|
|||
 |
|
||
|
06.12.2008 - 19:16
 Miksi minusta ei tullut isänmaallista? Muistan oppositiomielialani jo kansakoulun lippujuhlista. Koin ahdistavana myös itsenäisyyspäivän illat kun ikkunoilla pidettiin kahta kynttilää palamassa ja sisälle ei saanut sytyttää valoja. Äidin aikaisemmin päivällä leipomat piparkakutkaan eivät lohduttaneet, varsinkaan kun niitä ei saanut syödä, vaan ne piti säästää jouluksi. Voi olla, että isälläni oli isänmaallisuuteen liittyvä sisäinen ristiriita, jonka sitten imin itseeni. Jatkosodan aikaisesta suursuomihankkeesta hän joskus mainitsi miten hän rajan yli astuessaan oli kokenut, että nyt ei oltu oikein oikealla asialla. Tuohon vaiheeseenko liittyi myös sotajututtu, se miten hän oli nukkunut maastossa männyn juurella ja herännyt siihen, että kaksi aseistettua venäläistä sotilasta seisoo hänen edessään. Toinen sotajuttu liittyi hevoskuskiin jonka kanssa isä oli käynyt noukkimassa haavottuneita tulituksen keskeltä. Mies oli väliajat rukoillut. Isä oli kysynyt mieheltä pilkalliseen sävyyn, että luuliko tämä rukoilemisen auttavan. Serkku kertoi, että isä oli sodasta kirjoittanut pikkuveljelleen kirjeen ja pyytänyt tätä lähettämään tennistossunsa isälle. Isä oli arvellut, että kohta tulee kiireinen perääntyminen ja että tennistossuilla olisi ketterämpi juosta pakoon kuin painavilla sotilassaappailla. Sodan jälkeen isästä tuli uskonnollinen, mutta evlut kirkkoa hän karsasti. Sellaisenkin jutun hän taisi mainita, että oli joskus kenttähartaudessa astunut askelen taaksepäin ja sylkäissyt maahan. Vai olenko minä keksinyt tämän itse. Välillä minusta tuntuu, että olen keksinyt kaikki jutut itse. Vanhemmat olivat kuitenkin isänmaallisia, konservatiivisia, säntillisiä ihmisiä. Veljenikin on isänmaallinen ja konservatiivinen, joskaan ei ehkä kovin säntillinen. Minulta puuttuvat kaikki nuo ominaisuudet, paitsi joskus olen ehkä vähän konservatiivinen.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970  
Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Nykyinen käytännön isänmaallisuus on lähenpänä minun pirtaani. Toki nytkin olivat ne obligatooriset kynttilät ikkunalla nukahdellen Linnan juhlia televisiosta seuratessa.
Tylsää isänmaallisuutta vailla yltiöhehkutusta.
Celia, ehkä isänmaallisuus liittyy näihin länsisuomalaisiin nurkkiin ja sitten tietenkin kieleen, mutta valtioon ei paljon tunteita liity.
Niinpä Kari, ei varmaan ole oikein sopinut kuvioihin, että tuollaisista asioista olisi kerrottu.
Joka ei tiedä sitä tuskaa, jonka tuntee se joka määräyksen mukaan on sytyttävä kotikylän talot tuleen - oma koti ensin ettei jatko tunnu niin pahalta - olkoon hiljaa.
Eli sytytetään ne kynttilät ja ollaan kiitollisia siitä, mitä meitä edeltävien sukupolvien uhrauksilla on saatu ja jätetään saivartelut sikseen, eikö vain?
Sinänsä itsensä puolustaminen ja omien kuin toistenkin rajojen kunnioittaminen on tärkeä asia. Sotiin ja sotaan liittyy hyvin paljon tuskaa, mutta tahdon elää uskossa ja toivossa ettei väkivalloin kukaan ottaisi toiselta mitään tai ettei väkivallaltaa tarvittaisi puolustukseen.
Kai minäkin vastustan teoriassa kaikkea vierasta mitä en satu just nyt diggamaan tai jotain.
Itsenäisyyshän on iloinen asia. Kuitenkin iloisuus vaikuttaa olevan varattu vain presidentin vastaanotolle - linnanjuhlissa ihmisten toki odotetaan olevan hymyileväisiä ja hyväntuulisia (silloinkin, vaikka eivät olisikaan sitä oikeasti). Meidän muiden sen sijaan kuuluu olla synkkiä, vakavia ja surullisia itsenäisyyspäivää viettäessmme.
Meillä itsenäisyyspäivänä kuuluu ajaltella kuolemaa, eikä elämää. Joskus tuntuu melkein siltä, että itsenäisyyspäivänä nauraminen "on synti" siinä missä pitkäperjantaina tanssiminen. Pitkäperjantai, pyhäinpäivä (nyt tosin halloween-innostus on muuttanut päivän luonnetta) ja itsenäisyyspäivä kuuluvat jotenkin samaan sarjaan - ne ovat kulttuurissamme surun päiviä.
Joskus mietin sitäkin, olisivatko sodassa kuolleet nuoret miehet halunneet Suomen itsenäisyyspäivän vieton päätyvän tallaiseksi - päiväksi, jolloin naurulle, ilolle ja hymyllle ei ole sijaa ja juhliminen ei ole tarkoitettu tavalliselle kansalle. Mitähän ne nuoret miehet sanoisivat, jos tämän näkisivät.
Se, että joukkoviestimet jauhavat monta päivää presidentinlinnan kutsuja tympäisee, koska se alleviivaa kristallikruunun alla pyörähteleviä sekä heidän iloaan, ja vielä siten, että ihan kuin iloa ja onnea ei olisi muuallakin tai toisenlaista. Tai, että tuo näkymätön ilo ja onni olisi jotenkin vähäpätöisempää sekä mitättömämpää. Itsenäisyys on iloinen asia, ilman muuta.
Kielen kanssa vaan on se ongelma, että täällä asuu niin monen kieliryhmän edustajia. Mitenköhän suomenruotsalaisia hotsittaisi suomenkielen juhliminen itsenäisyyspäivänä, tai saamelaisia. Mutta periaatteesta samaa mieltä, siis että suomenkieltä kannattaisi kyllä juhlia.
Luin otteen blogikirjoituksestasi Yleisradion kansalaismediakatsauksen viikon #50 jaksoon. Olen antanutkaiken kunnian sinulle kirjoittajana ja olen linkittänyt sivulla suoraan kyseiseen kirjoitukseen.
Ohjelma on vapaasti kuunneltavissa internetissä:
http://blogit.yle.fi/node/2540