Sama onnellisten asioiden kertomatta jättäminen näkyy aika monissa blogeissakin. Ainakin niitä blogeja on hurjan paljon, jotka elävät negatiivisella voimalla. Kuka nyt kivoja juttuja lukisi? Ei toki pidä yleistää liikaa, mutta jos sattumalta nappaa blogilistalta luettavaa, niin usein siellä on ikäviä asioita, ellei pyöritä muodin tms. parissa.

Itsekin sitä alkaa olla aika kriittinen ja tiukka lukija onnellisten kirjanloppujen kohdalla. Ei mitään liian helppoa, vaikka onnellista olisikin. Ei ainakaan saa olla liian arvattavaa. Ihmekös siis, että itsekin vain haluaisi taas aloittaa kirjoittamisen, mutta lykkää, lykkää... Pitäisi vaan antaa tulla ja tulla myös niitä onnellisia loppuja. :) En siis enää ole mikään nuori opiskelija tms, mutta samat asiat raapaisee aikuistakin pintaa.

Sama kokemus kuin Outilla blogimaailmassa, raadolliset itsensäpaljastamot joiden kirjoittajalla on paha olla, saavat huikeita määriä lukijoita. Niin ja onnellinen, auvoisa rakkaustarina, herättääkö se lukijassa enää muuta kuin epäuskoa ja kyynisyyttä?

Aika usein on liikkunut mielessä sellainen hyvien asioiden, toivon ja hyvien tekojen tarjoaminen eräänlaisena anarkiana tai kapinaliikkeenä, kyynisyyttä ja raadollisuutta vastaan. Ei todellisuuspakoa vaan pienien hyvien asioiden itsepintaista esiin tuomista. Kukiksi kuralätäköiden keskelle. Tällä hetkellä kirjoitan viihdettä tilauksesta mutta aika moni ns. isompi kirjoitusidea päässäni haahuilee tällaisten ajatusten ympärillä.

Outi ja Reine, jään odottamaan millaisia tarinoita teiltä syntyy:-) Tarvetta varmaan on omaperäisille tarinoille, joiden onnelliset loput eivät ole ennalta arvattavia ja tylsiä. En epäile, etteikö löytyisi lukijoita.

Minusta hieno rakkaustarina olisi arkirakkauden kuvaus ilman kauheuksia ja ylenmääräistä siirappia, mutta sellaisen kirjoittaminen olisi todella vaikeaa - eikä sellainen kai menestyisi kilpailuissa, myynnissä eikä kirjaston lainauksissa.

No povaatpa ankeaa kohtaloa sellaiselle opukselle. Mutta noin kai se menisi.

Väittäisin, että nyt on mahdollisuus Suomen lapsosilla puhua vihdoinkin rakkauden ja riippuvuuden varjopuolista ja ansoista, kun ennen se onnellisuuden kiitollisuuteen velvoittava eetos on ollut vahvasti kulttuurisen kontrollin keino.

Sivistysaate ja fiktiivinen kansallisuusnostalgia ovat olleet lietsomassa hyvin epärealistista ihmiskuvaa, sosialistista realismia Suomen toivoista ja varsinkin tunteiden moninaisuuden kieltämistä uuden uljaan kristityn suomalaisen rakennustalkoissa. Rakkaus on ollut ennakolta määritetty toimintaprojekti, jonka ihanteita nuoren olisi vain toteutettava ihanneperheenä ihanne-Suomessa.

Kiihkeä hormonit kiehauttava rakkaus on kaikkea muuta kuin rauhan tyyssija, vai mitä?

Kivuuden pakkomielle aikuisille helppona ja esteettisenä nuoruuden määrittäjänä on ollut suomalaisen torjuntaprojektin yksi pääkanavista.

Nyt on autuutta velloa suorassa todellisuushavainnossa ja emootioraportissa, vihdoinkin ilman erilaisuuden synnin ja tuomion pelkoa.

Onnellinen loppu vaatimuksena ja itsestäänselvänä ennakko-odotuksena on jotenkin aivan mieletön, pois tästä todellisuudesta ja edellisten sukupolvien likapyykin pesusta, joka meille on kuitenkin viskattu ehdoitta.

Esimerkiksi suomalainen kinkeriperinne, kristillisen aivopesun perinne, on ollut raivokas piiskajainen ja häpäisyfestivaali rovastin johdolla niille nuorille, jotka eivät kirkon ihanteita ja sääntöjä ole halunneet tai pystyneet jäsentämään ja toistamaan.

Vieläkin on sankka joukko aikuisia, jotka kauhuissaan kieltäytyvät uskomasta lapsensa olevan seksuaalinen ja muuttuva, omaehtoinen olento. Muuta kuin enkeli ja äidin puttepossu.

Propagandatodellisuus ja sen profiilivaatimukset ovat haihtumassa suomalaisen nuoren tajunnasta.

Ehkä sadan vuoden päästä saavutamme nykyruotsalaisten jätte kiva-tietoisuuden tason, ilman paineita.

Hei Arhi! Se mitä kirjoitat on varmasti totta, ainakin siinä mielessä kun kolikon toinen puoli on yhtä totta, kuin se toinenkin, vaikka vähän erilaiset ovatkin. Itse en esittänyt mitään onnellisten loppujen yleisvaatimusta, mutta ajattelen että kaikkien toinen toistaan rajumpien ja surkeasti päättyvien tarinoiden joukossa pitäisi olla tarjolla myös onnellisia loppuja, koska nuoret ja aikuiset tarvitsevat samaa kuin lapsetkin, ainakin ajoittain, tukea ja turvaa ja lohdutusta ja uskon vahvistusta siihen, että elämä kuitenkin on elämisen arvoista, vaikka kaikki onkin niin hemmetin vaikeaa.

Minä olen vähän huolissani siitä miten käy, jos ihmiset lakkaavat uskomasta siihen että hyvä ja kaunis voittaa maailmassa. Koska jos me menetämme toivomme niin on käsittääkseni aivan varma, ettei maailma siitä onnellistu kenenkään kohdalla, vaikka se kyllä voi olla, että me olemme silloin realistisia ja rehellisiä ja kykenemme näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on. Koska onhan maailma kauhea paikka meille jokaiselle. Lopultahan me kaikki kuolemme, joten toivo on turha.

Jostain syystä me emme kuitenkaan vedä narua kaulaan, vaan jatkamme elämää.

Voi tietysti miettiä sitä, että onko ihmisten elämän jatkuminen mikään itseisarvo tai tavoiteltava tila. Voisi ajatella linkolalaisittain. Maapallon kannalta ihmisten joukkotuho olisi myönteinen asia... No joo, nyt ehkä karkasi ajatus. Kiitos kommentista!

Rakkaudella on elämässä niin monta variaatiota ja kasvot ettei tuo "hormonit kiehauttava rakkaus" ole mitenkään ainoa mahdollinen malli. Sitä tarjotaan kyllä uutterasti.

Olen Kirstin kanssa tasan samaa mieltä siitä, että jokainen tarvitsee lohdullisia sanoja ja toivoa tuottavia tarinoita sekä voimaannuttavia kertomuksia, elämä itsessään pitää huolen siitä, että murheita ja suruja riittää ihan jokaiselle. Siksi epätoivoa, pidetään toisinaan todellisuuskuvauksena rehellisenä puheena, jota se tietysti onkin, koska elämähän nyt on raadollista ja monintavoin riskaabeli tehtävä.

Siltikin monet jaksavat ja haluavat elää, ovat vieläpä elämäniloisiakin. Eikö sekin ole todellinen kokemus elämästä? Eikö elämässä kuitenkin tapahdu paljon hurjan jännittäviä, mielenkiintoisia, hauskoja, ihmeellisiäkin, onnellisiakin sekä kauniita ja hyviä asioita?

Aivan toinen asia on sitten se, miten näitä toivoa tuottavia kertomuksia tarjotaan.

Minä luulen, että nuorten kirjoittamien onnettomien rakkaustarinoiden runsaus voi johtua siitä, että he tuntevat tarvetta käsitellä omia kokemuksiaan purkamalla ne tarinoiksi. Tarinan kirjoittaminen tässä mielessä on terapeuttista.

Onnellisesti rakastuneet tuskin tarinoita pukkaavat onnellisista rakastumisista (paitsi jos kirjoittaminen on heidän ammattinsa - rakastunutkin tarvitsee tuloja jostain päin), he käsittelevät kokemustaan elämällä rakkauttaan todeksi.

Mutta onnettomat tai muuten vain vailla rakkauden huumaa olevat harrastajakirjoittajat, - no, heillä on todennäköisesti rakkauden huumassa eläviä paremmin aikaa ja motivaatiota reflektoida kokemuksiaan ja tunteitaan muuttamalla niitä tarinoiksi (jotka eivät tietenkään välttämättä kerro mitään kirjoittajasta itsestään ja hänen elämästään, mutta antavat tilaisuuden purkaa asioita terapeuttisella tavalla).

Tietenkin tämä on karkea jako, eikä päde kaikkiin kirjoittajiin, mutta etenkin nuoriin harrastajakirjoittajiin veikkaisin sen monta kertaa pätevän. Se tulee mieleen, kun katson omia päiväkirjojani nuoruusvuosilta, Siellä ei kerrota juuri mitään onnellisista ihastumisista ja rakastumisista -(vaikka kyllä niitä oli), mutta löytyy kymmeniä sivuja kuvauksia siitä, kuinka onnetomasti rakkaustarina voikaan päättyä ja kuinka onneton nuori ihminen voikaan silloin tuntea olevansa.

Tuima, ainakaan arkirakkauden kuvaus ei menestynyt rakkaustarinakilpailussa aikoinaan. Ei kelvannut edes antologiaan.

Toki on mahdollista että itse tarina oli kehno, mutta luulen että kyse oli juuri tuosta että se ei sisältänyt näkyvää dramatiikkaa ja tuskaa vaan sitä miten tunne rapautuu kuin varkain arkipäivän odotusten alle ja miten se sieltä kuitenkin vähän kerrassaan rimpuilee esiin kuin villiviinin kärhi. Ei petosta, ei väkivaltaa, ei mielenterveyshäiriöitä tai muuta nykykiinnostavaa

Hirlii, jossain vaiheessa ihmiset ovat kyllä antaneet uskotella itselleen, että pahan ilmeneminen maailmassa on jotenkin todempaa kuin hyvän. Mutta ehkä se tulee ymmärrettäväksi, jos ajatellaan että se on jotain poroporvarillisen elämänvalheen paljastamista tms. Koska kyllähän kaikenlainen asioiden kaunistelu ja hyssyttely, jota tietenkin on myös riittämiin harrastettu, tosiaan on aika ärsyttävää.

Arja, varmaan on noin kun sanot. Kyllä kirjoittaminen voi kenelle vaan olla terapiaa, purkamista. Silti epäilen, että kysymys osittain on myös siitä että on opittu millaisia juttuja kantsii kirjoittaa vaikuttaakseen syvälliseltä.

Reine, minä olen odottanut, että eikö ihmiset jo kyllästy rajuihin tarinoihin. Mutta dekkaritkin menevät aina vain mahdottomammiksi. Sarjamurjaahat keksivät aina vain kauheampia tapoja murhata. Ei siinä sinänsä mikään minua haittaa, siis että sellaisia kirjoja kirjoitetaan ja luetaan, ihmettelen vaan että eivätkö ihmiset kyllästy. Ala hinkua jotain muuta jo.

Rakkautta todellakin varmaan eletään ensin, siitä kirjoitetaan ehkä vasta jossakin mutkan kohdalla ja oletetaan, että tässä se oli (mahdollisesti tuli ja meni). Vaan se ei useinkaan ole koko kuva tästä asiasta, josta minun mielestäni annetaan aika usein melko yksiulotteinen kuva(elma).

"Minä luulen, että nuorten kirjoittamien onnettomien rakkaustarinoiden runsaus voi johtua siitä, että he tuntevat tarvetta käsitellä omia kokemuksiaan purkamalla ne tarinoiksi. Tarinan kirjoittaminen tässä mielessä on terapeuttista."

Juuri näin se on. Virhe tapahtuu silloin, kun näitä tarinoita myydään lasten- ja nuortenkirjoina. Eräässä kirjastossa kyseltiinkin vierailevalta kirjailijalta, minne sellaiset kirjat pitäisi laittaa. Lapsille ne eivät sovi, ja aikuiset eivät viitsi niitä lukea.

Niinpä Hirlii.

Ehkä niitä kuitenkin jotkut kriitikot mielellään lukevat, Kulkukissa. Sellaisen mielikuvan olen saanut;-)

Minua onnettomat tarinat kiinnostavat, tosin dekkareita en lue lainkaan. Ammattini kautta tapaan onnettomia ihmisiä tai pikemminkin elämässään juuri sillä hetkellä onnettomia ihmisiä, vaikeuksilta ei säästy kukaan ja tragedioita tapahtuu enemmän kuin yleensä ajatellaan (tai sitten näkökulmani on vääristynyt työni takia). Estääkö se että kertoo tai lukee hirveistä asioista näkemästä hyviä ja kauniita asioita? Minusta pikemminkin päinvastoin. Voisko onnettomien tarinoiden lukemisessa olla kyse siitäkin että ikään kuin harjoitellaan pahan päivän varalle? Kirjallisuudenhistoriasta ei löydy kovin paljon onnellisesta rakkaudesta kertovia kirjoja, jotka ovat kestäneet aikaa vai löytyykö? Jotain merkityksellistä siis katastrofin kuvaamisessa täytyy olla, kriitikkojen lukemisista ei historiaan taida paljon jäädä ellei tosi pahasti mokaa, muutamia harvoja superlahjakkuuksia lukuunottamatta eli kyse on nimenomaan lukijoista tai lukijasukupolvista.

Katselin muuten äskettäin leffan Jane Austenin elämästä, hän oli kirjoittanut kirjoihinsa onnellisen lopun, jota itse ei saanut kokea. Mietin heti miksi Austen ei sijoitu kärkipäähän lempikirjojeni joukossa; olen aina ajatellut etteivät kirjojen loput oikein vaikuta realistisilta ajatellen sitä maailmanaikaa. Usko rakkauteen sai aina palkkansa onnellisen avioliiton merkeissä - se aina vaikutti niin kököltä tai liimatulta loppuratkaisulta.

MInulle lukijana on samantekevää onko loppu onneton vai onnellinen, se ratkaisee onko loppuratkaisu linjassa aiemman kuvatun kanssa. Austenin kohdalla mikään aiemmin kuvattu ei viittaa siihen että onnellinen loppu voisi toteutua ja sen vuoksi loppu on epäuskottava ja laskee kirjan arvoa.. toiset ajattelevat muulla tavoin, tiedän, kyse on siitä mitä kirjoista etsii, osin myös maailmankuvasta. Minusta hyvyyden tai pahuuden kuvaaminen ei ole mikään itseisarvo.

Hei Susanna, kommenttisi olivat vähällä jäädä huomaamatta.

"Estääkö se että kertoo tai lukee hirveistä asioista näkemästä hyviä ja kauniita asioita? Minusta pikemminkin päinvastoin. Voisko onnettomien tarinoiden lukemisessa olla kyse siitäkin että ikään kuin harjoitellaan pahan päivän varalle?"

Ei varmaankaan estä. Mietin vaan tuossa postauksessa sitä kuinka vallitseva ilmapiiri vaikuttaa kirjoittamiseemme ja se siihen mitä kirjoja yleensä julkaistaan. Kirjallisuudenhistoriasta löytyy kyllä paljonkin ihanteellisia ja hyveellisiä kirjoja, mutta nykyihmisen on vaikea niitä enää kestää. Ja minä nyt mietin sitä, että kehittyykö maailma automaattisesti parempaan suuntaan ja että olemmeko me nyt aivan varmasti fiksumpia kuin nuo entisaikojen ihmiset, jotka olivat ihanteellisia ja uskoivat mihin nyt sitten uskoivatkin. Klassikoiksihan valikoituvat teokset, jotka sopivat meidän nykyisiin näkemyksiimme elämän ja maailman luonteesta. Mutta olemmeko me oikeassa. Äh, tämä on liian laaja kysymys kommenttilootassa käsiteltäväksi.

Microsoft Office is so great!
Office 2010 –save your time and save your money.
The invention of Microsoft Office 2010 is a big change of the world.
Office 2007 is so powerful.
Microsoft Office 2007 is my love!
Office 2010 key is for you now!
Office 2010 download is available now!
Microsoft outlook 2010 is convenient!
Outlook 2010 is powerfull.

Thanks for the well-thought article. I’m in fact at work right now! So I ought to go off with out examining all I’d like. But, I place your blog site on my RSS feed to ensure that I can go through a lot more....

Manufactures roll forming machines in variety of configurations, as well as decoilers and cutoff equipment. Units can be customized to requirements.roll forming machines,
roll forming machine,

I will bookmark your blog and have my children check up here often. I am quite sure they will learn lots of new stuff here than anybody else!
I cant wait to get me a pair of these underwear. This is really special. Hopefully they will have them at the mall.
_____________________
Law Essay