Viime aikoina median äärellä on usein tuntunut siltä, että mitä tahansa suvaitaan paitsi sitä, että joku ei suvaitse jotain. Itse olen työskennellyt parissakin työyhteisössä, jossa lestadiolaisen liikkeen edustajat olivat itselleni suurehko henkilökohtainen ongelma - vai olinkohan minä vielä suurempi heille. En tiedä.Silti en lähtisi heidän rajojaan pakolla auki repimään. Vapaus on todellakin hyvin subjektiivinen ja suhteellinen käsite. Mielestäni toit aiheesta tosi osuvia aspekteja esille.

Lestadiolainen liike ei ole ihan yksiselitteisesti hyvä tai huono.

Olen kuullut kauhujuttuja niin sanotuista hoitokokouksista kauan sitten. Enkä muutenkaan ole varauksettoman ihastunut liikkeen keskusjohtoisuuteen ja johtajavetoisuuteen.

Mutta silti.
Ainakin tällaista liikkeen ulkopuolista kanttoria ovat aina kohdelleet hyvin ja huomaavaisesti.
Kanttoriksi opiskellessa tapasin paljon lestadiolaisia nuoria. Fiksuja ja sosiaalisia, se oli ensimmäinen ja viimeinen vaikutelma heistä. Väliin toki mahtui muutakin.

Sanottakoon, että tällä järjellä en liikkeeseen mukaan lähtisi - niin paljon on niitä huonoja puolia. Mutta ei pelkästään huonoja.

Voimalan keskustelua seuratessa tuli epätodellinen olo, ihan kuin toimittajat ja keskustelijat olisivat olleet niin erilaisissa todellisuuksissa, ettei ymmärtäminen ollut mahdollista. Toimittajat yrittivät saada keskustelua ihmisoikeuksien näkökulmasta, mutta keskustelijat vaikenivat, välttelivät ja puhuivat muusta. Ulkopuolisen näkökulma ei yllä sisäpuolelle, varsinkin kun keskustelu käydään mediassa, joka on asianomaisille kielletty.

Katselin näitä ohjelmia siksi, että varhaiseen lapsuuteni kuuluivat lestadiolaiset, yksilöinä ja perheinä. Yhdestä seurakokemuksesta minulle jäi oikein ahdistava lapsuuden mielikuva, mutta se liittyi silloisen huoleeni vanhemmistani. Mutta syntyi myös hyviä kokemuksia, jotka liittyvät lämpimiin ja hyviin ihmissuhteeseen jostakusta, toisesta tai toisista. Joten ”he” eivät piinaa oikeastaan mitenkään minua.

Ei auta huhuilla Ihmisoikeusliittoa, etenkään naiseuteen liittyvissä asioissa. Lukaisin tuossa joutessani läpi lihavuuskeskustelun, jota käytiin tässä tuvassa parisen vuotta sitten:
http://k.ellila.vuodatus.net/blog/452231

Sitä lukiessa tuli tunne, etten ihmettele että meillä anoreksia onkin niin yleinen naisten/tyttöjen sairaalloinen tila. Jokainen, miltei jokainen keskustelija vahvisti sitä, että lihavuus/ylipaino (eli: normin vastaisuus) on jotenkin epänormaalia ja se täytyy selittää. Siis seli(ä)ttää se ”hirveä läski” tai kurittaa ”oma keho” .

Nämä normit/kuvastot ovat hirveän kovia ja armottomia naista kohtaan, paljon armottomampia kuin äiti-synnyttäjä kuvasto.

Vapaus ja perus-ihmisoikeudet, kuten synnytää ja hengittää', Ihmisoikeuksia on määritely ja julisteltu, pitkin maanosia ja saaria. Kukaan ei kuitenkaan ole pyrkinyt vakvammin määrittämään mitä vapaus pitäisi olla. Honeker, oliko se nyt Hooneker, mutta joku heikäläisistä kumminkin - sanoin, että vapaus on välttämättömyyden ymmärtämistä. Ja minustakin se pitäis lähestulkoon niin olla.

Ensimmäinen ohjelma keskittyi aika pitkälti arvioimaan Dome Karukosken (lestadiolaisista kertovan) Kielletty hedelmä -elokuvan todenmukaisuutta. Siinä oli mielestäni ihan kiinnostavia keskustelijoita, kirkon edustajakin vaikutti yllättävän suvaitsevaiselta.

Millan, itselläni ei ole henkilökohtaista kontaktia liikkeeseen. Aloin vain miettiä juuri tuota, että miksi ns. valtaväestö jatkuvasti kyttää heidän elämäntapaansa, aivan kuin ei meillä itsellämme olisi ongelmia ja ilmeisesti aivan yhtä pahoja, joskin sitten ehkä hieman erilaisia kuin heillä.

Äijä, eiköhän siellä liikkeessä tosiaan toimi samat lainalaisuudet kuin muuallakin maailmassa. Kaikenlaista varmaan tapahtuu. Eipä minuakaan ko. liike houkuta, mutta jos on sinne syntynyt ja osunut mukavaan porukkaan, niin en yhtään epäile etteikö olisi elämä ihan rattoisaa liikkeen sisälläkin.

Joo Ellinoora, eipä siinä todellisuudet juuri kohdanneet. Varmaan sekin vaikuttaa, että lestadiolaiset olivat niin selkästi altavastaajan asemassa, suurennuslasin alla. Toimittajat ihmettelemässä, että miten te nyt voitte tuolla tavalla elää.

Hirlii, minusta on myös niin että se Ihmisoikeusliitto, emmekä muutkaan oikein huomaa emmekä tajua millä tavalla "yhteisö" meitä aivopesee ja painostaa vihaamaan ruumiimme turhan runsaita muotoja tms, koska elämme tässä kulttuurissa, olemme omaksuneet nämä arvot. Mutta joitakin lestadiolaisia on hyvä tuijottaa, koska heidän kummallisuutensa me näemme. Ai, sinulla on kontakteja liikkeeseen.

Latimeri, olen juuri yrittänyt lukea munkki Serafimin kirjaa Vapaus. Hän siinä varsin perusteellisesti pohtii mitä vapaus on. Se ei mikään yksiselitteinen käsite olekaan.

Tuo on totta Kittyfane, näkökulma oli erilainen. Mutta siis kummassakin ruodittiin tätä lestadiolaisujuttua, mikä minusta tuntui vähän liioittelulta, koska luulisi että Suomessa tapahtuu kaikkea muutakin, mistä voisi televisiossa keskustella ja haastatella asiantuntijoita.

Ei, minulla ei ole "kontakteja" liikkeeseen, vain lapsuuden kokemuksia.

Jokaisella on jokin "yhteisö", se jokin miten kohtaamme yleisen kulttuurin sekä elämme yksityisyyttämme, siis tämän tietotiedon lisäksi. Tämä muuten tuli hyvin esille näissä ohjelmissakin, että se miten tämän yhteisön yksilöt kokevat erilaiset asiat ja se ei ole aina lainkaan sama mitä/miten sitä yhteisöä johdetaan ja minkälaisia mielikuvia siitä ulkopuolisilla on olemassa.

Kun opin tuntemaan muutamia muslimeja lähemmin, niin käsitykseni muuttui islamilaisuudesta, josta minulla oli tietenkin jokin kuva ja käsitys. Mutta se muuttui. Oliko siis se tieto jonka olin saanut "väärää? Olinko omassa kulttuurissani aivopesty? Eräiltä osin kyllä, koska se perustui siihen kuvastoon, jonka keskellä elää ja joihin on kasvanut, mutta toisinaan niitä on oikein hyvä muuttaa ja vähän ravistella.

"Aloin vain miettiä juuri tuota, että miksi ns. valtaväestö jatkuvasti kyttää heidän elämäntapaansa, aivan kuin ei meillä itsellämme olisi ongelmia ja ilmeisesti aivan yhtä pahoja, joskin sitten ehkä hieman erilaisia kuin heillä."

Kirsti, jos olisit elänyt voimakkaasti lestadiolaisella paikkakunnalla, tietäisit, että kyttäämistä sielläkin tapahtuu, tosin kyttääjinä ovatkin lestadiolaiset. Paikkakunnan asukkaat jaetaan kahtia sen mukaan, onko mukana lestadiolaisessa liikkeessä vai ei. Lestadiolaiset antavat ymmärtää olevansa jotakin parempaa, koska ovat uskossa. Tiedän kirkkoherran tuominneen eronneen yksinhuoltajaäidin kovin sanoin, koska nainen oli tehnyt syntiä eroamalla hulttiomiehestään. Ihmisten kyttääminen oli jokapäiväistä. Jos kertoisin kaiken tietämäni kamaluuden, tästä tulisi pitkä tarina.

Toisaalta olen myös tuntenut lestadiolaisia ihmisiä, joita voisin miltei kutsua ystävikseni. Uskonnosta emme kuitenkaan koskaan keskustelleet. Lestadiolaisuus oli julkinen salaisuus, jota ei saanut ottaa puheeksi. Itsekin omaksuin vaikenemisen. Jälkeenpäin ihmettelen, miten siinä niin kävi. Menin mukaan lestadiolaisten ystävieni vaikenemisen kulttuuriin. Ehkäpä olimme ystäviä, koska muistin vaieta kaikesta siitä kummallisuudesta, mitä lestadiolaisuuteen liittyy.

Varmaan ymmärsitkin, että kuuluin vähemmistöön, koska en ole lestadiolainen. Muutettuani etelään, tuntui siltä, että pystyn taas hengittämään.

"Aloin vain miettiä juuri tuota, että miksi ns. valtaväestö jatkuvasti kyttää heidän elämäntapaansa, aivan kuin ei meillä itsellämme olisi ongelmia ja ilmeisesti aivan yhtä pahoja, joskin sitten ehkä hieman erilaisia kuin heillä."

Lestadiolaisella paikkakunnalla kyttäämistä tapahtuu. Kyttääjinä ovat lestadiolaiset. Ei-lestadiolaiset ovat syntisiä, joita ei tarvitse kohdella asiallisesti. Lestadiolaisen kirkkoherran elämäntehtäväksi voi muodostua ei-lestadiolaisten tuomitseminen. Eräskin eronnut yksinhuoltajaäiti sai kuulla olevansa surkea syntinen vain sen vuoksi, että oli eronnut. Lestadiolaiset vakoilivat toisiaankin. Ikkunoiden takana kurkittiin, ettei vain uskosisar tai -veli katsonut televisiota salaa jne. Pohjoisessa ihmiset on tarkasti jaoteltu lestadiolaisiin ja ei-lestadiolaisiin. Ilmeisesti siellä asuvat pitävät ihmisten jaottelua itsestäänselvänä, vaikka se aiheuttikin melkoista ahdistusta niille, jotka eivät olleet uskossa.

Vasta etelään muutettuani tuntui siltä, että pystyn taas hengittämään. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, miten paljon henkistä väkvivaltaa siihenkin herätysliikkeeseen liittyy.

Hirlii, eikö lapsuudenkokemuskin ole kontakti:-) Media ei tosiaan varmaan koskaan pysty välittämään sellaista kuvaa, josta todellisuus välittyisi koko rikkaudessaan.

Hei Kirjoitti, en epäile ollenkaan, etteivätkö lestadiolaiset kyttäisi. Minua vain ihmetyttää, että lestadiolaisten kyttäämiselle annetaan niin suuri painoarvo, että siitä pitää tehdä kaksi ohjelmaa melkein peräkkäin. Ymmärsin, että Voimalan naisia hämmästyttää aivan kamalasti se, miksi jotkut ihmiset vielä nykyaikana voivat elää sillä tavalla että lapsia vain tulee. On kiinnostavaa, että kulttuurin moninaisuutta on todella vaikea sietää. Nimittäin lestadiolaiset ovat sentään suomalaisia ja puhuvat suomea, mutta silti on vaikea niellä sitä, että he uskovat toisin ja uskomisella on joitakin seurauksia käytännön elämään, jotka meidän mielestämme ovat arveluttavia.

Olen ollut jo vuosia sitä mieltä, että vanhoillislestadiolainen liikke pitäisi eriyttää valtionkirkosta. Perusteluna vaikkapa ekumenia.

Vanh.lest. eivät pohjimmiltaan hyväksy muita kristinuskon suuntauksia vaan ovat sitä mieltä, että vain he ovat Jumalan valittu kansa. Ja tämä on fakta. Jokainen joka on asunut ja elänyt tässä yhteisössä taikka sen liepeillä, tietää tämän asian.

Vanhoillislestadiolaisuus on lahko. Lahko, joka tarvitsee ihan ikioman kirkon. Joku vapaamielisempi ja ystävällisempi voisi tietysti kutsua heitä vapaan suunnan kristityiksi...

Minäkin olen kyllästynyt lestadiolaiskohuun. Se tuo toistuvasti raskaita muistoja lapsuudestani 1970-luvulla tämän liikkeen sisällä. Sitäpaitsi ajattelen, että elä ja anna elää. Antaa heidän lisääntyä. Harmillista on, että lestadiolaismiehet tunkevat liike-elämään ja politiikkaan. Raha ja valta eivät ole liikkeen miehille syntiä.Onhan se tietysti mielenkiintoista, että keskellämme elää yhteisö, jossa on kirjoittamattomia sääntöjä, joita noudatetaan.Valta liikkeessä keskittynee SRK:n ympärille.

Karukosken elokuva oli kaunis elämys katsojalle, mutta täysin kiiltokuvamainen kuvaus lestadiolaisuudesta.

Voimalan ammattitaitoiset toimittajatädit olivat neuvottomia nuorten lestadiolaisnaisten ylimielisyyden edessä. Nämä kaksi naista olivat oiva esimerkki lestadiolaisten asenteesta meitä tavallisia kuolevaisia kohtaan. Sellaisia lestadiolaisia minä tunnen.

Joo Mariako, on se minustakin outoa, että he ovat saman kirkon jäseniä, rahahan siinä varmaan on ratkaissut. Ehkä jälkimmäisen Voimalan lähtökohta oli väärä, ihmisoikeusnäkökulmasta on vaikea tarttua liikkeeseen, kun lestadiolaiset kuitenkin elävät lakien puitteissa, lapset käyvät koulua , naisetkin opiskelevat, menevät töihin, sen mitä nyt lasten laittamiselta ehtivät.

Huomasin, että perjantaina on tulossa tellusta ohjelma, jossa kolme tanskalaista naista pistävät muslimihuivit päähän ja katsovat mitä sitten tapahtuu. Luulen, että suhtautumisessamme muslimeihin on samaa kuin suhtautumisessa lestadiolaisiin. Näemme heidän vikansa ja puutteensa ja haluaisimme intomielisesti pistää heidät oikeaan järjestykseen. Ja samalla olemme sokeita sille vallankäytölle ja painostuksella, joka omassa yhteisössämme vallitsee. Jotkuthan kärsivät tästä yhteisön painostuksesta todella paljon, toiset ehkä eivät niin edes huomaa, että täällä ketään mihinkään painostettaisiin.

Siis tuo on tavattoman tärkeä pointti tuo, että olemme hyvin herkkiä jakelemaan "tuomioita" ja tulkintoja jostakin uskonnollisesta (tahi muusta yhteisöstä), niiden kirjoitetuista ja kirjoittamattomista laeista, sosiaalisista sopimuksista.

Mutta omissa yhteisöissämme, ovat ne sitten mitä tahansa, kuljemme laput silmillä. Kun jokaisessa ihmisyhteisössä näitä vallankäytön ja painostuksen muotoja on. Vanha totuus: mikäpä se yhdistäisi ihmisiä lujemmin toisiinsa kuin yhteinen ulkoinen vihollinen ja viholliskuvat.

Tervehdys Kirsti,

nyt hieman hämmennyin kirjoituksestasi. Lestadiolaisten pakkosynnyttämisen ongelma on juuri siinä, että ehkäisyä tai sterilisaatiota EI SAA EIKÄ VOI käyttää edes siinä tapauksessa, kun uusi (ehkä n.viidestoista) raskaus uhkaa selkeästi äidin terveyttä ja henkeä. Se on mielestäni ihmisrääkkäystä, naisvihamielistä ja sairasta.

Se, että synnyttää lapsia juuri niin monta kuin *äiti itse* pystyy ja haluaa, ei hätkäytä eikä siinä ole mitään pahaa. Hengen uhalla pakkosynnyttäminen (josta ainoa pakokeino on kieltäytyä seksistä tyystin) on piirre, joka ei kerrassaan istu tajuntaani. Se, että mainosmaailma ahdistaa nuoria laihduttamaan jne. ei ole mielestäni ollenkaan vertailukelpoinen asia: lestadiolaisuudessa ei hiukkasen vihjata ja painosteta vaan lestadiolaisen TÄYTYY antaa lapsien tulla, kesti kroppa sen tai ei. Vaihtoehtoja ei ole ja hengenlähtö on pikkaisen isompi asia kuin henkinen ahdistus.

Vähän näreissään, B.

Birdy, minä en näe kovin suurta eroa lestadiolaisten painostuksen ja esim. sen painostuksen välillä, mitä olen itse joutunut kokemaan esim. koulussa, yhdistyneenä median pakkosyöttöihin. Kyllä kulttuuri on aina aika runteleva sille, joka ei omaan kulttuuriinsa sopeudu.

Lestadiolaisuus ahdistaa niitä lestadiolaisia, jotka eivät sopeudu lestadiolaisukulttuuriin kovin hyvin. Onneksi heillä on tässä maassa mahdollisuus irrota omasta liikkeestään, vaikka toki se on vaikeaa.

Tämä valtakulttuuri ahdistaa taas minua, mutta minulla ei esim. koululaisena ollut mahdollisuus irrottautua siitä kulttuurista, ja nytkin se on vaikeaa, kun minuun koko ajan kaikin keinoin pyritään vaikuttamaan ja piilovaikuttamaan ja aivan varmasti siinä on onnistunutkin.

Tarkoitus ei siis ole vähätellä joidenkin lestadiolaisten kokemia ahdistuksia, vaan yrittää osoittaa, että meillä täällä valtakulttuurissamme on ihan ikiomat vääristymämme, joita mielestäni ei riittävällä voluumilla pyritä korjaamaan, koska niiden ongelmallisuutta eikä niiden juuria ymmärretä.

Kirjoitat viisaasti, Kirsti.

Oman kulttuurinsa painostukselle ollaan hyvin sokeita. Ja yleisestä painostuksesta ei voi vain valita lähteä pois.

Ulkomailla pitempään asuminen on laittanut huomaamaan suomalaisen kulttuurimme painostuksia ja ahdasmielisyyttä.

Maallistuneessa yhteiskunnassa ollaan suvaitsemattomia kuin missä tahansa suvaitsemattomuudesta haukutussa uskonnollisessa liikkeessä. Miksi ihmeessä meidän on vaikea sietää että jotkut eivät halua käyttää ehkäisyä tai toiset pitävät huivia päässään? Mitä ihmettä se meitä liikuttaa?

Kai siinä on se, että on niin vaikea tajuta ihmisiä, joiden elämäntapa juontaa juurensa niin eri asioista kuin meidän elämäntapamme. Tulee sellainen olo, että eikö ne tyhmät nyt tajua miten asioiden pitäisi olla.

Paatuneena ateistina,mutta lestadiolaisseudulla onnellisen lapsuuteni viettäneenä olen hämmästellyt tuon uskonnollisen ryhmän asiatonta kohtelua.Kaikista Suomen uskonnollisista ryhmistä juuri heidän tapansa on todettu ihmisoikeuksia rikkoviksi!Tuossa Voima-ohjelmassa esiintyneet tyylikkäät lestadiolaiset kuitenkin päihittivät lesbot stadilaiset 10-0.

Voimalan lestadiolaisohjelma on nähtävissä Areenalla, ja sieltä minäkin sen katsoin, jotta pystyisin ymmärtämään tätä keskustelua blogissasi, Kirsti.

Vertailit omia ahdistuneisuuden tunteitasi valtakulttuurin jäsenenä lestadiolaisuuden keskuudessa elävien ahdistuneisuuteen ja näytät olevan sitä mieltä, että lestadiolaiset ovat onnellisemmassa asemassa kuin sinä, koska lestadiolaiset voivat erota omasta liikkeestään, mutta sinä et voi erota meidän valtakulttuuristamme. Koska en täysin tunne henkilöhistoriaasi ja kokemiasi vääryyksiä, en osaa oikein ottaa niihin kantaa, mutta Voimalan ohjelmaan pystyn ja haluankin.

Arvelit, että ihmisoikeuksien kautta lestadiolaisuuteen lähestyminen olisi hankala tapa, koska sen kautta ei päästä lestadiolaisuuden ytimeen.

Minun mielestäni lestadiolaisuus taas on niin laaja ja kompleksinen kokonaisuus, että siihen ei riitä mikään lähestymistapa yksinään. Kiinnitin huomiota siihen, että lestadiolaisuus on ensinnäkin voimakkaasti patriarkaalinen uskonnollinen liike. Sen voimakkaimpia vaikutusalueita on vanha Oulun ja Lapin lääni, siis puolet Suomesta.

Voimala oli valinnut konkreettisen lähestymistavan: ehkäisykiellon pystyäkseen edes jollakin tapaa hahmottamaan tätä suurta ongelmaa, mikä valtionkirkkomme sisällä elää - ei kaikkialla, mutta puolessa Suomea.

Ohjelmassa kiinnitin huomiota lestadiolaisuuden keskuudessa elävään voimakkaaseen vaikenemisen kulttuuriin. Asioista ei yleensä puhuta, niitä ei ole tapana kyseenalaistaa tai kritisoida. Lestadiolaisuuden keskuudessakin osataan muodikkaasti muuttaa retoriikkaa valtaväestön tapaan. Se mikä sopi vielä 60-luvulla, ei toimi enää 2000-luvulla. Toisin sanoen selkeät käskyt ja kiellot on naamioitu nykyään yhä enemmän suostuttelun kaapuun.

Mielenkiintoista oli se, että kun yleensä Voimalaan on helppo saada ihmisiä keskustelemaan uskonnosta, niin lestadiolaisuuskeskusteluun oli vaikea löytää osallistujia. Tulkitsin tämän yhdeksi merkiksi siitä, että lestadiolaisuudesta ei puhuta, ei liikkeen sisällä eikä liikkeen ulkopuolella. Synnissä elävien ei tarvitse tietää, mitä tosiuskovat ajattelevat. Voimalaan kuitenkin oli saatu kaksi nuorta ja idealistista naista puhumaan omista hyvistä kokemuksistaan lestadiolaisuuden parissa elämisestä. Naiset eivät olleet koskaan nähneet minkäänlaisia ongelmia, mutta tietenkin niihin piti puuttua, mikäli sellaisia olisi ollut. Toinen niistä naisista kyllä sanoi, että SRK:ssa ei ole naisia, vaikka olisi hyvä olla. Hän myös kertoi, kuinka 1800-luvulla lestadiolaisten keskuudessa oli naissaarnaajiakin, mutta eipä ole enää.

Ohjelmassa esiintyneet lestadiolaisnaiset olivat sitä mieltä, että lestadiolaisuuden piirissä esiintyvät ongelmat ovat pelkästään yksilöllisiä ongelmia, ja niihin pitäisi puuttua. Ongelmallisen yksilön pitää nousta pitämään puoliaan, jos joku uskonnon nimissä vaatii selitystä elämäntavoilleen (oletko elänyt synnissä) tai elämään jollakin tietyllä tavalla.

Ohjelmassa väitettiin myös, että lestadiolaisuudessa ei ole hengellistä esivaltaa, mikä ei pidä paikkansa. SRK on tiukasti hierakkinen järjestelmä, ja mitä muutakaan se edustaa kuin hengellistä esivaltaa.

Täällä on viitattu kahteen Voimalan lestadiolaisuuskeskusteluun. Löysin Areenalta vain yhden, joka on näytetty televisiossa 2.3. Mikä on se toinen lestadiolaisuuskeskustelu? Haluaisin mielelläni katsoa senkin.

Areena löytyy täältä:
http://areena.yle.fi

Celia, siinä toisessa ohjelmassa puhuttiin siitä Karukosken lestadiolaiselokuvasta, se oli joskus pari viikkoa sitten.

En tarkoittanut väittää, että minulla olisi vaikeampaa kuin lestadiolaisilla. Ensinnäkin jättäessään oman yhteisönsä, hekin joutuvat tekemisiin tämän saman yhteisön kanssa kuin minä ja joillekin sekin saattaa sopia kovin huonosti. Toisaalta he ovat jossain määrin olleet myös valtakulttuurin indoktrinaation piirissä ainakin kouluiästä asti, koska käyvät tavallista koulua, joten siltäkin pohjalta on ihan turhaa arvailla kuka on kärsinyt eniten.

Se kuinka paljon yksilö omasta kulttuuristaan kärsii on yksilöllistä ja siihen vaikuttavat monet asiat, temperamentti yhtenä, persoonallisuus, oman perheen arvot jne vaikuttavat myös.

Yritin vain osoittaa, että mielestäni ollaan vähän väärillä jäljillä kun tuijotetaan heidän elämäntapaansa ja päivitellään että miksi he eivät muuta sitä. Miksi he elävät niissä tyhmissä patriarkaalisissa yhteisöissään. Minusta meillä on olemassa lainsäädäntö ja niin kauan kuin he toimivat lakien puitteissa, heillä täytyy olla oikeus ilmentää uskoaan niin kuin tahtovat. Niillä joita meno ahdistaa, pitää olla oikeus jättää liike. Jos kuulen, että siellä pidetään ihmisiä väkisin ja naisia raiskataan ja pakotetaan synnyttämään raiskatut lapset, sanon että sen pitää loppua. Sellaista ei pidä sallia. Mutta jos naiset vapaaehtoisesti synnyttävät synnyttämästä päästyään, niin eikö heillä pitäisi olla siihen oikeus, niin kummalliselta kuin se meistä voikin tuntua?

Toinen ohjelma tuli 16.2. Voimalassa myös. Ja löytyy Areenalta.

Siis po raiskaamalla siitetyt lapset.

Karkeistyöläinen, lestadiolaisuus saa niin voimakkaan kohtelun ilmeisesti siksi, että toisin kuin muut kotoperäiset uskonnolliset liikkeet se poikkeaa ulkoisesti valtaväestön elämäntavasta, siksi he ovat silmätikkuina.

Kiitos Voimala-vinkeistä, Kirsti ja Hirlii. Katson ohjelman piakkoin. Siihen saakka mennään sillä, mitä tiedän ennestään lestadiolaisuudesta.

"Minusta meillä on olemassa lainsäädäntö ja niin kauan kuin he toimivat lakien puitteissa, heillä täytyy olla oikeus ilmentää uskoaan niin kuin tahtovat."

Olen samaa mieltä kanssasi, Kirsti, että niin kauan kuin lainsäädäntöä noudatetaan, jokainen saa ilmentää omaa uskoaan niin kuin tahtovat. Voimalassakin kävi ilmi se valitettava tosiasia, että lestadiolaisuuden keskuudessa harjoitetaan henkistä väkivaltaa. Liikkeen sisällä jäsenet keskenään painostavat ja syyllistävät toisiaan voimakkaasti. Painostaminen ja syyllistäminen ei rajoitu kuitenkaan liikkeen sisälle vaan ulottuu myös liikkeen ulkopuolisiin ihmisiin, muihin evankelisluterialisen kirkon jäseniin. Tunnen henkilökohtaisesti pohjoisen ihmisiä, jotka sanovat, että koska he eivät ole lestadiolaisia, he eivät ole tervetulleita seurakunnan toimintaan liian syntisinä ihmisinä. Ihmisiä siis luokitellaan ja erotellaan sen mukaan, minkä laatuista heidän uskontonsa on.

Väkivaltaa on myös henkinen väkivalta, eikä sitä mielestäni voi vähätellä eikä mitätöidä. Voimalassakin esitettiin, että yksittäiset yksilönoikeusrikkomukset (esim. ihmisoikeudelliset) voidaan toki ratkaista oikeudessakin, mutta sitähän ihmiset eivät mielellään tee. Käsitykseni mukaan lestadiolaisuus on iskostunut pohjoisen ihmisten mielialoihin hyvin voimakkaana. Lestadiolaisuuden vaikutuksesta kärsivät nekin, jotka eivät liikkeeseen kuulu. Jotta vaikutuksesta pääsisi eroon, pitäisi muuttaa muualle asumaan, pois omilta kotiseuduiltaan. Nykyään kuitenkin myös lestadiolaiset muuttavat asuinpaikkaa, joten ei ole itsestään selvää, että pääsisi eroon lestadiolaisesta ilmapiiristä.

Huomaan tätä kirjoittaessani, kuinka vaikeaa minunkin on selittää sitä käsittämätöntä ilmapiiriä, joka vallitsee joissakin pohjoisen kunnissa, vaikka olen sitä seurannut jonkin verran. Ehkä ymmärtäisitkin itse paremmin, mistä lestadiolaisuudessa kaiken kaikkiaan on kysymys, jos tekisit muutaman vuoden ekskursion vaikkapa jonnekin pienelle pohjoispohjalaiselle paikkakunnalle, Kirsti.

Celia, kun sanot että lestadiolaisuus on jotenkin erityisesti patriarkaalinen uskonnollinen yhteisö, niin osaatko nimetä sellaista uskonnollista yhteisöä, uskonkuntaa mikä ei olisi sitä? Eikö juuri nimenomaan tämä kipupiste yhä elä vahvasti ja väkevästi tässä valtauskonnossakin?

Ja nimenomaan tuon hengellisen johtajuuden suhteen, jota yhä pidetään epäsopivana naiselle. Monissa muissakin uskonnollisissa yhteisöissä, ja toki muutenkin yleisemmin kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme.

Kirsti, tuolla aiemmin jo mainitsi sokeudestamme nähdä tätä painostusta, jota harjoitetaan/harjoitamme muissakin yhteisöissä . Ja jolle sokeudumme, jos puhumme vain niistä ”toisista”, jotka harjoittavat henkistä väkivaltaa jäseniään kohtaan.

Lestadiolaisalueella kasvaneena, mutta ulkopuolisena katson tietäväni jotain. Voi niitä vastenmielisiä riitoja joita käytiin 60-luvun alussa, kun vanhalestadiolainen liike hajosi ja rauhanyhdistykset jäivät entistäkin tiukasti uskovampien haltuun.

Keskustelussa ei ole ehkä käsitelty (en ole katsonut ohjelmia) sitä aihetta että tässä patriarkaalisessa yhteisössä isät ovat hyväksikäyttäneet tyttäriään. Vaimot ovat väsymystään olleet jopa helpottuneita. Tuoreita tapauksia en tunne, mutta kyllä kouluajaltani, tosin vasta jälkeenpäin kuulin kahdestakin tyttärestä, joista toinen oli tullut raskaaksi. Ilmiöstä on vuosien varrella sen verran puhuttu, ettei voi olla kyse ihan satunnaisesta poikkeuksesta.

Sylvi, ei käsitelty isien tapaa hyväksikäyttää tyttöjä, jota varmasti on tapahtunut. ongelma minun mielestäni vain on siinä, että tämä ikävä tapa tunnetaan ympäri maailmaa ja on suomessakin tunnettu, muuallakin kuin lestadiolaisuusalueilla, joten johtuneeko se kuitenkaan pohjimmiltaan juuri lestadiolaisuudesta?

Celia, henkinen väkivalta on väärin, kuitenkin he voivat lähteä yhteisöstään pois. jos he eivät lähde, niin mikä silloin neuvoksi? Pitääkö viedä väkisin? Mihin vedetään raja, milloin toisten kummalliseen elämäntapaan sopii puuttua?

Hirlii, kyselit, tiedänkö jotakin sellaista uskontokuntaa, joka ei olisi erityisemmin patriarkaalinen. Vastaukseni on: en tiedä. En tiedä ainuttakaan länsimaista uskontokuntaa, joka ei olisi patriarkaalinen.

Omaan kokemukseeni nojaten pystyn vertailemaan lestadiolaisvaikutteisen seurakuntaelämän eroja sellaiseen seurakuntaelämmän, jossa lestadiolaisuus ei vaikuta.

Minua kiusaa se, että luterilaisen kirkon sisällä elää lestadiolainen liike, jonka henkinen (väki)valta yltää muidenkin kuin lestadiolaisten elämään.

Lestadiolaisuudessa minua kiusaa se, että liikkeen sisällä olemassa olevia ongelmia ei myönnetä tai ne mitätöidään yksilön henkilökohtaisiksi ongelmiksi. Tämä oli nähtävissä myös Voimalassa, alkaen liikkeen hierarkkisuudesta. Esimerkiksi toinen ohjelmassa esiintynyt nuori lestadiolaisnainen sanoo, että lestadiolaisuudessa ei ole hengellistä esivaltaa.

Tietenkin luterilainen kirkko on sellaisenaan patriarkaalinen ja hierarkkinen, mutta näen selkeän eron lestadiolaisuuteen verrattuna. Luterilaisen kirkon piirissä sentään tunnustetaan ja tunnistetaan useita ongelmakohtia, ja kirkon toimintaa pyritään myös uudistamaan sisältäpäin.

Kirsti, kyselet vaikeita, kun kyselet, mihin vetää raja henkisessä väkivallassa ja milloin toisten kummalliseen elämäntapaan sopii puuttua.

Pohjoisessa rajankäyntiä vedetään jatkuvasti. Esimerkiksi kouluissa on sopeuduttu siihen, että lestadiolaiset lapset eivät katso televisiota, vaan poistuvat luokasta, jos opetukseen kuuluu television katsominen. Tai sitten opettaja yrittää keksiä sellaista ohjelmaa, johon ei kuulu television katsomista.

Lestadiolaislapset eivät myöskään kuuntele "maallista" musiikkia, joten he poistuvat paikalta, mikäli luokassa halutaan laulaa jotakin hieman kevyempää musiikkia. Tai sitten opettaja päättää ennakkoon, että luokka ei laula kevyttä musiikkia, koska muuten käytävällä on taas lestadiolaisoppilaita.

Jumppatunnillakaan ei voi soittaa liikunnan säestykseksi mitä tahansa musiikkia, koska silloin osa porukasta siirtyy käytävälle. Niinpä jumppaopettaja valitsee musiikitonta jumppaa, koska hänen mielestään liikunta on tärkeämpää kuin tuulimyllyjä vastaan taisteleminen.

Mielestäni keskusteleminen on tärkeää. Myös lestadiolaisuudesta keskusteleminen on tärkeää. Keskustelemalla voi syntyä vuorovaikutusta, ajatuksia voidaan vaihtaa, voidaan saada hyviä ideoita. Kehitys kehittyy.

Toiveeni on, että myös lestadiolaisten vaikenemisen kulttuuri väistyy vähitellen.Toiveeni on, että läpinäkymätön muuttuu vähitellen yhä läpinäkyvämmäksi. Tämä voisi edistää rauhanomaista rinnakkaiseloa ja kunkin osapuolen sopeutumista toisen kummallisuuksiin, ei lain rikkomisiin vaan kummallisuuksiin.

Täällä etelässä on helpompi hengittää ja soisin saman tunteen myös kaikille pohjoisen ihmisille uskonlaadusta riippumatta.

Vanhoillislestadiolaisen (naisen) arjen käytännön omituisuuksia

Millaista on elämä, joka on täynnä kirjoittamattomia sääntöjä:

- hiuksiin voi ottaa ns. permanentin tai vastaavan käsittelyn ja ne voi leikkauttaa
- hiuksia ei saa värjätä eikä ottaa niihin raitoja
- hiuslakkaa eikä muita muotoilutuotteita ei käytetä
- kihartimia, föönejä, hiuspinnejä ja renksuja voi käyttää
-koruja käytetään vähän
-korvakoruja ei saa käyttää
-kynsiä ei lakata
-kasvoja ei meikata lainkaan: ei käytetä puuteria, ripsiväriä, huulipunaa
-kasvoja ja vartalon ihoa saa hoitaa erilaisilla rasvoilla

Muita huomioita:
-hoikkuudesta pidetään huolta
-luontaistuotteita voi käyttää laihduttamiseen, laihduttaminen on yleensäkin sallittua ja yleistä
-äidin on tärkeää palautua synnytyksen jälkeísiin mittoihin
-vaatemuodin seuraaminen on sallittua
-niukka, paljastavakin, pukeutuminen on sallittua
-Marimekko on suosittu merkki
-kauneudenhoito ja jopa turhamaisuus on yleistä kunhan ei ylitä kirjoittamattomia sääntöjä

-televisiosta voi katsoa omia videoita tai dvd:tä
-tietotekniikka ja internet on ok
- kaunokirjallisuuden lukeminen lienee 2000-luvulla sallitumpaa kuin esim. 1970-luvulla
-pesukone voi olla myös sivustatäytettävä ;)
-alkoholin käyttäminen on kielletty
-tupakointi on ainakin miehille sallittu
-karamellia saa syödä

Miksi näitä luettelin. Jotta ymmärtäisin itse, kuinka rajaviivat piirretään ihmisen mieleen. Mitään ohjekirjaa ei tarvita.

Onneksi kyseessä on rauhanomainen yhteisö, eikä heidän säännöksistään ole suoranaista yhteiskunnallista vaaraa.

Niin Celia, minä ehkä koen että henkistä väkivaltaa, ihmisten painostusta ja pahoinvointia voisi lähestyä jostain vähän rakentavammasta kulmasta kuin hämmästelemällä yhden uskonlahkon ominaispiirteitä. Mutta epäilemättä saamme lähiaikoina katsella vielä lisää keskusteluohjelmia lestadiolaisten lisääntymiskulttuurista yms yms

Niin Martta, kummallistahan tuollainen on. Mutta kuten sanoit, mitään kauheaa vaaraa tuollaiset jutut eivät aiheuta.

Hei,
minä laitan tähän oman pienen puumerkkini. Tuo yllä oleva lause: "Mutta kuten sanoit, mitään kauheaa vaaraa tuollaiset jutut eivät aiheuta. " on minusta jotenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä olen toisaalta ymmärtänyt sinun kritisoivan maallistuneemmassa yhteisössämme. Vähän ulkonäköohjeita, ei vaaraa. Mutta siitä se vaara tai painostus tai painostuksen tunne tulee, pikku jutut. En ole missimittainen, joten usein huomaan ne 'aika tiputtaa kilot' -jutut. Tuossa Martan listassa oli "yllättäen" myös mainittu entisiin mittoihin pääsy.
Se, miksei vaan lähdetä uskonnollisista yhteisöistä, on kait se, että se ei ole ihmisluonnolle niin vaan helppoa lähteä. Ja se lähtö ei kai ole tehty mitenkään helpoksi.
Mistä minä olen valmis luopumaan päästäkseni eroon laihuuden tavoittelun ihanteista? Olettaen, että olisi paikka, johon mennä ja hylätä 'tämä maailma' (en puhu kuitenkaan kuolemasta!). Jättäisinkö mieheni, lapseni, sukuni? En kyllä varmaan ihan painoasioiden takia. Ja oli se asia tai syy, joka ajaa lähtöön, kuinka iso ja painava tahansa, varmasti syyllisyys on lähtijän harteilla kova.
Tämä oli yleistä ajatusta, omakohtaisia kokemuksia ei ko. uskontosuunnasta tai muistakaan liikkeistä oikein ole ja uskonnon uhritkin ovat vain "mediasta tuttuja" ts. jostain lukenut jotain.
Niin ja sellainen ajatus minulla vielä oli, että oli yhteisö mikä hyvänsä, ei se voi harmiton olla tai 'vailla yhteiskunnallista vaaraa', jos sen jäsenistö voi pahoin. Minusta yhteisö ja yhteiskunta on ihmistä varten emmekä me niitä varten tai palvellaksemme. Mutta tässä minä olen idealisti....

Lentsu, en ole ottanut niinkään kantaa siihen, onko lestadiolaisyhteisö harmillinen vai harmiton, vaan siihen että me tuijotamme heidän kummallisuuksiaan ja olemme sokeita oman yhteisömme painostukselle. Se että lestadiolaisnaiset vahtivat kilojaan ei ole minusta sen vaarallisempaa kuin täällä maallistuneessa maailmassa tapahtuva kilojen kyttääminen. Tai siis kummatkin yhtä vaarallisia.

Miten minulla on sellainen tunne, että pohjimmiltaan ei ole kyse niinkään lestadiolaisuudesta vaan naisena olemisesta ja elämisestä tässä maailmassa, naiskehosta ja -kuvista. Mitä naiset sallivat, odottavat toisilta naisilta, kuka ja millä ehdoilla on hyvä-kunnollinen-nainen ja kuka paha-kelvoton-nainen. Mitä miehet odottavat naisen olevan. Mitä se "yleinen" kulttuuri (mitä se sitten lieneekään) odottaa ja sallii ja kieltää.

Hirlii, minäkin epäilen että kysymys on tuosta.

Mielestäni Martan lista on kovin puutteellinen. Siinä ei pureuduta olennaisimpaan, eli millaista on lestadiolaisen naisen elämä.

Hirlii puolestaan kiepsautti lestadiolaisuuteen liittyvät ongelmat varsin näppärästi yleismaailmallisiksi eksistentiaalisiksi ongelmiksi. Mielestäni nekään eivät ole riittäviä selittämään, mistä on kysymys lestadiolaisuudessa.

Ehdotankin, että tutustuisitte siihen lestadiolaisuutta koskevaan materiaaliin, jota netissäkin on tarjolla jonkin verran, jotta saisitte edes häivähdyksen siitä, mitä on elää lestadiolaisena tai lestadiolaisten keskuudessa. Kokonaiskuvan asiasta saisi vain syntymällä lestadiolaiseen perheeseen ja elämällä lestadiolaisnaisen elämää. Siihen me kukaan emme kuitenkaan pysty.

Netissä löytyvästä materiaalista kuitenkin voi lukea, jos tarkkaan malttaa lukea, kuinka lestadiolaisuus toimii kuin valtio valtiossa.

Hämmästyttävimpiä seikkoja, joihin tämänpäiväisen lukuhetkeni aikana törmäsin olikin, kuinka lestadiolaiset saarnamiehet kävivät puhuttelemassa (=rangaistuskeino) jopa Suomen presidenttiä, koska epäilivät häntä synnillisyydestä.

Tosin Wikipediassa asia ilmaistiin kiertoteitse: "Vanhoillislestadiolaiset ystävät olivat huolissaan Kekkosen sielun tilasta ja kerran hänen luonaan kävi seitsemän vanhoillislestadiolaista saarnamiestä. (Selityskin kiertoilmauksille löytyy, sillä Wikipedia on käyttänyt lestadiolaislähdettä.)


Silmät ymmyrkäisenä luin myös, kuinka
"lestadiolainen ministeri Kalle Lohi saarnasi kesken hallituksen istunnon synnit anteeksi istuntosaliin ilmestyneelle miehelle. Tämän välikohtauksen jälkeen silloinen pääministeri Kyösti Kallio totesi: "Olemme saaneet olla todistamassa oikeaa sielunhoitoa"

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lestadiolaisuus

Mielestäni Wikipedian artikkelit ovat vain suuntaa-antavia ja kannattaisikin tutustua erilaisiin materiaaleihin tasapuolisuuden säilyttämiseksi.

Hyviä lukuhetkiä!

Celia, kirjoitat perusteellisesti ja mielenkiintoisesti ja itseasiassa tämä keskusteluketju on avannut muistipiironkini laatikoista monia, josta tavaton kiitos.

En pyri mitätöimään mitenkään sitä tuskaa ja kritiikkiä, jota ilmiselvästi koetaan vanhoillislestadioilaisia kohtaan. Ja ihan oikeutetusti, todennäköisesti.

Omaan elämääni on tällä kuten luterilaisellakin uskonnolla/uskolla ollut omat vaikutuksensa, vaikken näissä uskonnollisissa yhteisöissä noinniinkuin instituutionaalisessa tai muussakaan mielessä ole kovin aktiivisesti yhteydessä.

Tosin aika kummaa, että tästä varsin pienestä yhteisöstä tehdään kaksi perättäistä "ajankohtais" ohjelmaa.

Martta on elänyt lestadiolaisperheessä kuusitoistavuotiaaksi. Hänellä on vanhoillislestadiolaisia sukulaisia edelleenkin, eli tuntuma on tuore.

Minustakin lestadiolaisuuden painoarvo on kummallisen iso näissä ajankohtaisohjelmissa. Mutta kiitos vilkkaasta ajatustenvaihdosta kaikille.

Kiitos vain itsellesi, Kirsti. Itsehän otit puheeksi :)

Minun mielipiteeni on puolestaan se, että harvinaisen vähän lestadiolaisuus näkyy ja kuuluu valtaväestön tiedotusvälineissä (vain kaksi ohjelmaa pitkästä aikaa, ja nekin ilmeisesti ihan Karukosken elokuvan vuoksi) siihen nähden, että lestadiolaisia on miltei joka mantereella Etelä- ja Pohjoisnapaa lukuunottamatta. Suomessakin lestadiolaisia on kaikkialla, vaikka eniten heitä on pohjoisessa. Lestadiolaisia on sentään useita kymmeniä tuhansia meidän omassa evankelisluterilaisessa kirkossamme, emmekä me oikeastaan edes tiedä, mistä on kysymys. Nyt kun rupesin ajattelemaan asiaa, niin se tuntuu oikeastaan aika ihmeelliseltä.

Mutta eiköhän tämä tästä. En nyt keksi mitään uutta sanottavaa juuri nyt. :)

P.S. Kiitos kehuista, Hirlii. Joskus on hyvä järjestellä muistipiirongin laatikoitakin. :)

Nainen ei muka voi olla hengellinen johtaja:
"Ja nimenomaan tuon hengellisen johtajuuden suhteen, jota yhä pidetään epäsopivana naiselle"

Olet ajasta jäljessä. Suomen ev.lut. kirkossa on kohta naispappeja enemmän kuin miespappeja. Naiskirkkoherra ei ole erikoisuus.

Ortodoksinen kirkko ja katolinen kirkko ovat eri asia. Niistä voisi puhua lisää tässä yhteydessä. Katolisessa kirkossa joillakin nunnilla on paljon vaikutusvaltaa omassa yhteisössään, ehkä enemmän kuin meikäläisellä papistolla.

Hesarin laestadiolaistaustainen toimittaja kritisoi tuota elokuvaa siitä, että siihen oli vain haalittu piirteitä erilaisista uskonnollisista suuntauksista, joten se ei ollut aidontuntuinen.

Mikähän siihen oli syynä? Laiskuus - ei viitsitty tutkia asiaa? Yleinen tietämättömyys uskonnoista? Suomalaisisssakin alkaa olla amerikkalaisille ja ranskalaisille tyypillistä tietämättömyyttä uskontojen ja jopa oman maansa pääuskonnon suhteen, kun uskonnon opetukseen osallistumattomien joukko kasvaa.

Tästä on seurauksena myös se, että yhä useammilta menee paljon ohi klassikoita lukiessa tai vanhaa arkkitehuuria tai taidetta katsellessa - ehkä he välttävät niitä aiheita eli suurta osaa länsimaiden kulttuuria.

Erasmus-vaihtoopiskelijat ovat kertoneet, että ranskalaisssa yliopistoissa täytyy opettaa taidehistorian ja kulttuurin tunneilla uskonnonhistorian alkeita, joita esim. suomalaiset ovat oppineet jo lastentarhassa tai ala-asteella.

Kulkukissa, kyllä luterilaisessa kirkossakin edelleen elää yllättävän vahvana popula, jonka mielestä pappeus on naiselle mahdottomuus. Ortodoksinen ja katolinen kirkko ovat mielestäni huomattavasti luterilaista kirkkoa feminiisempiä, siitä ehkä osittain voi johtua, että naispappeuspaineet eivät niissä ole nousseet yhtä korkeiksi kuin luterilaisessa kirkossa.

Blogisisko, ehkä elokuvantekijöiden fokus ei ollut luoda mahdollisimman autenttista kuvaa lestadiolaisuudesta, vaan luoda vain jonkinlainen yleinen illuusio aihepiiristä. En tiedä, en ole nähnyt elokuvaa.

Ehkäisykielto on mutta onko rakastelupakko? Kuuluuko lestadiolaisuuteen että nainen ei voi sanoa aviomiehelleen ei? Onko miehen halu aina Jumalan tahto?

Uteliaalle: selibaatti on lestadiolaisessa avioliitossa erittäin paheksuttava asia. Yllättäen näin. Periaatteessa avioyhteys on paitsi oikeus, myös velvollisuus. Lasten lukumäärästä näkee myös siunauksen määrän: jos lapsia on paljon, on siunausta paljon. Jos on vähän tai ei lainkaan - no, se puhuu omasta puolestaan.

Kiitos vastauksesta veeruska. Oletko itse lestadiolainen tai tunnetko yhteisöä läheisestikin?

Olen esikoislestadiolaisen perheen kasvatti, joten nyt puhun ainoastaan heistä. Vanhoillisista ja rauhansanalaisista en tiedä mitään (paitsi jos uskon muiden sanaa, sen että ne ovat väärässä :D). Nykyään en kuitenkaan usko muuta kuin itseeni. En oikein pidä joidenkin tämän palstan keskustelijoiden sävystä, varsinkin syytökset henkisestä väkivallasta tuntuvat hieman subjektiivisilta.

Minun lapsuuteni lestadiolaisuus oli lämminhenkisten ihmisten yhteistä taistelua maailmaa vastaan, joka ei hyväksynyt heidän uskomuksiaan ja joka systemaattisesti yritti houkutella "jumalan lapset" maailman pahuuteen.

Huomaan usein, että ihmiset puhuvat uskonasioista omasta näkökulmastaan, mikä on yksinkertaisesti täysin hyödytöntä. Ymmärtääkseen lestadiolaisia pitää ensin ajatella "jos minä uskoisin mihin he uskovat, miten sitten ajattelisin, miltä minusta tuntuisi?" Kun tuota ajattelumallia seuraa, niin ei ole kovin vaikeaa ymmärtää, miten pahalta lestadiolaislapsesta ja vanhemmista voi tuntua, ettei edes kouluun voi mennä ilman, että lasta yritetään "viekoitella". Minulle lapsuudessa lestaadiolaisuuden ainoat ongelmat seurasivat juuri näiden "meikäläisten" ja ulkopuolisten sanomien ristiriitaisuudesta.

Henkiseen väkivaltaan lestaadiolaisuuden piirteenä en usko. Liikkeeseen kuuluu paljon kontrollia, mutta periaatteessa se selittyy hyvin lähimmäisenrakkautena, läheisten kun halutaan pääsevän taivaaseen perheensä pariin, mikä on sinänsä aika ymmärrettävää, jos näin uskoo käyvän. Ylimielisiä ihmisiä mahtuu kaikkialle, vaikka kieltämättä uskonto tarjoaa heille oivan mittapuun, jolla voivat toitottaa paremmuuttaan, mutta kyllä "oikeiden" lestadiolaisten mottona on että "vain Jumalalla on oikeus tuomita", onhan Raamatussakin tarina siitä, miten Jeesus tuli huoran kivitykseen sanoen: "Hän, joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven."

Mitä tulee "epäuskoisten" syrjimiseen, se on enemmänkin puolustuskeino. Lestadiolaisuudessa on keskeisenä piirteenä se, ettei varsinaisia sääntöjä ole ollenkaan (toisin kuin täällä mainitaan), vaan ohjeita tai neuvoja, joiden tarkoituksena on tehdä Jumalan sanan seuraaminen helpommaksi. Siksi TV:ta ei suositella, koska se asettaa ihmiset kiusaukseen. Samoin ei-uskovaisten kanssa kaveeraaminen tekee uskovaisena olemisen vaikeammaksi, kun omaa elämää vertaa heidän elämäänsä.

Virallisesti ehkäisyä ei kenties hyväksytä, mutta tunnen monia lestadiolaisia, jotka pitävät sitä jokaisen omana asiana, ja tiedän lestadiolaisia, jotka ovat steriloineet itsensä tarpeeksi lapsia hankittuaan. Ne, jotka eivät käytä ehkäisyä, tekevät niin omantuntonsa takia eivätkä yhteisön painostuksesta. Periaatteessahan se on jokseenkin sama asia, mutta henkilötasolla siinä on suuri ero. Naisten omatunto ei salli heidän rikkoa Jumalan tahtoa vastaan käyttämällä ehkäisyä. Yhteisön painostaminen ei ole kovin hyvä syy, koska eihän kukaan tiedä, onko perheessä kaksi lasta siksi, että siellä on käytetty ehkäisyä vai siksi, että Jumalan mielestä kaksi lasta oli kyseiselle parille hyvä määrä.

Tällä pienellä kirjoituksella haluaisin ilmaista, että lestadiolaisuuteen kasvaminen saattaa aiheuttaa traumoja. Lestadiolaiset ovat vain ihmisiä, ja meitä mahtuu moneen junaan, joukossa on ollut juoppoja, Jumalan nimessä marhaavia, hyväksikäyttäjiä. Mutta koko sukuni on lestadiolaisia ja tunnen useamman sata lestadiolaista, ja enimmäkseen he ovat huumorintajuista, seurallista ja hyvätahtoista porukkaa, joiden huonoin puoli on uskonnosta seuraava ahdasmielisyys, mikä voi johtaa rasismiin ja muihinkin ennakkoluuloihin.

Lestadiolaisuuden heikkous on siinä, että ihmiset eivät muutu pyhiksi vaikka mitä yrittäisi, joten samat viat näkyvät heissä kuin muissakin.

Minusta kasvoi lestadiolaisuudesta huolimatta ateisti. En sitä kyllä ikinä sanoisi lestadiolaissukulaisilleni, koska sen myönsin jo, etteivät he ole kaikkein avomielisintä porukkaa. Ei ole mukavaa olla "kaappi-ateisti", mutta toisaalta se on oma valintani. Ei minua kivitettäisi, en vain halua käydä keskusteluja aiheesta huolestuneiden sukulaisten kanssa, joiden on uskomustensa takia yhtä mahdotonta ymmärtää minua kuin fyysikon on ymmärtää levitaatiota tai telepatiaa...

Jos kenellekään on kysymyksiä esikoislestadiolaisuuteen liittyen, vastaan mielelläni. Minulla on sekä pahoja että hyviä kokemuksi, katkeruutta ja lämpöä kyseistä lahkoa kohtaan. Nyt tuntui vain olevan puolustuspuheiden aika.

Rauhaa (ei "Jumalan rauhaa", mutta rauhaa kuitenkin),
Pohjolan tyttö

I hate guns If no guns of everyone,the world maybe well.