Salaliittoteoriat ovat sietämättömiä ja useimmiten ajan haaskuuta. Ymmärrän hyvin tuntemuksesi.

Olisiko ikä tuonut sellaistakin viisautta ettei viitsisi istua seurassa, jossa ei keskusteluaiheiden tai -tason vuoksi viihdy? Sävyisä kuunteleminen on turhaa kiltteyttä, vastaan vänkääminenkin useimmiten hedelmätöntä.

Kovin tutulta kuulosti nuo Kirstin pohdiskelut oman seurallisuutensa laadusta. Tässä on toinen samanlainen, johon tylsistyminen seurassa saattaa iskeä ja toden totta iskeekin toisinaan.

Huomaan iän myötä tulevani seurani suhteen aina vain valikoivammaksi. Nuorempana jaksoin tarvittaessa pysytellä seurassa, jonka jutut eivät minua kiinnostaneet ja jopa teeskennellä kiinnostusta sitä aihepiiriä kohtaan, josta puhuttiin. Ehkä se oli eräänlaista kiltteyttä, joka tuppaa ajan mittaan karisemaan. Nykyisin ne ihmiset joihin pidän yhteyttä, voivat taatusti olla varmoja siitä, etten tee sitä kiltteyttäni vaan siksi, että viihdyn jostain merkillisestä syystä juuri heidän seurassaan ja kuuntelen mieluusti heidän juttujaan.

Toisaalta, nuorempana koin myös yksin olemisen helpommin yksinäisyytenä kuin nykyään. Nykyisin voi aivan hyvin olla päiväkaudet pelkästään omassa seurassani eikä se tunnu minusta kurjalta yksinäisyydestä nyt puhumattakaan. Ehkä sekin pelastaa minut päätymästä "paremman puutteessa" viettämään aikaani sellaisten ihmisten seurassa, joita en haluaisi tavata ollenkaan, jos muuta seuraa olisi tarjolla. Ennen ei-niin-kiinnostavakin seura tuntui useinkin yksin kotona nököttämistä mukavammalta vaihtoehdolta vaan eipä tunnu enää. Nykyisin otan tylsistyessäni kirjan käteeni tai alan itse kirjoittaa jotain ja seikkailen sen seurauksena oman pääni sisällä kirjailijan tai oman itseni tuottamien mielikuvitushahmojen kanssa. Niissä fiktiivissä hahmoissa on muuten se erittäin hyvä puoli, että niiden seurasta pääsee pois ilman, että tarvitsee miettiä, olisikohan nyt jo korrektia vetäytyä kotiinsa, kun alkaa niin kyllästyttää koko seuranpito.

Mukava kuulla Sylvi ettet sinäkään ole suuri salaliittoteorioiden ystävä.

Mutta Arja, etkö koskaan tunne huonommuutta ja syyllisyyttä sen vuoksi ettet kykene viihtymään seurassa jossa muut seurueen jäsenet tuntuvat viihtyvän mitä mainioimmin?

En tunne huonommuutta enkä syyllisyyttä, jos en viihdy seurassa, jossa muut viihtyvät. Jotenkin nuo tunteet eivät minulla kuulu siihen asiayhteyteen.

Jotain tietysti tunnen eivätkä nekään tunteet ole mitenkään mukavia kohdattavia.
Kaksi vahvaa tunnetta siinä ainakin syntyy: päälle huokuva yksinäisyyden kokemus ja tunne siitä, että olen perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut. En oikeasti normaalioloissa ajattele olevani sen erilaisempi kuin muutkaan ihmiset toisiinsa verraten keskimäärin ovat, mutta tuollaisissa tilanteissa sellainen tunne voi syntyä.

Joskus tilanne menee siihen, että tunnen olevani suorastaan omituinen muiden silmissä, jos oikein hankalaan seuraan joudun. Mutta silloinkaan en tunne syyllisyyttä enkä huonommuutta vaan jonkinlaista rooliahdistusta, tunnetta siitä, että minulta odotetaan roolia, johon en kuulu ja jossa en halua olla. Siitä tulen sekä vihaiseksi että surulliseksi - molempia yleensä yhtä aikaa.

Minä en myöskään enää jaksa istuskella seurassa, joka harrastaa loputonta teoretisointia. Minusta on mielenkiintoista keskustella hetken verran esim. siitä, mahtaako avaruudessa olla elämää tai spekuloida jollakin täysin tarpeettomalla mutta jotenkin kiinnostavalla teorialla, mutta sitten kun se sama teoretisointi jatkuu tuntikaudet läpeensä, minullakin tulee kotia ikävä. Ei vain loputtomasti jaksa. Mieluummin sitä sitten istuskelisi yhdessä hiljaa ja tuijottelisi vaikka järvelle.

Sanotaan, että ystävä on sellainen jonka kanssa voi olla luontevasti myös hiljaa. Minulle se on ainakin niin. Näinä aikoinahan hiljaa olemista ei kannateta, kun se on kaiketi monista niin kauhean tylsää ja keskinkertaista, mutta minusta siinä, että istuu rauhassa jonkun kanssa eikä sitä yhteistä tilaa tarvitse väkisin täyttää loputtomalla pölinällä, on jotakin kaunista. Sellainen kaiken alla oleva vaistomainen yhteisymmärrys. Tiedättehän?

No en minä nyt tarkoittanut että sitä pitää tässä kommenttilootassa ruveta toteuttamaan.

:D

Vanhemmiten on niin vähän aikaa, ettei sitä jaksa käyttää vieraantumisentunteen hellimiseen laumassa. Mieluummin sitten hautoo omia juttujaan ihan rauhassa.

Mutta hyvässä seurassa oikeanlaiset salaliittoteoriatkin voivat kolahtaa. Itse en jaksa virallisia päivällisiä, en kestä ruokailuvälineiden kilahtelua ja keskustelua mausteista. Iskee pakokauhu, tarve mennä toisaalle. Harvat tapahtumat jaksavat viehättää, tuntuu kuin oma aika valuisi jostain reiästä ulos. Elokuvissa ei jaksa käydä, kun mainokset ja se odottaminen vievät aikaa.

Harvassa ovat ihmiset, joiden seurassa jaksaa pitempään viihtyä. Ehkä kirjallisuuden pohtiminenkin tekee ihmisestä kärsimättömän dialogille, johon ei pääse vaikuttamaan - sellaisen deletoi lähtemällä pois.

Arja, eipä tuo suru-vihacocktailkaan tosiaan miltään herkulta vaikuta.

Wilhelmiina, eikös ne hiljaisuuden retriitit ole kuuminta hottia nykyään, enkä yhtään ihmettele. Hiljaisuus on kyllä taitolaji ihmissuhteissa, mutta ehkä sitä hiljaaolemista kannattaisi opetella.

Heh pazi, joo viralliset päivälliset on kyllä niin huippuja. Niitä vain koituu aika harvakseltaan meikäläisen kohtaloksi.

Mutta siis jotkut ovat kyllä kestävämpiä illanistujia kuin toiset, siihen tulokseen minä myös olen tullut. Jotkut kertakaikkiaan on juhlaeläimiä luonnoltaan ja jotkut ei ole ja minä en kyllä ole, muuten kuin erittäin onnekkaissa olosuhteissa.

Minusta tuntuu, että on olemassa tyyppejä, jotka eivät USKALLA olla yksin. He eivät ole koskaan olleet, eivätkä siksi sitä osaa. Heille nyt kaikenlainen seura on parempi ratkaisu kuin yksinolo. Ja he osaavat siksi vetää asiaankuuluvaa roolia (niinkuin vaikka jatkaa turhanaikaisia jaarituksia). Se, että kaipaa johonkin järkevämpään, on minusta terveyden merkki. Mutta tietty ihmiset ihan yksinkertaisesti ovat erilaisia ja haluvat kuluttaa aikaansa eri tavoin. Se on hyväksyttävä.

Minä onneksi voin heti alkaa kehitellä syitä häipymiseen, teen muuten usein, kun ei ole siippaa, joka tahtoisi muuta.

Vanhemmiten sitä muuttuu tarkemmaksi seuransa suhteen. Tylsät puheenaiheet pienessä hiprakassa eivät tunnu kovin houkuttelevilta vaihtoehdoilta viettää aikaansa. Mutta onko sekin sitten parempi kuin olla yksin? Miksi aina pitää olla parempi jossain muualla. Lapsenakin se oli niin: kun oli kesä kaipasi talvea, kun oli talvi kaipasi kesää....
Viimeinen kappale kirjoituksessasi on hyvin puhutteleva ja tekee yksityisestä yleistä.

itte, tuo on varmaan totta että on ihmisiä jotka eivät uskalla olla yksin. Mutta sen lisäksi jotkut ihmiset ovat niin sosiaalisia, että he nauttivat vähän tyhjänpäiväisemmästäkin jutustelusta. Siipattomuus tosiaan tuo helpotusta tuollaisiin kuvaamani kaltaisiin tilanteisiin. Eihän niihin niin helposti edes joudu ilman siippaa.

Niinpä tanssiva harmaa pantteri. Tämä on se perusristiriita jonka kanssa olen askarrellut koko ikäni. Enkä taida olla ainoa maailmassa.

Ennen olin superseurallinen, miljoona kaveria ja tuttua, bileitä ja menoa. Välillä iski kuitenkin seurassa kauhea ahdistus. En tajunnut mistä ihmiset puhuivat ja vetäydyin omiin maailmoihini. Vasta vähän alle 30-vuotiaana tajusin että kaipaan yksinoloa ja hiljaisuutta ja aloin toteuttamaan sitä. Välillä sekin menee vähän äärimmäisyyksiin...
-minh-

Kirsti, en ole ollenkaan samaa mieltä siitä, ettei tilanteisiin, joissa joutuu kuuntelemaan vierestä toisten keskusteluja, "helposti joudu ilman siippaa". Minun nähdäkseni ilman siippaakin päätyy samanlaisiin puhetilanteisiin kuin siipan kanssa, jollei nyt aivan eristyksissä elä. Kun siippaa ei ole, tulee kutsutuksi ilman siippaa, mutta kutsutuksi joka tapauksessa.

Minusta siipattomuus suorastaan altistaa keskustelutilanteille, joissa muut puhuvat innoissaan jostakin aiheesta ja itse tuntee olevansa aivan ulkona. Saman tekee myös lapsettomuus tai itseasiassa mikä tahansa normista poikkeavuus. Varmaan esimerkiksi myös työttömyys, vammaisuus ja muihin keskustelijoihin nähden vähäisempi koulutus (enkä myös se, jos koulutusta on huomattavasti enemmän kuin muilla).

Se, minkä yhdistävän (tai erottavan, riippuu näkökulmasta) tekijän varaan keskusteluyhteys rakentuu, on tietenkin teema- ja tilannekohtaista. Hyvin usein naisten keskustelu rakentuu sen lähtökohdan varaan, että puhutaan omasta parisuhteesta tai omista lapsista. Keskustelija, joilla ei ole kumpaakaan (kuten minä) jää helposti ulkopuoliseksi.

En tiedä, minkä yhteisen varaan mainitsemasi salaliittoteoriakeskustelu rakentui, mutta joku yhditävä tekijä keskustelijoilla täytyi olla, koska he pystyivät keskustelemaan aiheesta ja vieläpä kiinnostuneesti. Joku sellainen yhdistävä tekijä siis, joka yhdisti heidät toisiinsa, mutta jätti sinut ulkopuolelle.

Arja, ymmärrän pointtisi. Mutta omalla kommentillani tarkoitin vain sitä, että siipan mukana elämään tulee kylkiäisinä ihmisiä joiden seuraa ei ole itse valinnut ja jotka eivät ole myöskään ole valinneet minua.

Meillä on vaimon kanssa omat piirimme. Toisinaan jos piirimme sivuavat vaikka jossakin edustustilaisuudessa, otan mukaan virallisen tyttöystäväni, hän toiveestaan, että olisi hänen työpaikallaan ihmettelemistä.

Kirsti, pointtisi on kyllä ymmärrettävä. Siippa voi hyvinkin tuoda kylkiäisinään ihmisiä, joiden seuraa ei itse valitsisi.

Toisaalta, voisi sen ajatella niinkin, että jos menee siipan kanssa (tai ylipäätään jonkun oikein hyvin tuntemansa ihmisen kanssa) johonkin paikkaan, jossa lähes vieraat ihmiset keskustelevat keskenään, puheenaiheen vaihtaminen tulee paljon helpommaksi, jos siippa on mukana.

Suotuisassa tilanteessa siippansa (tai muun hyvin tutun ilmisen) voi houkutella puhumaan asiasta, joka molempia kiinnostaa ja jos hyvin käy, samalla saa ne muutkin keskustelijat vedetyksi siihen uuteen keskustelunaiheeseen mukaan ja puheenaihe vaihtuu. Yksinään tämän tempun suorttaminen on erittäin vaikeaa, kun ei tiedä, mistä narusta (keskustelunaiheesta) nykäisisi, jotta saisi keskustelun suunnan käännetyksi.

Toinen tarina on kylläkin sitten se, ettei se siippa välttämättä lähde juoneen mukaan vaan jääräpäisesti jatkaa ei-toivottua puheenaihetta. Silloin ei ollutkaan siipasta apua.

Ootkos Leinoa lukenut:
"Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla,
en tahtois ma joukkohon ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla."

Arja, voisi se tosiaan noin mennä. Mutta jos siippa rakastaa salaliittoteorioita, ei tuo suunnitelma oikein toimi.

Satunnainen, runous on tosiaan siitä kummallista, että runoista voi löytää oman ainutkertaisen ihmeellisen kokemuksensa ja todeta, että eihän se ollutkaan yhtään ainutkertaista, vaan moneen kertaan kaikkialla maailmassa koettua. Kiitos kommentista.

Internet marketing services for small, medium and large businesses.
Internet marketing services,
Local SEO Services,
SEO Consulting Services..