Todella hieno kirjoitus. Minä muuten uskon tuohon ideaan, ja koen hämmästyttäväksi, että voit ajatellakaan, ettei työsi muka olisi juuri se mitä sinun kuuluukin tehdä. Miten muuten olisit siinä niin luonteva ja hyvä? Täältä päin katsottuna se tuntuu niin itsestäänselvältä.

Aika kiinnostava muuten tuo ajatus viestistä. Mikähän mahtaisi olla se minun viestini...

Löysin muuten käytettynä kirjasi Usko, toivo ja kuolema ja ostin tietty välittömästi. Sattuipa sopivasti, kun olin ajatellut ettei minun ole enää mitenkään mahdollista sitä saada. :) Nyt ryhdynkin metsästämään lisää kirjojasi, kun näin hyvä onni on seurannut.

Niinhän se on: ihannevaltiossa ihmisten ASENTEET ovat sellaisia, että he ovat onnellisia olevasta (itsestään & ympäristöstään kaikkine siihen kuuluvineen) jopa onnellisia ja KIITOLLISIA siitä, että pääsevät tekemään itsestään parempia. Niin kuin minä heti kun alan reippailemaan niin, että fyysinen kunto nousee.

Ihan muuten oikeasti, miksi pitäisi olla kateellinen esimerkiksi hyvälle laulajalle, vaikka itsekin haluaisi osata laulaa. Sehän on sen elämää ja kokemusta, itsellä on joku muu...

Kuulostaa tosi naiivilta, mutta jos kaikki eläisivät näin. Edes niin monet, että hyvä näkyisi eivätkä risuparrat enää kehtaisi veistellä.

Annoit paljon ajateltavaa tänne oman kapinanai keskelle. Minähän en tuollaisiin kirjoihin tartu lukeakseni niitä itse ja suhtaudun kaikkiin vastaaviin opuksiin hieman väheksyen. Mutta ehkäpä olenkin ollut väärässä ja minun pitäisikin lukea jotain tuollaista?

Täältä sivusta voisin arvioida, että sinun viestisi - tai yksi viesteistäsi - on juuri kirjailijuutesi. On lukijoita joille tuotat iloa, vaikka et koskaan saisi tietää heistä tai ainakaan monesta. Äläkä ala vähätellä kirjailijalaatuasi, vähättely on väärin.

Mielenkiintoista onkin ajatella mahdollista omaa viestiään. Ei ole helppo keksiä sitä, mitä lisätään mietintälistaan.

Joo Wilhelmiina, en minäkään ehkä tätä työtä ihan vääränä pidä, mutta jotain ristiriitaa minulla on ollut suhteessani siihen. Ehkä se ristiriita nyt de Mellon harjoitusten avulla ratkeaa:) Minustakin se viestijuttu oli kiinnostava, mukava ajatella sitä.

itte, totta puhut. On hienoa kun ei tarvitse kaikkea osata itse vaan voi nautta siitä kun ne jotka osaavat, tekevät. Esim. laulavat.

Tui, en ole minäkään ennen tarttunut, mutta jotenkin nämä de Mellon harjoitukset kiinnostavat. Ne tavallaan ohjaavat tuota päiväkirjan kirjoittamista ja oman napanöyhdän kaivelua joka itsestä on aina niin loputtoman kiinnostavaa.

Mitä kirjailijanlaatuuni tulee, niin minusta tuntuu etten oikeastaan ole koskaan oikein hyväksynyt sitä. Mutta nyt aloin miettiä, että pitäisikö minun tosiaan hyväksyä se.

Kyllä pitäisi. Luulisi, että kirjoittaminen tulisi helpommaksi - tai sitten ei - kun hyväksyy oman tapansa kirjoittaa. Eikä sinulla ole pienintäkään aihetta kirjoitustapaasi hävetä sanoisin luettuani monta teostasi. Mutta voisiko olla, että on vaikea hyväksyä kirjailijalaatuaan jos ei ole vielä hyväksynyt itseään? Tämä tuli mieleen postauksesi perusteella.

Minusta on hassua ajatella, että joku niin vähättelee kirjailijuuttaan, kun Suomessakin on läjittäin niitä, jotka haluaisivat saada käsikirjoituksensa julkaistuiksi. Saati niitä, jotka vasta uneksivat joskus pystyvänsä sellaisen kirjoittamaan.

Niinpä Tui. Aika järkyttävä kyllä ajatella ettei tähän päivään mennessä olisi hyväksynyt itseään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

itte, en minäkään tuota olisi silloin vielä ymmärtänyt kun en ollut ensimmäistäkään kirjaa julkaissut. Jotenkin se näkökulma asiaan vaan kohtalokkaasti vaihtuu sen jälkeen kun muuttuu haaveilijasta julkaisseeksi kirjailijaksi.

Voi Kirsti , kiitos kirjoituksesta! Sattumalta minäkin olen ajatellut tänään vanhempiasi kun löysin paikallisesta´antikvariaatista Karkun murrekirjan. Toimitan sen sinulle ellei sinulla satu sitä olemaan?

Eivätkä ne ikävät kokemukset ja monet surkeat sattumukset mitään turhia ole olleet, niiden kautta sinä olet sinä!

Minulla on myös voimakkaat ennakkoluulot tämän kaltaisia kirjoja kohtaan, mutta ehkä tuossa De Mellon ajatuksessa on jotain. En tiedä. Ehkä ensin pitäisi hyväksyä, että elämällä on muukin tarkoitus kuin syntyä, elää ja kuolla. Hmm.
Kohtalo? Onko tuo De Mellon ajatus sama asia? Jokaisella on viestinsä -kohtalonsa? Eli elämä ei olekaan mitenkään epäreilua? Kaikella on tarkoituksensa?

Sen uskon, että lapset joutuvat kehittämään erilaisia toiminta- ja puolustusmekanismeja säilyäkseen järjissään ja pysyäkseen suhteellisen toimintakykyisinä ollessaan vanhempiensa kasvatettavina, mutta onko silloin kyseessä viesti?

Minäkö kyyninen? Ei, minun on vain kamalan vaikea uskoa mihinkään.

Kuulostaa mukavan positiiviselta. Itsensä hyväksyminen voi tosiaankin olla hyvin vaikeaa.

Pitäisiköhän lukea de Mellon teos! Jos vaikka oppisin hyväksymään itseni.
Jotkut ovat hehkuttaneet hänen Havahtumisia-teostaan, mutta en ole saanut tartuttua siihenkään.

*jää pohdiskelemaan omaa viestiään maailmalle*

Minua on aina inhottanut tuo lapsuuden penkominen ja vanhempien syyllistäminen ja olen valmis uskomaan melkein mitä tahansa mikä kiistää tuon käsityksen että mahdollisuus onneen on sieltä asti viety. Järjetön ajatus.
Postmodernissa ympäristössä voi sanoa mitä vain. Jos sinulla on viesti maailmalle niin entä sitten. Ei sitä kukaan kuuntele jos se ei ole hyvä, niin että siinttä vaan :D

Sanooko de Mello jotain viestin suuruudesta? Eikö tuollainen oma viesti voi olla näennäisesti pienikin, sellainen joka näkyy omassa lähipiirissä tai omassa suhtautumisessa asioihin? Ei kai de Mello tarkoita, etä meillä kaikilla olisi suuri ja merkittävä viesti tuotavanamme, eikähän jokin vähäisempikin riittäisi? Pitänee ainakin selailla kirjaa.

Hei Mari! Ei ole murrekirjaa, kiinnostaisi kyllä. Mutta mistä se muuten johtuu, että toisten ihmisten kohdalla on usein helppokin ajatella, että on hyvä asia kun ihmisestä on tullut juuri sellainen kuin on tullut. Omalla kohdalla se on jotenkin vaikeampaa.

SusuPetal, ei se de Mellon ajatus ehkä ole ihan sama kuin kohtalo, mutta sinne päin. Kohtalo on jotain vääjäämätöntä, mutta tämä viestihän ihmiseltä voi jäädä löytämättä ellei hän ymmärrä sitä etsiä ja kaivata. Se on siis jotain, jonka löytäminen antaa elämälle merkitystä, mutta siihen pitää uskoa sen verran että viitsii etsiä. Ellei sitä etsi, sitä ei löydä ja silloin sitä sen ihmisen elämässä ei myöskään ole.

Louhi, minä en pitänyt Havahtumisesta, se on minusta nihilistinen teos. Mutta näissä harjoituksissa on ideaa. En yritä tehdä järjestyksessä kaikkia, ainoastaan ne jotka liikauttavat sisintäni. Ajattelen, että tämä on tosiaan jonkinlainen harjoituskirja, ei tästä ehkä pääse perille ellei näitä harjoituksia todellakin tee.

savi, on ihan totta mitä sanot lapsuuden penkomisesta. Ben Fuhrman on ehkä Suomessa kuuluisin tuon käsityksen kiistäjä. Hänellähän on se kirjakin jossa sanotaan ettei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Ja mitä viestien kuuntelemiseen tulee, niin sehän juuri pelottavaa onkin jos kukaan ei kuuntele:)

Tui, ei de Mello tosiaan puhu viestin suuruudesta mitään.

Minua viehättää ajatus jatkumosta, ihmisen merkityksestä sitä kautta. Että voisimme jopa nyt parantaa ja selvittää esim. sodan haavoja, jotka jäivät (iso)vanhemmillemme, ja joita he eivät kyenneet/ehtineet elämänsä aikana käsittelemään. En nyt tarkoita että pitäisi käydä jokainen Aunuksen taistelu yksityiskohtaisesti läpi. Henkistä perimää ajan takaa, epävarmuutta, itseluottamuksen puutetta, joka tavalla tai toisella tulee esiin kasvatuksessa ja jonka lapsi imee itseensä. Miten se menikään se sanonta, että kannetaan kolmanteen polveen... Mutta mitä jos oikeasti kannetaankin. Kannetaan ja käsitellään. Ymmärretään. Ymmärryksen kasvulle ei varmaan kyllä ole EU-sääteistä ylärajaa. Ja sitä paitsi se voi oikeasti tuoda iloakin, voimaa. Kissa pyyhkiköön eukon pöytää ironisilla kyynikoilla.

Kirstiä on pitänyt jo aiemmin kiittää koko tästä blogista. Minulle sinä olet kirjailija täällä ja nyt, kaiken aikaa. Jos kirjailijana olo ymmärretään niin, että on rohkeutta jakaa omia tunteitaan toisten kanssa maailmassa, joka on hirveän täynnä keinotekoista muottiinahdistamista. Että on mahdollisuus tuntea sukulaissieluisuutta ja hippusen verran paremmin tulla toimeen oman ns. outoutensa kanssa.

Tsehov on muistaakseni sanonut jotakin sen tapaista, että jos käytin tämän elämäni sen pohtimiseen, millaista on ihmisen elämä ja miksi, niin silloin en elänyt turhaan.

Kiitos Annika. Tuo Tsehovin kommentti on kyllä hieno, varsinkin kun tietää miten paljon on ihmisiä joiden mielestä ihmisen elämän pohtiminen on turhaa.

Ja mitä noihin sodan haavoihin tulee, niin niitähän me varmasti melkein kaikki podemme, tietäen tai tietämättämme.

Vielä sinnikäs ääni korvessa: uskon että ihmiset voivat mennä ikään kuin lajina eteenpäin nimen omaan emotionaalisella puolella, siinä mikä katsotaan yleisesti hyväksyttäväksi tunnetasolla. Aikoinaan mies tuli sodasta ja meni puhumaan hevoselle. Tallissa oli tunteita, hevosella on iso kaunis pää ja sielu silmiin asti. Nykyään on jopa käsite nimeltä terapeutti ja ikään kuin yhteiskunnan kannustus mennä sellaisen pakeille, jos siltä tuntuu. Sallittakoon kärjistys, en väitä että jokainen terapeutti olisi hyvä (vaikka väitänkin että jokainen hevonen on). Enkä sano että tunnelukkoja ois vain miehillä, tietenkään. Kovemmat vaatimukset heille on kenties tuolla saralla olleet.

Rakas veljeni joka täyttää 40 ja on kolmen lapsen isä meni nyt työttömäksi jäätyään terapeutille ahdistusoireiden vuoksi ja ekaa kertaa moisessa sessiossa ollessaan kertoi, että oli juuri ja juuri saanut itkun seasta sanotuksi, että nyt on asia niin, että isä on kuollut. Lisäyksenä, että isällä oli paha alkoholiongelma. Ja että hänen kuolemastaan sattui siinä vaiheessa olemaan kuusitoista vuotta.

Ehkä siinä että meissä voi olla särö, siinä että kykenemme sitä sitten kuitenkin jossain vaiheessa käsittelemään, voisikin olla jokin isompi järki. Että se voisi olla tehtävämme, viestimme maailmalle. Helpottaa, avata tilaa itsellemme ja niille jotka tulevat perässä. Kirjoittamalla kirjoja tai kasvattamalla lapsia tai sitten vaikka olemalla vaan ihmisiksi kun siihen kyetään ja on tilaisuus.

Keitä on ne ihmiset joiden mielestä elämän pohtiminen on turhaa, pakko vielä kysyä, olen varmaan yltiönaiivi?

Mukava kun olet sinnikkäänä äänenä korvessa, Annika. Kun minä olin lapsi, äiti sanoi minulle aina, että älä sinä sure, anna hevosen surra, sillä on isompi pääkin. Tuli mieleen tuosta sodasta palaavasta miehestä. Minun isäni alkoi sodasta palattuaan käydä Pelastusarmeijan kokouksissa ja hoitaa puutarhaa, ne olivat hänen terapeuttejaan. En tiedä puhuiko hän sotakokemuksistaan muille, kotona niistä ei puhuttu ja osittain sen vuoksi hän jäi aika etäiseksi hahmoksi. Läheisiä ihmisiä usein mielellään säästää, ei halua rasittaa heitä kertomalla raskaista ja ikävistä asioista. Mutta sillä tavalla tulee myös tahattomasti luoneeksi etäisyyttä ihmisten välille. On hienoa, että veljesi voi nyt puhua isän kuolemasta, kuusitoista vuotta tapahtuman jälkeen.

Nimenomaan ajattelen samalla tavalla kuin sinä ja luulen että de Mello on kanssamme samoilla linjoilla. Meillä on tavallaan mahdollisuus valita onko meissä oleva särö vain se särö, pelkkä vamma ja kivun aiheuttaja. Vai löytyykö sen avulla viesti maailmalle, voiko se vaikuttaa siihen että ymmärrys ja hyvyys maailmassa lisääntyisi, edes vähän.

Kaipa se jonkinlaista nihilismiä on, jos tosissaan sanoo että elämän pohtiminen on turhaa.

Muistan saman sanonnan: anna hevosen surra, kun sillä on isompi pää. Minun isäni aikoinaan otti kontaktia meidän koiraan, oli sille hellä. Muuten tunteiden näyttäminen oli vaikeaa. Muistan esim. että kun lähdin opiskelemaan, meinasin myöhästyä junasta kun isän piti välttämättä hakea minulle rannekello. Sillä oli jossain laatikossa sellainen ja se nyt oli sitten vain pakko siihen hätään löytää. Ja kerran kun se löysi pyöräni, varastetun, kun olin opiskeluaikana kesätöissä kotikaupungissa, se tuli tuomaan sen asunnolleni, rimputti kelloa alhaalla. Ja sitten kun iloissani menin kiittämään, otin isää kiinni hartiasta. Vasta myöhemmin tajusin mitä se oli merkinnyt; äiti kertoi että isä oli kyläreissulla puhunut, että "tytär halasi minua" - se pieni kosketus! - ja äidin kertoessa tätä minulle isä kömpelösti kuunteli salaa eteisestä ja minä vielä sattumalta ns. "käräytin" sen. Että se kuunteli. Nolona kuin pikkupoika.

Aikaisemmin täällä oli puhetta, että lapsuuden tunteita ei tulisi penkoa. Minusta niitä tulisi penkoa oikein olan takaa, mitä rohkeammin sen parempi. Jos siis on kykyä, ja voimia. Sen mukaan. Ei niitä aina ole. Mutta jos ihan oikeasti jotakin syvällisempää haluaa itsestään oppia, niin uskon että vastausta kannattaa etsiä sieltä. Esim. että mitä tunteita mahdollisesti kaihdettiin, torjuttiin, tukahdutettiin -- paljon olen miettinyt esim. tyttöjen kiukkua, miten paljon voimavaraa siinä on, olisi, jollei sitä olisi itse kukin oppinut kääntämään itseään vastaan, tuomitsemaan siitä itsensä. Voisiko sen energian ottaa käyttöön, uudelleen? Hyväksymällä, että se on oikeutettu, oikea tunne?

En tarkoita että pitäisi alkaa paukuttaa lähintä kanssakulkijaa ohimoihin. Tarkoitan, että voisi ymmärtää omia tunteitaan, ymmärtää että niihin on jokin oikea syy.

Puhuit siitä, että tunnet olevasi valittava -- minussa on samaa vikaa ja se on kipeä paikka. Vasta nyt olen tajuavinani(?) että se on vain tuon näyttämättömän kiukun ja suuttumuksen kääntöpuoli. Miltä ajatus tuntuu?

Oho. Ääni korvessa lähti oikeen debateeraamaan.

Kyllä olen monta kertaa ajatellut, että kiltteyden vaatimus patosi sisimpääni pakahduttavan määrän kiukkua ja sitä on siellä vieläkin koska vastustuksestani huolimatta olen sisäistänyt tuon tyttöroolin joka edellyttää tietynlaista kiltteyttä, itsehillintää, muiden tarpeiden huomioimista jne. Nuo ovat sinänsä hyviä asioita, mutta niille pitäisi olla aikansa ja paikkansa. Jos aina pistää muiden tarpeet omiensa edelle ja aina hillitsee itsensä niin paha olohan siitä sitten lopulta tulee. Kun ei voi/saa suoraan ilmaista tarpeitaan, ne sitten kihisevät ilmoille jotain muuta kautta, esim. juuri valituksena. Toivoisin että itseä vastaan käännetyn energian voisi tosiaan ottaa käyttöön ja uskonkin että voi ja koen oikeastaan edistyneenikin siinä asiassa hiukan.

Tuosta kellojutusta tuli mieleen Merete Mazzarellan juttu. Hän oli saanut kotoa lähtiessä isältä kellon. Isä oli sanonut, että pidä kellosta huolta, se on arvokas. Vasta myöhemmin Merete oli tajunnut isän luultavasti tarkoittaneen, että pidä itsestäsi huolta, olet arvokas.

Olisi varmaan tärkeä osata lukea tällaisia sanattomia viestejä myös. Minä olen ollut huono siinä. Oman isän kohdalla opin lukemaan niitä vasta hänen kuolemansa jälkeen.

En usko että olet ollut huono lukemaan isän viestejä. Uskon että kyse on muusta, ylipäätään viestinnän ontumisesta teidän välillä. Oliko muilla sisaruksilla erilaisia kokemuksia? Minä esim. löysin meidän perheessä (kaksi isosiskoa ja pikkuveli) erilaisen suhteen isään kuin kukaan muu. Toisaalta muistutan siskoista eniten äitiä. Ja toisaalta olin kanssa kaikkein kiukkuisin ja omapäisin, vaikka siinä on kyllä totisesti ollut sitä tukahduttamistakin, jotenkin tiesin että isä piti minusta. Ehkä se omalla laillaan samastuikin minuun. Mutta sitten taas minusta kyllä tuli tämän perheen ainoa selkeästi neuroottisvaivainen tapaus.

Se jolle isä sitten itkikin vuotta ennen kuolemaansa. Hirveän riidan jälkeen.

Olin myös ainoa lapsista jonka kimppuun se kerran kävi.

Ja suhteeni äitiin on ihan toisenlainen kuin toisella isosiskollani, tai no en nyt tiedä ihan toisenlainen, mutta aika erilainen kyllä. Ennen kuin tuli tosi kriisejä siskon elon tielle en kyllä kerta kaikkiaan tajunnut miten erilainen suhde meillä on omaan äitiimme.

Ihanaa miten kirjoitat kiukusta. Ettei ole välimerkkejä. Kiukku on hyvä. Nykyään suhtaudun siihen yhä enemmän lempeästi ja tietysti asiaankuuluvalla tuohtumuksella. Eihän se muuten olisi kiukku eikä mikään, pitää sitä nyt sentään kohdella kunnioituksella, perkele. Kiukku kunniaan. Kiukussa on voimaa!

Niin, kyllä jokaisella lapsella on vanhempiin tietysti ihan omanlaisensa suhde. En ole koskaan puhunut näistä asioista veljeni kanssa. Joo, kiukku on tärkeää ja toisaalta sitä on yllättävän hankala itsessään sietää. Kiukustumisen hetkellä voi tuntua hyvältä että on kiukkuinen, mutta jälkikäteen tulee helposti syyllisyys. Olen kuitenkin ajatellut, etten anna sen häiritä.

Ihan ensin sanon...
Minä en minä de Mellosta.

Mutta ajan ja tapahtumien vaikutusta meihin minä olen miettinyt paljon ja paljon siitä kirjoittanutkin parin viimeisen vuosituhannen aikana.

Parin vuosituhannen aikana sitä ihminen tosiaan ehtii kirjoittaa jo yhtä jos toista yhdestä jos toisestakin aiheesta.

Kirjoitan sivullani myös vihasta.

Miten kukaan voisi rakastaa ihmistä joka ei osaa vihata?

Hyvä kirjoitus. Minusta yksi hyvän merkityksekkään elämän salaisuus on nimenomaan se että älyää saaneensa kaikki oman elämänsä koettelemukset lahjaksi ja opiksi. Kun hyväksyy sen ja ottaa vaikeudet haasteena, jokainen päivä on jännittävä ja antoisa. De Mello puhuu paljon siitä miten meidän tulee heittää turha painolasti pois, vaikkapa mainitsemasi ivanauru. Iva, halveksunta, negatiivisuus yms. ovat kaikki esteitä hyvän elämän tiellä.

Rita, samaa mieltä. Mutta kysymyksessä on asia joka jokaisen pitää itse oivaltaa, sitä ei voi tuoda kenenkään elämään ulkoapäin. Ja miten hyvin esim. minä olen tämän viisauden omaksunut, niin senhän tiedän vasta siinä vaiheessa kun todella joudun vakaviin koettelemuksiin. En todellakaan tiedä olisiko minulla voimaa kääntää koettelemukset voitoksi siinä vaiheessa.

Hei!
Itsetuntemukseen ohjaavia oppaita ja teoksia on aika paljon maailmasa. Aina niiden ei tarvitse olla tuontitavaraa. Tunteeko kukaan teistä Olavi Tähtelän kirjaa Elämäntaitomittarit, miten selviydyn ihmisviidakossa.

Likemmäs neljässäsadassa sivussa on 117 tehtävärypästä eri aihepiireistä. Kirjasta on apua vain jos ottaa tehtävät tosissaan. Tähtelä ei tarjoa mitään muuta filosofiaa kuin peiliin katsomisen. Nuo tehtäväryppäät eli elämäntaitomittarit tuovat peilin eteen. Olen katsonut vasta paria mittaria. Kiinnostaisi tietää, jos jollakulla on enemmän kokemusta.

Ei ole tuttu minulle tuo teos. Se on varmaan totta, että monet teokset ovat hyödyksi jos niihin asennoituu sillä mielellä että ottaa niistä hyödyt irti. Minä nyt vain olen jotenkin hurahtanut näihin jesuiittoihin.

Musta on viimeisen vuoden aikana tullut henkisiä asioita pohdiskelevien ja henkiselle tielle omaehtoisesti ohjailevien kirjojen suurkuluttaja. Nautin oivalluksista, joita koen lukiessani. Kirstin mainitsemaan kirjaa en ole vielä lukenut, mutta enköhän siihenkin törmää, jos sillä on mulle jotain annettavaa.
Mä olen funtsinu tuota "kohtalon viestiä" sillä tavalla, että mun sieluni on tavallaan tehnyt suunnitelman niistä asioista, joita haluaisi tässä elämässä kokeilla. Vähän niinkuin ostoslistan. Esim. mun elämääni varsinkin aiemmin kuvastanut "kaikki mitä arvostelen tai tuomitsen, tapahtuu ennemmin tai myöhemmin itselleni" on voinut olla niitä asioita, joiden syvempää tunneolemusta olen halunut kokeilla. Ja ehkä olen halunut kokeilla miltä tuntuu olla monisyinen ja ristiriitainen ikuisesti tasapainoa hakeva persoona. :) Tottapuhuen en ole ihan varma mitä uskon, mutta tykkään pohdiskella kuitenkin. Sen uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Vaikka se voi kuulostaa kornilta, niin ainakin se pitää aina paikkansa takaperin katsottuna. Minä olen se, joka olen siksi, että kaikki tapahtunut on tapahtunut ja olen tehnyt kaikki ne virheet, jotka olisin voinut jättää tekemättäkin. Toisaalta olen onnekas, koska sieluni ei ole kovin suuria koettelemuksia halunut sälyttää itselleen, joten tässä on helppo viisastella ja pohdiskella.

Minä ajattelen niin, että kaikella on tarkoituksensa jos niin uskoo. Mutta jos niin ei usko, niin eipä sitä tarkoitustakaan sitten välttämättä ole.

Minusta on joskus tuntunut, että kaikki mitä arvostelen tai tuomitsen on tapahtunut itselleni ja olenkin miettinyt että onko siinä takana jokin kosminen opetus.

Kärsi, kärsi,,,, pitemmän kärsän saat.
Olen palannut kesälaitumilta... Sulattelen suuria tunteita. Kieriskelen tunnemössössä, jonka olen saanut itseeni viettäessäni lomaa tunteita nostattavan sukuni seurassa. Onneksi olen ottanut välimatkaa ja asettunut fyysisesti riittävän etäälle. Täällä voi tarkastella ja parsia repalaista sielua suhteessa elettyyn, lapsuuteen/nuoruuteen. Mennyt on mennyt. Niin ilmeisesti toivon, mutta se nostaa päätään ja irvistelee tympeästi yhäti aina kun tilaisuuden saa. Mutta juurille on näköjään välillä palattava, vaikka jokaisesta kerrasta saa 'turkkiinsa'. Kotiin paluu, alkava arki ihanasti tasaa ja syksy viilentää kirvelevää sielua. Vahvistuipa taas näkemys, että sieluni kaipaa samuutta ja kirjoittamastasi sen helposti löysin! Kiitos siitä... Sukuaan ja juuriaan ei ole voinut valita. Jos olisi, olisin valinnut toisin...

Hei Mimmi! Kyllä se varmaan hyväksi on, että välillä viettää aikaa tunteita nostattavan sukunsa parissa. Mennyt ei välttämättä ole mennyttä ennen kuin tietyt asiat on käsitelty, joten ei muuta kuin lusikka kauniiseen käteen. Niin, minäkin olisin varmaan valinnut toisin jos olisin voinut valita itse omat juureni. Mutta olisinko valinnut viisaammin. Olisiko minusta tullut onnellisempi? Enpä tiedä...

Hyvää nimipäivää sinulle, Kirsti. Kiitos positiivisista kannanotoistasi.

Kiitos kiitos!

Sanoilla muutetaan maailmaa, ei pelkästään teoilla. Mitä postmodernimpaa, sitä enemmän sanoilla valtaa. Se kirjailijan ammatin oikeudesta :)

Me olemme kaikki haavoitettuja ja rikki lyötyjä. Kaikista sitä vain ei huomaa, eivätkä kaikki sitä sano. Joskin toisten kohdalla haavat ovat syvempiä ja niitä on enemmän.

Olen jättänyt 5.7. tähän blogiin laitetun kirjoituksen kommentteihin seuraavan vastauksen nimimerkki Etappisialle. Vastaukseni on kovasti myöhässä, sillä en ole lukenut Etappisian puheenvuoroa aikaisemmin. Toistan kommenttini:

Olen tässä viihdyttänyt itseäni lukemalla miellyttävää keskustelua Kirsti Ellilän blogissa ja saapunut Etappisian puheenvuoroon.

Eräs tunnettu filosofi sanoi, että hän kärsii siitä, että häntä haukutaan hänen tietämättään - yhtä paljon kuin jos häntä piestäisiin hänen poissaollessaan.

Näin minäkin olen ollut yli kaksi viikkoa onnellisen tietämättömänä Etappisian huolellisesti muotoillusta ja mielestäni epäoikeudenmukaisesta kritiikistä.

Olisi ollut hauskempi, jos Etappisika olisi kertonut, mistä aiheesta blogissani ei saanut kirjoittaa: israelilaisten ja palestiinalaisten välisestä kriisistä.

Se on niin vaikea, niin tulehtunut suhde, että jätän sen kansainvälisten poliittisten asiantuntijoiden huoleksi. Heillekin se näyttää olevan liian kova pähkinä purtavaksi.

Toivokaamme rauhaa ja sovintoa taistelevien osapuolten välille.

Ystävällisin terveisin
Blogisisko

PS. En kirjoita satuja, vaan historiallisia romaaneja.

Huomaan, että tämän olisi pitänyt tulla myöhempään kirjoitukseen. Ehkäpä tämä sopii aiheeseen paremmin.

Linkistä näkee, että vastasin jo pari viikkoa sitten Etappisialle.

Siis tästä linkistä. jospa nyt meni oikein.:)

Blogisisko, toivottavasti Etappisika käy lukemassa. Hän on nyt loistanut poissaolollaan jo pitkään. Olen jo melkein vähän huolestunut, että missä se mokoma luuraa. Onko se taas vaihtanut nimeä ja reviiriä.

Kas Pälli, sinuakin näkee! Niin, voi olla että sanoilla on valtaa, mutta toisaalta kun niitä sanoja on niin paljon niin yhden ihmisen yksittäisillä sanoilla saattaa olla aika vähän merkitystä jos ne poikkeavat valtavirrasta.

Think they would read the BILL if they had to live by it?

Kas Pälli, sinuakin näkee! Niin, voi olla että sanoilla on valtaa, mutta toisaalta kun niitä sanoja

Totem Tattoo style is the most popular tattoo tattoo picture style. Totem Tattoo Stainless Steel Tips has thousands of years, and Polynesia, Samoa, Maya, Native Americans, and Hawaii was the first to have a totem sign. Totem tattoos are used to represent a symbol of boys grow Tube Gripwith Needle into men. Totem now represented by people as their own personality, this style has evolved into abstract shapes representing different sense of design, see below some of the butterflies, Phoenix, Bird, Dragon and other patterns.

Apua. Mun kirjat ei mahdu pakastimeen. Pieni pakastin ja liian monta kirjaa.2006 Chevrolet Colorado AC Compressor Mies laittaa minut hullujenhuoneelle, kun kerron, että viikkosiivoukseen sitten kuuluu se, että pakastetaan kirjat.