|
|||
 |
|
||
|
11.07.2006 - 09:30
Museoissa
käydessä harvoin tulee ajatelleeksi, miten kiihkeää elämää työntekijät
viettävät siellä vitriiniensä varjossa, hämyisten takahuoneittensa
tavarapaljouden keskellä. Museothan ovat satunnaisen kävijän kannalta
rauhan tyyssijoja, aikaperspektiivi on toisenlainen kuin meillä, jotka
hektisesti kiidämme markkinatalouden mukana mikäli emme sitten jää sen
jalkoihin. Museoissa on jotain samaa turvallisuutta ja
muuttumattomuutta kuin kirkossa. Ehkä museoiden työntekijät ovat vähän
kuin pappeja, heidän tehtävänsä on erottaa olennainen epäolennaisesta.
Museon rauhassa tällainen maallistunut, kiireinen ihminen voi kohdata
menneisyyden ja ehkä myös itsensä ja lumoutua siitä kuinka maailma
muuttuu, mutta ihminen ei. Kierroksen jälkeen voi nauttia kahvin ja
pullan jonkinlaisena sakramenttina. Jokainen kulttuuritilaisuus
sivistää ja jalostaa meitä ja saamme turvallista hajurakoa siihen
laiskaan ja velttoon metsäläisminäämme joka ei välittäisi kehittyä
ihmisenä.
Mutta museon työntekijän näkökulma on toinen. Kun näyttelyä kootaan, päivät täyttyvät uskomattomista koettelemuksista ja ihmeiden kaltaisista sattumuksista, eikä näitä ehkä ole aina aivan helppo erottaa toisistaan. Kun Sankari vai konna? näyttelyä suunniteltiin ja keksittiin pyytää Lordilta puku Turun linnaan, ei vielä ollut tiedossa että Lordi osallistuisi euroviisuihin, puhumattakaan että hän voittaisi ne. Lordi lupasi puvun, paperit allekirjoitettiin ja homma oli selvä. Mutta sitten kävi niin kuin kävi. Lordi voitti viisut ja katosi tutkasta. Puvut olivat ties missä. Manageri ei vastannut puhelimeen. Näyttelyn esitteet olivat jo menneet painoon. Mutta tarinalla on onnellinen päätös, Lordin puku on kuin onkin esillä linnassa ja hyvä niin. Näyttely avattiin juhlallisesti ja minäkin sain kutsun. Danny oli kutsuttu avajaisiin kertomaan isoisästään Algot Niskasta, jolla hänelläkin on näyttelyssä sankarin tai konnan rooli. Avajaisvieraat seisoivat ala-aulassa kuuntelemassa kun Turun sanomien päätoimittaja Aimo Massinen piti omaa esitelmäänsä. Siitä kohtaa missä minä seisoin, näki hyvin toiseen kerrokseen, missä Danny odotti omaa esiintymisvuoroaan. Hänellä oli sininen pikkutakki, valkoiset housut ja kengät ja sinivalkoraitainen kravatti. Kampaus oli sama kuin hänellä on ollut aina, vaikka se ehkä kannattaisikin jo vaihtaa. Massinen puhui aika pitkään ja Dannylla tuli aika pitkäksi, tai ehkä hän jännitti. Joten hän hiippaili varpaisillaan edestakaisin siellä yläkerrassa ja hypisteli papereitaan. En tiedä mikä minuun iski, mutta jotenkin hän kyllä lumosi minut hiippaillessaan siellä edestakaisin. Kai se vain on niin lumoavaa kun iso mies yrittää olla huomaamaton. Turun linna kuitenkin on sen verran vankkaa tekoa, että isompikin mies saa yläkerrassa kävellä ihan huoletta ilman että se kuuluu alakertaan. Olen minä lomani aikana sivistänyt itseäni muillakin tavoilla, mutta jotenkin näkymä Dannysta hiippailemassa varpaillaan Turun linnassa palaa mieleen aina uudestaan ja uudestaan. Minusta se oli jotenkin niin söpöä. Minusta on ihan oikein että hänestä on tehty musiikkineuvos.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970  
Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Eipä tosiaan ole perinteisesti lutuisuutta yhdistetty kuusikymppisiin naisiin. Menopaussin ohittaminen on perinteisesti tehnyt naiset aika pelottaviksi sekä miesten että nuorempien naisten silmissä.