Finlandia-valitsijalta Jyrki Nummeltakin tiukattiin hiljattain onko naisissa humoristeja. Mainitsi Rosa Liksomin. Hyvä, Jyrki Nummi!

Eikös kirjailija ole maailman yksinäisin ammatti?

Muuten... kysynkin aiheen vierestä. Mitä mieltä SINÄ olet KIRJAILIJANA Sarkola-Sariola jupakasta?

"Se se taitoa vaatisi, että kirjoittaisi Tammisaaren vankileiristä kirjan, jota lukiessa olisi naurussa pitelemistä."

Kyllä se varmasti mahdollista olisi. Kurt Vonnegut kirjoitti toisesta maailmansodasta ja erityisesti Dresdenin pommituksista kirjan, jota lukiessa on naurussa pitelemistä.

Niinpä Anu. Harmi etten tullut ajatelleeksi tätä huumorinäkökulmaa aikaisemmin.

Sylvi, saattahan olla, että naishumoristeista puhutaan kuin suurestakin ihmeestä koska kaikkea naisten huumoria ei jostain syystä tunnisteta huumoriksi.

Hahmo, minulla on ehkä vähän kerettiläinen näkemys. Minusta on ihan ok että kaverukset tekivät tuollaisen sopimuksen. Olisi vaan kannattanut tuo paljastuspuoli hoitaa hiukan tyylikkäämmin. Esim. päättää yhdessä kuinka tullaan jutun kanssa julkisuuteen.

Tuo Vonnegut tuli minunkin mieleeni. Erona ehkä se, että se sota oli luonteeltaan erilainen kuin Suomessa vuosi 1918. Siis amerikkalaisia ja miksei meitä voi hyvinkin Vonnegutin teksti naurattaa, saksalaisten, erityisesti dresdeniläisten reaktioista en tiedä.

Sisällissota on vähän eri asia, vaikka perustaltaan sodat ovat aina sitä samaa tietysti.

Tai mikseivät jotkut Veijo Meren vuoteen 1918 liittyvät jutut kyllä nauratakin samoin kuin Manillaköysi.

Kauheitakin asioita voi käsitellä huumorilla. Holokaustistakin on ainakin kaksi elokuvaa (Diktaattori ja toinen italialainen elokuva, jonka nimeä en muista - isä ja poika keskitysleirillä).

Lukijana olisin kiinnostunut kirjasta, joka kuvaisi sisällissotaa useammista näkökulmista, ottaisi siihen etäisyyttä, käsittelisi sitä yleismaailmallisena tragediana - ja myös erittäin pahana virheenä. Siitä on edelleen vallalla hyvin kliseemäiset mielipiteet.

Meillä yläsavolaisilla ei ole mitään henkilökohtaista traumaa puoleen eikä toiseen. Tietenkin sota aiheutti nälkää ja puutetta Savossakin.

Linkissä blogikirjoitukseni kirjastasi "Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin".

Meillä Suomessa on hyvin kaavamainen käsitys kirjallisuudesta. Sinun kirjasi poikkeavat kaavasta, siksi "virallinen taho" ei oikein tiedä, mitä sanoa. Älä sure, maailma muuttuu vähitellen Suomessakin.

Holokaustia käsitelevä toinen huuumorileffa on kenties Roberto Benignin Elämä on ihanaa?

Benigniä en ole nähnyt, Chaplinin Diktaattorin olen. Siinä pateettisuus pursuaa yli reunojen, kuten Chaplinilla usein; joidenkin mielestä tässä tapauksessa aihe niin oikeastaan vaatiikin, minusta se menee julistamiseksi ja puheenpidoksi. Humanistien helmasynti, joka "inhimillisyydestään" ja "hyväksyttävyydestään" huolimatta usein kertoo helpoimman tien ja varmojen kyynelkanavarassailujen valinnasta, siis henkisestä laiskuudesta itse asiassa.

Sama vaara on siinä, jos alkaa sisällissotaa etäännyttää "yleismaailmalliseksi tragediaksi" - menee helposti ellaerosmaiseksi haahuiluksi ja käsienlevittelyksi vailla osoitetta - sisällissotaa kuvatessa pitää lyödä kuin vasaralla, naula parilla lyönnillä seinään. Tämä ei tarkoita huumorin poissaoloa (Meri) vaan tarkkuutta näkemyksessä ja sen esiintuomisessa. Ilmiasultaan hyvin erilaiset kirjat/elokuvat täyttävät tämän ehdon.

Kyllä sen tekstistä tai kameranjäljestä näkee jos asiaa on ajateltu.

Kiitos Blogisisko rohkaisevista sanoista. Ehkäpä se maailma tosiaan täälläkin muuttuu, se näkee ken elää.

Mitä sisällissodasta kirjoittamiseen tulee niin minusta sitä etäännyttämistä täällä on harrastettu aika paljonkin. Viimeistään talvisota nähtiin suurena kansallisena hankkeena joka sopivasti laastaroi sisällissodan traumat, antoi tavallaan luvan olla peukaloimatta sitä asiaa sen enempää. Haluttiin ajatella, että nyt ollaan yhtenäinen kansa jne. Mutta siis sehän ei ollut totta silloin eikä ole vieläkään ja jotenkin tämä asia pitäisi minusta kyetä käymään läpi rehellisesti.

Oi voi, minä olen justiinsa niin tykännyt Chaplinin pateettisuudesta ja kyynelkanavarassailusta.

Kyllä kyllä, tuo pateettisuus kyllä kuuluu Chaplinin onko se nyt "taiteilijanlaatuun". Ei siitä pahaa sanaa, jotkut leffat ovat juuri tästä syystä nautinnollisia katsoa (Parrasvalot), ne ovat vilpittömästi sitä mitä ovat, ja se on tärkeää.

Mutta tämä sota ja Hitler... Diktaattoria katsoessa katson Chaplinia, en katso Chaplinin näkemystä diktaattorista, tässä tapauksessa Hitleristä. Jokin tuollainen ero, miten sen sanoisi; Chaplin on etualalla, ei se mistä hän kertoo.

Erään minusta mainion huomion Diktaattorista teki Jouko Turkka: hän jossain haastattelussa kiinnitti huomiota siihen, kuinka tuossa elokuvassa helposti keskenään vaihdettavissa juutalainen parturi ja kaheli diktaattori Hynkel ovat - Turkka ilmeisesti tarkoitti muutakin kuin ulkonäköä. Ja jos katsoo juutalaisparturin nykyjälkeläisten touhuja suhteessa palestiinalaisiin, ei voi kuin olla samaa mieltä.

Etappisika,

nyt meni mauttomaksi. Rajansa kaikella.

Diktaattori-elokuva DVD:hen liittyy nykyään osa, jossa selostetaan elokuvaa laajemmin. Suosittelen. Siinä mm kerrotaan, että Chaplin ei olisi tehnyt samanlaista elokuvaa, jos olisi tiennyt, mitä todella tapahtui. Mutta Hitlerin sorron alla oleville juuri Hitlerin tekeminen naurunalaiseksi antoi voimaa.

Chaplin ja Dickens ovat samaa lajia, toiset pitävät, toiset eivät. Pidän heistä, he ovat kumpikin köyhistä oloista, he tiesivät, että katkeruus ei auta, vaan optimismi ja nauru.

Se italialainen elokuva vuoroin itkettää ja vuoroin naurattaa. Sellainen on voittamaton.

Tarkoitin jotakin sellaista kuin Sota ja rauha.

Olihan meidän sisällissotamme osa boshevikkien pyrkimystä laajentaa valtapiiriään.

Onko jälkeläisten mahdotonta myöntää esivanhempiensa olleen väärässä?

Parturin ja diktaattorin vaihdettavuus kertoo siitä, että vuosisatojen ajan juutalaiset ja muut saksalaiset olivat menneet naimisiin keskenään. Juutalaista ei voinut erottaa muista eurooppalaisista muuten kuin laittamalla hänelle merkin hihaan.

Blogisisko

Mikä meni nyt mauttomaksi?

Jos tarkoitat rinnastustani 1930-luvun Saksan juutalaisvainojen ja Israelin nykypolitiikan välillä, voin omasta puolestani kummeksua: mikä siinä niin mautonta on? Mielestäni tulisi asennoitua aina ja kaikkialla tapahtuvaa etnistä sorto- tai puhdistuspolitiikkaa vastaan, aivan vaistomaisesti, kategorisesti. Olivat sitten sorron kohteena juutalaiset, hutut, albaanit, marit, lakotat, ibot tai palestiinalaiset. Tämä on itsestäänselvyys.

Muutkin kuin minä ovat tämän mauttomuuden vallassa, humoristi Veikko Huovinen kirjassaan Veitikka, joka on humoristinen Hitler-kuva Chaplinin jalanjäljissä, tekee aivan eksplisiittisen rinnastuksen SS-joukkojen ja Israelin armeijan välillä. Mauttomia nämä humoristit.

Olen lukenut jonkin Chaplinista tehdyn eämäkerran, ja siitä ilmeni että olisi hän varmaan monta muutakin asiaa elämässään tehnyt toisin jos olisi tiennyt mitä tuleman pitää...

Olen puolestani kuullut, että Paavo Väyrynen olisi kirjoittanut väitöskirjansa Finlands utrikespolitik 1988 hieman toisenlaiseksi jos hän olisi tiennyt mitä tulee tapahtumaan parin vuoden päästä: Neuvostoliitto lakkasi vuonna 1991 olemasta. Väyrysen väitöskirjan eräs kivijalka kun oli, että NL on ja pysyy.

Eikä nyt Chaplinin ilostelu Hitleristä kauaa päässyt sorron alaisia ilahduttamaan, Saksassa kun toimi silloin sellainenkin instanssi kuin sensuuri.

Sisällissota on kauhein mahdollinen sota. Suomen kouluissa on opetettu lähes nykyaikaan asti kliseemäinen totuus vuoden 1918 tapahtumista. Täytyy joskus uskaltaa sanoa myös, että opettajat, vanhemmat, virallinen historiankirjoitus on väärässä tai kertoo vain osatotuuden. Jos uskaltaa nousta virallista totuutta vastaan, voi menettää päänsä, saattaa päästä eristyskoppiin tai joutua boikottilistalle.
Sisällissota koskee aina koko kansaa, kaikkia valtion asuinalueita, joten "traumoja" voi pohtia tai uudelleenarviointia kannattaa tehdä ja armeliaisuuttakin harrastaa, ovatpa esi-isät asuneet missä kolkassa maata tahansa.

Jäin miettimään Etappisian mainintaa Manillaköyden huumorista. Miten Köyden rinnalle nousikin mieleeni Meren Tappajat-novelli. Näen ne visuaalisena parikkona, en tiedä miksi. Sodan ja tappamisen mielettömyyden visualisointi, allegoria, vähän Linnan Honkajoen tapaan. Ehkä se persoonattomuus, jonka mieletön, ahdistava tilanne herättää? Siitäkö se huumori pitäisi repiä?
Manillaköyden huumori ei oikein avaudu minulle. Siis huumori.

Se, että ei tiedä, ei ole isojen joukkojen veruke. Tietää, jos ei sulje silmiään tai käännä selkäänsä.

Kirstin kanssa samaa mieltä, että viime vuosisadan suomalaisia sotia on tarpeeksi "etäännytetty". Yritystä tiedepuolella on ollut, mutta fiktiona! Odotan paljon Kirstin Tammisaarelta.

Ajatelkaas: Tästä naapurista kuoli juuri satavuotias emäntä, jonka pää pelasi kuin partaveitsi loppuun asti. Hän oli vuonna 1918 12-vuotias. Sukulaisnainen - edelleen virkeä ja muistava - oli 8-vuotias kapinakeväänä. Että ihan sellaisiakin ihmisiä on vielä hengissä tai melkein hengissä, jotka ovat nähneet kaikki 1900-luvun sotamme.

Kyllä minä tunnen joitakin, joitten suu menee oitis virneeseen kun mainitaan Tammisaaren leiri

Blogisisko

"Juutalaista ei voinut erottaa muista eurooppalaisista muuten kuin laittamalla hänelle merkin hihaan."

Tästä nyt pieni kommentti vielä: sukutaustaa penkoen löytyy sen verran sefardiäksöniä, että voin sanoa tuon juutalaisuuden sisällyttämisen eurooppalaisuuteen olevan vähän yksioikoista, ellei peräti asiantuntematonta (ashkenazim ei ole koko "juutalaisuus").

Petja J, kerrotko miksi.

Minun kaksi sukulaismiestäni suoraan ylenevässä polvessa kävi läpi Tammisaaren yliopiston. Kolmas puolestaan hääti punaisia pois Tampereelta ja sai hienon numeroidun hopeamerkin.

Ei ole minun kuvitelmiani, että Chaplinin Diktaattori auttoi miehitettyjä kansoja jaksamaan. Milos Forman, jonka vanhemmat kuolivat keskitysleirillä, kertoo siitä dokumentissa, jonka mainitsin. En ehdi sitä nyt katsomaan. Tässä linkki siihen dokumenttiin, josta puhun.

http://www.boxoffice.com/scripts/fiw.dll?GetReview?&where=ID&terms=7737

Sisällissota on hirveää. Siitä on kuitenkin kulunut jo kohta sata vuotta.

Minusta vaikuttaa siltä, että monet käyttävät sitä hyödykseen pitämään yllä kansan jatkuvaa jakautuneisuutta.

Säälittävää oli muuallakin Suomessa Venäjän vallankumouksen ja Suomen sisällissodan aikana. Nälkää nähtiin ja käytiin kerjuulla, mutta ei ruvettu toisia tappamaan. Kulkutaudit leviävät myös aina sellaisissa olosuhteissa.

Eniten järkytti muita suomalaisia se, että "etelässä suomalaiset tappoivat toisiaan".

Totuus täytyy kertoa, mutta tasapuolisesti. Kannattaisi myös muistaa, mistä kaikki alkoi.

Muissa maissa kehitys sai jatkua rauhallisesti, ja niissä ei samanlaista kahtijakoa, mikä syö edelleen Suomea.

Tuossa Blogisiskon antamassa linkissä oli Milos Formanista näin:

"Milos Forman admires Chaplin’s political acumen and spiritual catharsis after World War II in "The Great Dictator."

Yeah. He was a great humanitarian who gave a voice to the crowd of millions who struggled for freedom.

So what else is new?

Ohoh, hellekö nostaa tunteita pintaan tässä vanhassa kestoaiheessani jonka luulin jo olevan makunsa menettänyttä purkkaa?

Blogisisko, minusta Suomessa on kyllä paljon enemmän painotettu kansan yhtenäisyyttä kuin sitä että olisi jokin jako olemassa. Sodasta voi hyvinkin olla kohta sata vuotta, mutta vasta nyt siunataan joitakin tuon sodan vainajia haudan lepoon. Mitä tämä kertoo sinulle? Entä se, ettei sodan nimestä ole vieläkään yksimielisyyttä?

Liisa, minä muistan oman kouluni historiantunnilta että sisällisota hypättiin yli. Muistan että se tuntui laiskasta oppilaasta mukavalta... vähemmän luettavaa. Mutta harppaus jäi kuitenkin mietityttämään sen verran että muistan tapauksen vielä nytkin ja näen myös silmissäni kyseisiltä sivuilta löytyvät valokuvat, toisessa nuori punakaartilainen, toisessa valkoinen soturi.

Dokumentissa itsessään Forman ja muut kertovat, miltä tuntui nähdä elokuva, jossa Hitler tehtiin naurunalaiseksi. Se elokuva tehtiin Hitlerin ollessa valtansa huipulla! Linkkini kertoi vain, mistä dokumentista on kyse.

Meillä hypättiin sortovuodetkin yli. Eipä niistä ole vieläkään paljoa puhuttu.

Milos Forman on siis kertonut että Chaplinin Diktaattori-elokuva oli hänestä hyvä. Tämäkö tästä jäi nyt käteen? Se on tietysti sinänsä kiinnostava tieto, ehkä ei edes kovin yllättävä.

Mutta minusta se ei kerro tuosta elokuvasta mitään muuta kuin sen, että Milos Formanista se oli ilmeisesti hyvä elokuva.

Blogilisko näyttää nyt unohtavan sellaisen asian, että vaikka "elokuva tehtiin Hitlerin ollessa valtansa huipulla", se tehtiin Yhdysvalloissa; Hitler taas oli valtansa huipulla Saksassa. Toinen asia, joka tässä on muistettava, jos Chaplinin motiiveja mietitään, on se, että Chaplin teki leffansa nimenomaisesti saadakseen Yhdysvallat liittymään sotaan Saksaa vastaan (Chaplin oli kotoisin Englannista). Tämä ei ollut niinkään itsestään selvä asia, vaan Yhdysvalloissa oli voimakas kansalaismielipide tukemassa Hitlerin politiikkaa, ja sotaan liittyminen "vapauden puolustamiseksi" ei ollut mikään itsestäänselvyys, tämä retoriikka tuli mukaan sitten myöhemmin. Yhdysvallat liittyi mukaan sotaan vasta 1941, Japanin hyökättyä Pearl Harbouriin, eli sodan ollessa melkein amerikkalaisten takapihalla.

Tästä hyökkäyksestä on tehty muuten montakin elokuvaa. En ihmettelisi, jos kuulisin Milos Formanin pitäneen niistä.

Sortovuosista on viimeksi puhunut kirjailija Juha Seppälä. Kirjan nimi on "Routavuosi".

Myös Blogisisko on kirjoittanut nuortenkirjoja sortovuosista.

No nytpä tiedämme mistä Seppälä vaikutteensa on ammentanut.

Mutta tässä näkyy taas se, että vaikka eletään samassa maailmassa, se on kuitenkin jokaiselle erilainen. Minulle ei olisi tullut mieleen ettei sortovuosista olisi puhuttu. Olen kokenut että Suomen kansan kohtalot Venäjän vallan alla on ollut yksi suosituimmista puheenaiheista. No olihan tuossa tosiaan nuo suomettumisvuodet, mutta sekin koski minusta vain tiettyä poliittista eliittiä ja toimittajia jossain määrin. Kouluopetus oli mielestäni suoraselkäisen oikeistolaista ja hienossa, yhdenmukaisessa linjassa oman kotikasvatukseni kanssa.

Kiitoksia siitä, että kolahti.

Kunnianhimo on jännä juttu. Sinussa se paistaa melko voimakkaana, niin pitääkin. On totta, että suosio ja arvostus saavuttavat joskus toisensa. Samoin julkisuuskynnys murtuu vähemmistölajeissakin. Suomessa on tällä hetkellä erikoinen muutosvaihe, sitä on pääasiallisesti vetänyt kansanomaiset miehet. Tarkoitan tällä matti-ilmiötä, Hotakaista, Teräsbetonia, Lordia, formula-buumia jne. En osaa tässä käsitellä heidän suosiotaan, mutta jollakin tavoin he ovat saaneet peruskansan liikkeelle. Naisnäkökulmasta en samanlaista ilmiötä näe, onko niin, että naiset ei ole nyt in vai olenko minä pudonnut kärryiltä?

Joka tapauksessa, olen kieltämättä ollut sitä mieltä silloin kun jotain tehdään niin tehdään se kunnolla, rajoja rikkoen. Mutta nopeasti se ei tapahdu, välttämättä. Mutta sen voin vannoa, että murehtiminen omasta suosiostaan ja arvostuksestaan on peruskompastus kirjoilijoille ja taiteilijoille, joka vie energiaa ja kykyä toimia. Ehkä se on itsetunto ongelma tai alakohtainen heikkous. Murehtiminen ei tuo leivän päälle muuta kuin huulen, tekeminen tuo.

Sinusta kuvastuu hyvin realistisuus ja rehellinen kerronta. Olen jonkinverran lukenut keskitysleireistä tarinoita, en tiedä miksi juutalaisten kohtalo minua kiinnostaa, mutta voisin hyvin kuvitella, että ironia ja kepeys pehmentäisivät kipeää aihetta, jos se osataan käsitellä oikein.

Ymmärrän hyvin, että sinulla olisi paineita aiheen kanssa, et kirjoita kirjaa omakohtaisista kokemuksista vaan hieman "ulkopuolisena" nuorena, joka ei vanhan kansan mukaan näistä asioista useinkaan ymmärrä. Aihe on arka vielä monille ja kirja nostattaa ajatuksena jo tunteita.

Nyt sinun pitää vain kysyä, oletko aiheen arvoinen, onko sinussa rohkeutta urakkaan. Ennenkaikkea onko sanomasi riittävän tärkeä tullakseen kirjoitetuksi.

Sortovuosista on kirjoitettu ja puhuttu vähän, sillä Kekkosen aikana niistä ei saanut kirjoittaa "edes poikakirjaa", kuten Hesarin entinen päätoimittaja Nortamo kirjoitti joitakin vuosia sitten. Sitä pidettiin nimenomaan Neuvostoliiton vastaisena, että niistä puhuttaisiin, mikä on huvittavaa.

Toivotan Sinulle, Kirsti, menestystä ja iloa kirjoittamisessa.

Kiitos. Sitä samaa sinulle Pirkko.

Ulkopuolinen, kirjoitan kyllä omista kokemuksistani koska lähden voittaneen osapuolen syyllisyydestä liikkeelle ja se on asia jonka koen vaikuttavan edelleen tässä kolmannessa sukupolvessakin jota edustan.

Kekkosen aika oli hirveää. Siitä on kuitenkin kulunut jo 25 vuotta.

- Vitriinin kansi taas kiinni -

Minä lähdin mukaan politiikkaan niitten vuoksi jotka eräällä edes menneellä keskustelupalstalla olivat sitä mieltä, että Tammisaari oli Suomen historian tähtihetkiä.

Auts. Onneksi en ole törmännyt kyseiseen palstaan.

Kirsti sanoi: "... kirjoitan kyllä omista kokemuksistani koska lähden voittaneen osapuolen syyllisyydestä liikkeelle ..."

Yksisilmäisiä teemakirjoja siitä ajasta ovat toki tehneet muutkin, jopa suomalaisittain loistavat kirjailijat kuten Linna, joten tulet olemaan oikein hyvässä seurassa, Kirsti.

Tuota, tuota. Tuo yläpuolinen on tunnustettava omakseen, eikä kenenkään anonyymin tekemäksi, anteeksi hetkellinen nimettömyys.

Hanhismussukka, onko Brysselissä kovinkin helteistä?

volkswagen parts


While you are suffering from the pregnancy blues, you may get into a better frame of mind by wearing clothes that have funny inscriptions. They not only lighten your mood, but also that of those who read what is printed on your clothes.