Solvasi! SOLVASI? Sehän oli vain pehmeää, ystävällistä ja objektiivista kritiikkiä PMS:n helpottamiseksi, luulen minä!;))

no minun PMS ei siitä kyllä lainkaan helpottunut.

Jaa että hermot pinnassa, no ainakin ne ovat sitten varsin kestävää laatua kuten itsetuntokin, josta näköjään on ollut puhetta eilen. Tuli vain näin sivusta katsoen asiaa sopivan vähän tuntien mieleen, että miksipä kirjailija ei nyt ota hetkeksi murhaa kauniiseen käteen ja kirjoita taas tunnetulla taidollaan romanttista dekkaria, mikä räjäyttää pankin. Ai jaa niin se murhan vastenmielisyys, no ehkäpä ne hermonpäät ovat nyt sen verran turtuneet netissä, että pari murhaa ei tunnu miltään.

Minä olen itsekin ihmetellyt, että miksi minä en pysty dekkaria kirjoittamaan. Mutta se ei vain onnistu. Enhän minä siinä edellisessä viritelmässäkään sitten onnistunut ketään tappamaan, vaikka yritys oli kova. Ja nyt se onnistuisi vielä huonommin.

Kiitos vain itsellesi. Luitko sen itsetunto-juttuni Kutri.net:istä? Se alasivuineen oli siis varsinainen terapia. Ja itsetunnon paraneminen kestää yleensä vähintään vuosia.

Täsmennän nyt siis itseäni:

Ensinnäkin en ole todellakaan sitä mieltä, etteikö maailmassa olisi ihan oikeita vääryyksiä, joihin pitäisi puuttua. Eikä de Mellokaan ole sitä mieltä.

Kiinnitin vain nimenomaisessa keskustelussa ja ennen kaikkea sitä edeltäneessä viestissä huomiota siihen, että aika usein tunnuit puhuvan nimenomaan siitä, että koet että sinua ja sinun kirjojasi ei arvosteta.

Totta kai lasten- ja nuortenkirjallisuutta pitää mielestäni arvostaa, mutta kysymys kuuluukin että KENEN sitä pitää arvostaa. Mielestäni on aivan ehdottoman tärkeää, että vanhempien, isovanhempien, kummien, opettajien, tarhatätien ja muiden lasten ja nuorten kanssa jatkuvasti tekemisissä olevien olisi erittäin tärkeää arvostaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Samoin toivon, että kirjastoihmisten ja kirjakauppiaiden, jotka vastaavat siitä, mitä Suomi oikeasti lukee, olisi tärkeää arvostaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Yhtä lailla lehdissä olisi hyvä olla kirja-arvosteluja myös tämän genren osalta. Niin kuin onkin.

Kyllä, voi olla että korkeakylddyyrisempi "sivistyneistö", vanhoillisempi yliopistoväki, eräät kirjallisuuskriitikot ja tietyt kustantajan edustajat eivät arvosta nuortenkirjallisuutta kovinkaan korkealle kirjallisuuden kentässä, mutta en ihan oikeasti ymmärrä tai ole kuullut mitään erityisen hyviä perusteluja sille, miksi niin edes pitäisi olla. Samat henkilöt eivät todennäköisesti myöskään arvosta scifiä, naistenromaaneja, huumoria tai edes Päätaloa. (Dekkareita he saattavat lukea kesälomalla, mutta luonnollisesti vain korkealaatuisia dekkareita...)

Voisiko joku siis ihan konkreettisesti kertoa minulle:

1. Onko em. ihmisryhmien lisäksi olemassa joku muu ryhmä, joka ei mielestänne arvosta nuortenkirjallisuutta.

2. Onko olemassa joku muu syy miksi em. ryhmien pitäisi arvostaa nuortenkirjallisuutta kuin se, että "lastenkirjojen lukeminen tarkoittaa, että on kontaktissa lapsuuteensa ja kaikkien aikuisten pitäisi olla kontaktissa lapsuuteensa"?

En edelleenkään ole sitä mieltä, että lasten- ja nuortenkirjojen lukeminen tarkoittaisi sitä, että on kiinnostunut lapsista ja nuorista. Missään nimessä sen lukeminen ei ole tehokkain eikä oikeellisinta informaatiota tuottavin tapa olla kiinnostunut lapsista ja nuorista. Paljon parempi tapa on olla tekemisissä suoraan lasten kanssa. Ilmiö on vähän sama kuin lukisi matkaoppaita matkustamisen sijaan. Jokainen, joka on ensin lukenut matkaoppaan ja sitten menyt matkalle, tietää, että todellisuuden ja sen kuvausten välillä on aina eroa.

Olen myös hieman eri mieltä siitä, että lapsille ja nuorille suunnattava kirjallisuus olisi "ihan samanlaista" kuin aikuisille suunnattu kirjallisuus. Ei se ole. Monien asioiden pitää olla selkeämpiä ja yksinkertaisempia, aihepiirit ovat väistämättä rajatumpia (ei esim. seksiseikkailuja eikä toivottavasti hirveästi väkivaltaakaan ainakaan lapsille), moraalin kanssa kikkailu ei ole toivottavaa (ette varmasti haluaisi lukea lapselle pedofiilin tai murhaajan näkökulmasta kirjoitettua kirjaa). Sen lisäksi, jos haluaa, että lapset kirjoista pitävät, niiden pitää olla myös vauhdikkaampia ja viihdyttävämpiä kuin keskiverto-aikuisten romaanit, joissa voidaan velloa sivukaupalla ajatuksenvirrassa.

Korkeakylddyyriväki näyttää ihannoivan kirjoja, joissa käsitellään todella järkyttäviä asioita ja kikkaillaan kielen kanssa niin, että tavallisella lukijalla tulee pää kipeäksi (ekaksi tulee mieleen kovasti kehuttu Lyijyuuma. Itse en päässyt kahta sivua pidemmälle, vaikka miten yritin). Tai sitten niin korkealentoisia teoksia, ettei tavallinen jurpo jaksa seurata niitä.

Minä olen aina kirjoittanut "hienojen ihmisten" näkökulmasta kaikkein alimman kastin kirjoja: viihteellisiä nuortenromaneja -- ja vielä kauheampaa viihteellisiä televisiosarjoihin perustuvia nuortenromaaneja. En ole ikinä lukenut yhtään arvostelua (siis edes ammattilaisen -- niitäkin on ollut), jossa kirjani olisi haukuttu ihan lyttyyn. No okei, joku turkulainen arvostelija ei ihan kamalasti kehunut ensimmäistä itse kirjoittamaani kirjaa Vaihto Vaaraan, koska "Katri Mannisen aiemman tuotannon huomioiden olisi odottanut enemmän". Ts. hän oli sekoittanut minut äitiini, mutta shit happens.

Mutta siis, en koe olevani silti huonompi tai mitättömämpi kirjailija kuin kukaan muukaan, ainoastaan erilainen.

Veikkan, että jos kysytte samaa esim. Tuija Lehtiseltä, niin tuskin hänkään kokee kärsivänsä arvostuksen puutteesta.

En ole myöskään koskaan tuntenut, että minua olisi syrjitty apuraha-asioissa. Alunperin en vain tiennyt, miten kuviot siellä menivät.

Se, että joku ei arvosta tekemääni työtä, kertoo mielestäni enemmän hänen pienuudestaan ja kapea-alaisuudestaan kuin minun "huonoudestani". Arvostus on mitä suurimmassa määrin makuasia ja makuasioista ei pidä kiistellä.

Muistuttaisin, että esim. Aleksi Kivi ei alunperin ollut kovinkaan arvostettu ja muita vastaavia esimerkkejä löytyy niin kotimaisesta kuin ulkomaisesta kirjallisuudesta vaikka millä mitalla.

Kyllä minä nostan hattua nuorisokirjailijoille. Olen joskus yrittänyt tehdä nuortenkirjaa ja eihän siitä mitään tullut. Kaikki muut lajit kyllä luonnistuu pienellä virittäytymisellä mutta ei tämä.

Luin tuossa kesällä mm. Sari Peltoniemen nuorisokirjan "Hirvi". Minun pitäisi varmasti sanoa siitä jotakin fiksua mutta en osaa sanoa muuta kuin että lukekaa se. Kirja puhukoon puolestaan.

No niin, nyt keksin vertauksen:

Kirsti, jos luet jonkun kirjan, ja se on sinusta ihan törkeän hyvä ja sitten joku toinen lukee sen kirjan ja tulee sanomaan sinulle, että "olipas se harvinaisen tyhmä ja huono kirja", niin ajatteletko että:
-- "voi hitsi, niin onkin, miten mä olinkin niin pahasti väärässä, kylläpäs mä olin tyhmä kun tykkäsin siitä?" vai
-- "kylläpäs toi on tyhmä, kun ei tajua, miten hyvä kirja se on?" vai
-- "kylläpäs tolla on erilainen maku kuin mulla, aika jännä, ettei se tykännyt tästä ja nähnyt kaikkia hienoja pointteja, jotka mä näin?"

Kun luet omaa tekstiäsi, ajatteletko, että:
-- "jes, hitsi, kuka on kirjoittanut näin hyvää tekstiä?" vai
-- "no jaa, aika okei, voisi olla parempikin?" vai
-- "mitähän muut tykkää tästä?"

Itse voin kertoa olevani niin hirveä narsisti, että melkein jokaista kirjaa lukiessani olen ihmeissäni siitä, että siinä on niin paljon hyviä läppiä ja oivalluksia. Totta kai huomaan myös virheet ja ne ottavat päähän, mutten jää koskaan rypemään niihin, koska tiedän, että silloin kun kirjan kirjoitin, tein parhaani. Toisaalta kun huomaan vuosien jälkeen, miten jonkin asian olisi voinut tehdä paremmin, se kertoo minulle siitä, miten olen kehittynyt.

Vastaavasti, jos joku dissaa kirjaa, josta itse olen pitänyt todella paljon, ihmettelen lähinnä sitä, miten eri maku meillä voi olla.

Ja vielä (ennen kuin lähden kentälle hakemaan lentolippuja): tietysti suhtautumistani helpottaa se, että meillä kotona on aina arvostettu lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja kirjoittamista. Niin kuin niitä rakkausromaaneja ja dekkareitakin.

Heh, uskon kyllä ettet ole sitä mieltä että lastenkirjallisuuden lukemisella ja lapsuuden arvostamisella olisi yhteyttä. Minä taas uskon että on, ja epäilen että matkakirjoja lukevat ovat kiinnostuneempia matkustamisesta kuin ihmiset jotka katsovat televisiosta pelkkää urheilua eivätkä käy missään.

No tietysti lastenkirjallisuus on monellakin tavalla erilaista kuin aikuisten, mutta itse en ajattele että se tämän opettavaisuusaspektin suhteen on erilaista. Jos esim. Astrid Lindgren olisi ajatellut opettavaisuutta, olisiko hän tehnyt Peppi Pitkätossusta niin grandioosin persoonan? Häntä voisi Pepin luojana kritisoida ja on kai kritisoitukin, että hän yllyttää Pepin kautta lapsia kaikkeen kyseenalaiseen.

Joo, olen joskus kysynyt Tuija Lehtiseltä mitä mieltä hän on näistä arvostusjutuista, mutta asia ei tuntunut häntä suuremmin kiinnostavan, mikä tietysti minun mielestäni on sekä kummallista, että kadehdittavaa.

Minä en ole mitenkään erityisesti kokenut tulevani syrjityksi apuraha-asioissa, mutta olen kyllä huomannut että jotkut menestyvät niissä asioissa huomattavasti minua paremmin. Se että tiedän kuinka kuviot siellä menevät ei minua auta, koska en kykene senlaatuiseen sosiaaliseen vuorovaikutukseen että sen avulla voisin tilannetta muuttaa. Se ei johdu itsetunnosta, vaan persoonallisuuden rakenteesta. Tietysti voisin ajatella, että olen yksinkertaisesti huono kirjailija enkä sen vuoksi ole saanut merkittäviä apurahoja. Mutta niinhän minä en voi millään ajatella, mitähän se kertoo itsetunnostani.

En ole vielä lukenut juttujasi itsetunnosta, minä katselen vain tohtori Philiä:) Yritän jossain vaiheessa perehtyä ajatuksiisi, vaikka koen että tämänkin keskustelun aikana itsetuntoni on noussut melkein vuoren korkuiseksi.

Joo JPK Hirvi on kyllä hieno kirja, vaikka sen kohdalla minä taas mietin että mikä teki siitä nuortenkirjan. Sitäkin voisi minusta joskus miettiä, että millä perusteella jokin kirja luokitellaan nuortenkirjaksi ja joku ei. Mutta ehkä en kuitenkaan mieti sitä nyt.

Niin, tuosta esimerkistäsi, että olen sellaisesta kodista jossa väiteltiin paljon, joskaan ei varmaan yhtä riemukkaasti kuin sinun kotonasi. Mutta olen siis erittäin tottunut siihen, että jos minä pidän jostain, niin muut eivät pidä ja ilmoittavat sen myös. Ja olen sopeutunut siihen että ihmiset nyt vain pitävät erilaisista asioista eikä se merkitse mitään sen kummempaa. Mutta tunnen toki monia ihmisiä, jotka kokevat hyvin uhkaavaksi sen jos joku ei pidä samoista asioista ja jopa loukkaantuvat sellaisesta. Itse en loukkaannu, mutta olen tietysti aina riemuissani ja koen syvää hengenheimolaisuutta jos joku pitää jostain samasta kirjasta ja leffasta kuin minä.

Aivan erinomainen kirja on muuten Hotakaisen Ritva, joka on luokiteltu lastenkirjaksi. Lapset nukahtivat parin lauseen jälkeen, mutta minä jatkoin loppuun.

Niin no, matkalla lentokentälle ja sitten Stockalle matkaoppaita ostamaan mietin vielä tuota matkaopasvertaustani. Uusi, täydellisempi versio on tämä:

Lastenkirjat ovat kuin matkaoppaita kaupunkiin, jossa asuit joskus kauan sitten.

Ehkä luit matkaoppaita jo asuessasi kaupungissa, saadaksesi siitä kaiken irti ja ymmärtääksesi sitä paremmin.

Nyt saatat lukea matkaoppaita päästäksesi takaisin vanhoihin paikkoihin ja tunnelmiin ja ehkä nähdäksesi, miten kaupunki on muuttunut -- mutta matkaoppaat eivät voi koskaan korvata vierailua kaupungissa.

Lastenkirjoihin pätee sama kuin matkaoppaisiin myös siinä mielessä, että jos oppaan on kirjoittanut henkilö, joka ei ole viitsinyt perehtyä kunnolla oppaaseen, opas johtaa harhaan ja on epäuskottava. Toisaalta kaupungin kuin omat taskunsa tuntevan henkilön kirjoittama opas voi avartaa käsitystäsi tutustakin kaupungista aivan mielettömästi.

---

Väiteketju, jonka uskon oikeaksi menee näin:

Henkilö, joka on arvostaa lastenkirjoja, arvostaa yleensä lapsiakin (muttei välttämättä, hän saattaa vain hakea sillä oman lapsuutensa fiiliksiä, mutta silti vihata lapsia).

Henkilö, joka arvostaa lapsia, voi olla kiinnostunut lastenkirjallisuudesta ja saattaa arvostaa sitä, jos se on hänestä hyvää ja sellaista, kuin lastenkirjallisuuden (tai kirjallisuuden tulee yleensä olla), mutta jos hän pitää sitä epäkiinnostavana, tätimäisenä, liian opettavaisena, liian vähän opettavaisena tai muuten typeränä kirjallisuutena, silloin hän ei ehkä arvostakaan sitä.

Siksi ei voi väittää, että lastenkirjallisuuden arvostus = lasten arvostus.

Eli vasta nyt ymmärsin, mikä koko lastenkirjallisuuden arvostus -ruikutuksessa epäilyttää: se, että lasten- ja nuortenkirjallisuudelle vaaditaan arvostusta vain ja ainoastaan siksi, että se on lasten- ja nuortenkirjallisuutta -- ei siksi, että se olisi välttämättä poikkeuksellisen hyvin kirjoitettua kirjallisuutta.

En arvostanut yhtään opettajaani koulussa sen takia, että hän oli opettaja. Joitain opettajia arvostin, mutta ainoastaan siksi, että he olivat hyviä opettajia tai hyviä tyyppejä.

Kuten sanottua, en ole lukenut nuortenkirjoja sen jälkeen kun lopetin itse nuortenkirjojen kirjoittamisen (paitsi jotain Tuija Lehtisen teiniromaaneja nostalgiahengessä). En ole lukenut juurikaan 8-13-vuotiaille lapsile suunnattuja lastenkirjoja oikeastaan sen jälkeen kun pääsi omasta ahmimisiästäni -- paitsi Tuija Lehtisen Laura-kirjat töitä varten ja vahingossa jotain käännöskirjoja.
Olen lukenut pikkulapsille suunnattuja kirjoja siskoni tyttärille vielä viime aikonakin.

Ahmimisiästäni muistan kuitenkin sen, että oli hirvittävästi kirjoja, jotka olivat epäuskottavia, lässyttäviä, tylsiä, synkisteleviä tai muuten rasittavia. Niitä en lainannut koskaan uudestaan kirjastosta.

Nuortenromaaneista (joita en ole lukenut siis viiteen vuoteen), skippasin samoi tekotaiteelliset, mukarajut ja naiivit pläjäykset.

En mainitse tässä nyt mitään nimiä, ettei kenellekään tule paha mieli.

Aiemmin oli puhetta siitä, miten lapset ja nuoret ovat todella kriittisiä lukijoita. On kiinnostavaa käydä lukemassa listoja kaikkein lainatuimmista nuorten- ja varhaisnuorten kirjoista.

Tässä esim. Tampereen kirjaston lista vuodelta 2004:

VUODEN 2004 LAINATUIMMAT NUORTENKIRJAT
PÄÄKIRJASTON LASTEN JA NUORTEN OSASTOLLA

1. ROWLING, J.K.: Harry Potter ja viisasten kivi. T 1998 (485 lainauskertaa)
2. ROWLING, J.K.: Harry Potter ja liekehtivä pikari. T 2001 (438)
3. ROWLING, J.K.: Harry Potter ja Azkabanin vanki. T 2000 (437)
4. ROWLING, J.K.: Harry Potter ja salaisuuksien kammio. T 1999 (430)
5. ROWLING, J.K.: Harry Potter ja Feeniksin kilta. T 2004 (376)
6. LINDGREN, Astrid: Ronja Ryövärintytär. WS 1981 (288)
7. LINDGREN, Astrid: Veljeni Leijonamieli. WS 1974 (245)
8. KAYE, Marilyn: Paratiisisaari. WS 2003 (199)
9. KAYE, Marilyn: Amy Pariisissa. WS 2002 (195)
10. KAYE, Marilyn: Täydelliset tytöt. WS 2000 (190)

11. KAYE, Marilyn: Salaseura. WS 2000 (190)
12. KAYE, Marilyn: Alku. WS 2002 (188)
13. KAYE, Marilyn: Toinen Amy. WS 2000 (187)
14. GAHRTON, Måns: Eva ja Adam: tanssin tahdissa. T 2003 (183)
15. KAYE, Marilyn: Mallioppilaat. WS 2003 (175)
16. CABOT, Meg: Prinsessapäiväkirjat: rakastunut prinsessa. WS 2003 (173)
17. GAHRTON, Måns: Eva ja Adam: prinssi vai tavallinen sammakko. T 2003 (169)
18. KAYE, Marilyn: Syytetty. WS 2001 (162)
19. COLFER, Eoin: Artemis Fowl: ikuisuuskoodi. WS 2003 (162)
20. REMES, Ilkka: Piraatit. WS 2003 (161)

Kahdenkymmenen lainatuimman joukkoon mahtuu vain yksi suomalainen nuortenromaani.

Voi olla että listaukset eivät kerro yhtään mistään tai sitten ne kertovat siitä, että nuoret todellakin lukevat enemmän ulkomaalaisia nuortenromaaneja kuin kotimaisia. Mitä se kertoo sitten suomalaisen nuortenkirjallisuuden tasosta? Ei välttämättä yhtään mitään.

* "korkeakylddyyrisempi "sivistyneistö", vanhoillisempi yliopistoväki, eräät kirjallisuuskriitikot ja tietyt kustantajan edustajat" voivat olla myös vanhempia, jolloin ei hyvä, jos eivät arvosta lasten ja nuorten kirjallisuutta.

Lisäksi on päättäjät, ne jotka päättävät raha-asioista. En ole näistä laajemmalti tietoinen, mutta oletettavasti valtion/kunnan/jnkn muun taholta lasten ja nuorten kirjoja kirjoittavat voivat saada taloudellista tukea. Jos l&n-kirjallisuus ei ole yhteiskunnallisesti arvostettua, kellekään ei tule huono omatunto siitä, ettei sille rahojakaan anneta. Varsinkin kun tänä aikana leikataan muutenkin sieltä, mistä ei pitäisi - koulutuksesta ja sosiaalimenoista.

* Katrin esimerkistä; pitäminen ja arvostaminen voivat olla osittain eri asioita. Voin arvostaa jotakin kirjoja, elokuvia, jne, vaikka en pidä niistä. Ja voin pitää joistakin edellä mainituista, vaikka en arvostaisi niitä. Tarkoitan: jokin tarina voi olla mielestäni hieno ja hyvin kerrottu, mutta jos tekijän ja minun moraali eroavat suuresti toisistaan, en voi arvostaa sitä viestiä, jonka hän teoksellaan välittää. Ja toisaalta voin arvostaa jonkun sanomaa, mutta en välttämättä pidä sen ulkoasusta.

On tietysti tärkeää, että jokainen voisi arvostaa itse sitä mitä tekee, eikä tarvitsisi masentua jos muut eivät arvosta. Mutta jos joku kerran tekee jotakin arvokasta, niin kyllähän sitä pitäisi muidenkin arvostaa! Joten ei paha mieli epäarvostusta kohdatessa tarvitse johtua pelkästään tai täysin huonosta itsetunnosta. Minun ymmärtääkseni. :)

"...joka ei ole viitsinyt perehtyä kunnolla oppaaseen..." piti olla: ..."joka ei ole viitsinyt perehtyä kunnolla KAUPUNKIIN..."

Ja vielä: lastenkirjallisuuden listat kertovat puolestaan nuortenkirjallisuutta enemmän siitä, millaisia kirjoja vanhemmat tykkäävät lapsilleen lukea. SIellä top-listoilta löytyy suomalaisista Nopoloiden kirjoja (Risto Räppääjät), Kunnaksen kuvakirjoja ja Timo Parvelan kirjoja.

Pälli: siis mihin esimerkkiin viittaat, juuri ennen viestiäsi olevaan lastenkirjojen arvostus ei ole sama kuin lasten arvostus?

Väittäisin kyllä kokemani ja näkemäni perusteella, että apurahat menevät enemmän henkilösuhteilla yms. kuin edes sen perusteella, millaista kirjallisuutta kirjoittaa. Itseasiassa lastenkulttuurille on käsittääkseni nykyään helpompi saada tukea kuin aikuisten kulttuurille (osin toki myös kilpailun vuoksi).

Mutta kyllähän lasten- ja nuortenkirjoja arvostetaan kovastikin! Lapset ja nuoret arvostavat! Opettajat arvostavat! Vanhemmat arvostavat!

Vai onko nyt niin, että heidän arvostuksensa ei ole riittävän "hienoa" eikä siksi tunnu miltään -- eli ei tavallaan kelpaa?

Unohtui edellisestä: kannattaa huomata, että nämä piirit, joiden arvostusta ollaan käsittääkseni nyt peräänkuuluttamassa, eivät arvosta myöskään kotimaisia viihteellisempiä elokuvia, urheilua, valtaosaa televisio-ohjelmista, rock- ja popmusiikkia (paitsi jos se on tosi kokeellista), eivätkä mitään muutakaan sellaista, mistä laajat kansanosat diggaavat.

Toisin sanoen sen kansanosan, jonka arvostusta nyt niin kauheasti kaivataan, koko olemassaolo perustuu sille, ettei pidetä mistään sellaisesta, mistä "massa" voisi pitää.

Jos minun pitää valita kummat kirjoistani enemmän pitävät, suuri massa vai pieni eliitti, valitsen suuren massan.

Katri, tarkoitin esimerkillä tätä: "... jos luet jonkun kirjan, ja se on sinusta ihan törkeän hyvä..."

Tietysti mainitsemiesi ihmisten arvostus kelpaa. Mutta ne korkekulttuurihemmot voivat olla myös vanhempia. Tuskin ne kaikki lapsettomiakaan ovat. ;)

No, jos haetaan yleistä arvostusta, niin se on tavallaan oikeutuksen hakemista. Yhteiskunnallisen tunnustuksen hakemista. Niin kuin jo kirjoitin, on hyvä jos osaa arvostaa itseään, mutta kyllä mun mielestä myös yhteiskunnallisella tasolla tulisi arvostaa ihmisiä, joiden toiminta vaikuttaa yhteiskuntaan positiivisesti. Jos joku nyt kirjoittaa lasten ja nuorten kirjoja, joiden myötä he kasvavat enemmän ihmisiksi (riippumatta siitä, onko kirjat kirjoitettu opettavaisiksi vai ei;), niin pitäisihän hänelle antaa siitä tunnustusta.

Minusta hyvät kirjat tekevät ihmisistä avarampia, koska niistä oppii lisää maailmasta ja ihmisistä, muun muassa. Ja vaikka mitä muuta, mitä en rupea tässä luettelemaan. :) Tämä mielestäni pätee kaikkiin kirjallisuuden lajeihin.

Ei minullakaan ole koskaan ollut vaikeutta tehdä valintaa ns. massan ja eliitin välillä. Mutta se missä minulla on vaikeus, niin sen hyväksymisessä, että pienellä eliitillä on niin suuri painoarvo ja suurella massalla niin pieni. Sehän se minua rassaa. En kaipaa päästä pienen nirppanokkaisen eliitin suosioon, uskon että jos ottaisin määrätietoisesti sen asiakseni, niin voisin suosioonpääsyssä onnistuakin, mutta en halua luopua itsestäni. Se on viimeinen asia minkä suostun tekemään. Mieluummin haluan riisua eliitiltä pöksyt pois. Eh. Siis eiväthän he ole mitenkään erinomaisia ihmisiä. Ei ole mitään syytä että heitä niin kovasti arvostetaan ja pelätään.

Omalta kohdaltani tajusin äsken tuolla kauran blogissa (Viistolla pinnalla) mikä minua tässä arvostusasiassa rassaa. Ja se on se, että nuortenkirjallisuus onkin varmasti menneinä vuosikymmeninä ollut ensisijaisesti kasvattavaa ja siksi nuorisokirjallisuus on ehkä aikoinaan syntynytkin, siis ohjaamaan nuorisoa kaidalle tielle. Taiteelliset ambitiot ovat olleet toissijaisia kasvattavuuteen nähden. Itse edustan erittäin voimakkaasti sitä näkemystä, että nuortenkirjojen kirjoittamisessa taiteelliset ambitiot ovat kasvatuksellisia ambitioita tärkeämmällä sijalla. Omia nuortenkirjojani kirjoitan yhtä suurella taiteellisella kunnianhimolla kuin aikuistenkirjojakin (vaikka tiedän että monet voivat nauraa räkäisesti kun minä puhun taiteesta, mutta esim. kieli on minulle hyvin tärkeä asia, haluan että se soi.) Ja minun mielestäni nykyään ilmestyy paljon nuortenkirjoja jotka ovat kiinnostavia ihan kirjallisuutena. Niin kyllähän se silloin ärsyttää jos huomaa että nuortenkirjallisuuteen suhtaudutaan edelleen jonkinlaisena kakkosluokan kirjallisuutena. Kun siis minun mielestäni se ei pidä paikkaansa. Enkä minä nyt tarkoita pelkästään omia kirjojani.

Itse en ole mielestäni vaatinut lastenkirjallisuutta arvostusta vain siksi että se on lastenkirjallisuutta. Vaan juuri siksi että se on minusta ihan oikeaa kirjallisuutta.

Mutta kyllä nuortenkirjallisuuden arvostus on mielestäni koko ajan lisääntynyt ja väitän ettei se ole tapahtunut itsestään vaan sen eteen ovat jotkut tehneet työtä. En kylläkään minä. Muuten kuin kirjoittamalla mahdollisimman hyviä kirjoja.

Ja vielä tuosta lastenkirjallisuuden ja lapsuuden arvostamisen suhteesta, että olen tai on ollut ainakin tarkoitus koko ajan puhua lapsuudesta kun sinä taas puhut lapsesta. Ne ovat hiukan eri asioita kuitenkin. Ihmisen ei tarvitse olla erityisen kiinnostunut lapsista, siis haluta viettää aikaa joidenkin konkreettisten lasten kanssa, mutta hän voi kuitenkin olla kiinnostunut lapsuudesta ja tehdä vaikka koko elämäntyönsä sen hyväksi, että lasten olot maailmassa muuttuisivat paremmaksi. Esim. kaupunginvaltuuston miesjäsen joka lukee lastenkirjoja ja naisten rakkausromaaneja on mielestäni yleensä elämää avarammin katseleva ihminen kuin kaupunginvaltuuston miesjäsen joka lukee pelkkää tekniikan maailmaa. Näin siis väittäisin, että lastenkirjojen lukemisella ja lapsuuden arvostamisella on yhteys. Heh.

Minä luen kyllä lasten- ja nuortenkirjoja (esim. satuja ja fantasiaa) ihan siinä missä muutakin kirjallisuutta ja arvostan niitä kirjoja ja tekijöitä, jotka ovat mielestäni arvostamisen arvoisia, enkä kyllä uhraa ajatuksenpoikastakaan lapsille niitä lukiessani. Eli lapsuuden tai lasten arvostamisella ei mielestäni ole suoraan tekemistä lasten- tai nuortenkirjallisuuden arvostamisen kanssa.

Hyviä pointteja. Uskon vihdoin ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Ainakin osin.

Tuli mieleen, että tässä saattaa olla myös sukupolviero. Kun minä olin lapsi ja nuori, tarjolla oli jo sellaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta, joka oli kirjoitettu enemmän lasten ja nuorten tasolta, eikä ns. ylhäältä päin. Eli Tuija Lehtistä, Jukka Parkkista jne. Muistin juuri joskus kuulleeni joidenkin puhuneen 70-luvun ankeusrealistisesta lasten- ja nuortenkirjalisuudesta. Eli en ole joutunut lukemaan, saati kirjoittamaan ikinä sellaista "opettavaista" lasten- ja nuortenkirjallisuutta, kuin sinä ehkä muistelet. Emmekä sellaista siis lukeneet koulussakaan, vaan juuri Tuija Lehtistä jne.

Niin ja löysin netistä todisteita siitä, että olin joskus itsekin sanonut, ettei lasten- ja nuortenkirjallisuutta arvosteta (n. vuonna 2000). Tosin heti sen jälkeen muistin, että silloin kun sanoin sen, tiesin itsekin toistavani vain muilta kuulemaani mantraa. Jos joku olisi pyytänyt konkreettisia esimerkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuden aliarvostuksesta noin niin kuin laajemmassa mittakaavassa, en olisi kyennyt niitä antamaan. Ainoa esimerkki, joka tulee mieleen oli se "Mari Mörön esikoiskirja" -läppä Runeberg-palkintojenjakotilaisuudessa. Ko. äijä näytti kyllä siltä, ettei koskaan ollut lapsi ollutkaan.

Henkilökohtaisesti vierastan (nykyään) juuri tämän tyyppisiä "niitä ja näitä ei arvosteta" ja "niitä ja näitä sorretaan" yleistyksiä, koska niillä on taipumusta alkaa toteuttaa itseään. Siis jos joku ihan vieraan ryhmän edustaja, jonka edustama asia ei minua pätkääkään kosketa, valittaa julkisuudessa että "voi voi, meitä ei arvosteta/meitä sorretaan", niin minulle ei tule siitä todellakaan sellainen fiilis, että "voi hitsi, kyllä noita pitäisikin arvostaa" vaan mieleen tulee heti 10 muuta ryhmää, joita aliarvostetaan tai sorretaan vähintään yhtä paljon.

Jos joku oikeasti kokee, että tärkeät ihmiset eivät arvosta lasten- ja nuortenkirjallisuutta tarpeeksi, niin silloin heidän pitäisi miettiä strategia, jolla näiden tyyppien mieli muutetaan.

Vaihtoehtoja ovat:
1. Alkaa kirjoittaa sellaisia kirjoja, jotka kelpaavat näille tyypeille.
2. Mennä lobbaamaan kaikkiin niihin tilaisuuksiin, missä nämä tyypit vaikuttavat, sillä on fakta, että ihmiset ainakin yrittävät pitää niiden ihmisten jutuista, joiden kanssa he ovat ystäviä.
3. Vakuuttaa kaikille, että "lasten- ja nuortenkirjallisuutta arvostetaan ihan mielettömän paljon" ja "lasten- ja nuortenkirjallisuus on nyt tosi kova juttu -- kaikki jotka ei sitä tajuu ja lue, on ihan tyhmiä" niin kauan, että väite alkaa toteuttaa itseään.

Tyhmin strategia on itkeä ja valittaa, että "Voi kurja, kun meitä ei arvosteta. Kyllä meitä pitää arvostaa! Meidän jutut on tosi tärkeitä ja hienoja kanssa!" sillä valtaosalle ihmisistä se aiheuttaa nimenomaan päinvastaisen reaktion.

Kirsti kirjoitti:
"Mutta se missä minulla on vaikeus, niin sen hyväksymisessä, että pienellä eliitillä on niin suuri painoarvo ja suurella massalla niin pieni. Sehän se minua rassaa."

Tuota, missä tai mihin liittyen heillä on suuri painoarvo?

Katri, se että mietin näitä asioita blogissani ei ole mikään toimintastrategia. En kuvittelekaan että muuttaisin mitään tai vaikuttaisin mihinkään sen avulla, että pohdin (tai valitan) näistä asioista. Paitsi siinä mielessä, että tämän jauhamisen kautta asiat vähän kerrassaan kirkastuvat itselleni ja ymmärrän vähän paremmin mikä se asia on, mikä minua milloinkin mättää. Ja ymmärtämisestä taas seuraa jonkinlainen mielenrauha asian suhteen. Silloin tiedän mihin asioihin voin vaikuttaa ja mihin en ja mitä asioihin vaikuttaminen minulta vaatii. Esimerkiksi luopumisesta omasta erityislaadustani kirjoittajana, mitä en tietenkään aio tehdä. Eli siis tämähän on minulle päiväkirja ja käytän julkeasti hyväkseni kaltaisiasi kultaisia ihmisiä jotka viitsivät toimia vastaväittäjinäni, koska jos mietin ja pyöritän näitä asioita vain omassa päässäni ajatukseni juuttuvat äkkiä tutuille kehille, enkä koskaan pääse perille edes omista ajatuksistani. En usko, että tulen koskaan tekemään mitään muuta konkreettista lastenkirjallisuuden arvostamisen edistämiseksi, kuin itse kirjoittamaan mahdollisimman hyviä kirjoja ja tietenkin kehun hyviä lastenkirjoja aina kun saan tilaisuuden.

Anu, tarkoitan nyt esimerkiksi sitä, että minun kokemukseni mukaan yhdellä arvovaltaisen henkilön myönteisellä lausunnolla apurahahakemuksen liitteenä on huomattavasti suurempi painoarvo kuin parinkymmenen nuoren ihmisen lähettämällä henkilökohtaisella sähköpostiviestillä. Minulle ihmisenä nuorten lähettämät viestit ovat sitä arvohenkilön lausuntoa tärkeämpiä, mutta kokemus on osoittanut, etteivät ne juurikaan auta minua saamaan hakemaani apurahaa. Arvovaltainen suosittelija sen sijaan auttaa. Päämääräni on, että voisin tulla toimeen ilman apurahoja, mutta vielä toistaiseksi se ei ole minulta onnistunut ja siksi olen niitä anonut ja jonkin verran saanut. Saldo on kuitenkin ollut lohduton. Ellen saa arvovaltaista suosittelijaa, apurahaa ei heru. Onneksi on niitä suosittelijoita löytynyt, mutta on se kyllä jotenkin perseestä se systeemi. Katri ei ehkä suosittelijoita tarvitse koska hän on niin tunnettu.

Niin ja nykyäänhän hän ei enää tarvitse niitä apurahojakaan. Tämä nyt oli ehkä vähän tympeä esimerkki pienen eliitin suuresta painoarvosta. Samaten tietenkin Hesarin kritiikeillä ja kriitikittömyyksillä on suurta merkitystä monille kirjailijoille, siis muillekin kuin minulle. Mutta ei tietenkään sellaisille kirjailijoille jotka syystä tai toisesta ovat hyvin tunnettuja julkisuudessa, kuten esim. Katri ja monet muut.

Juu, en ajatellutkaan sinun lähtevän barrikadeille, toimintaohje oli yleisesti niille, jotka ovat sitä mieltä, että lasten- ja nuortenkirjallisuuden arvostusta tietyissä piireissä pitää kasvattaa.

Olen yrittänyt sanoa sen useampaan kertaan, mutta sanon vielä kerran: jos läyhäisempiä ihan mitä vaan romaaneja kirjoitteleva henkilö tutustuu esim. kustantajan juhlissa, kirjailijapäivillä, kirjailijaliitossa, yliopistossa, baareissa tms. johonkin näistä mainitsemistasi arvovaltaisista suosittelijoista ja on näiden kanssa hyvää pataa, hän saa todennäköisemmin sen hyvän suosituksen kuin henkilö, joka on kirjoittanut jopa arvostelumenestykseksi luokiteltavan hienon kaunokirjallisen kirjan, mutta mököttää himassa ja torjuu kaikki kontaktit.

Toisaalta pitää todeta, ettei minulla ole ollut suosittelijoita edes ihan uran alkuvaiheissa, kun kukaan ei tuntenut minua. SIlloin tosin hain vain ns. kirjastokorvauksia. Täytin hakemukset huolellisesti ja selitin perusteellisesti mitä haluan tehdä ja miksi koen, että sen tekeminen oli tärkeää. Niin enkä ikinä pyytänyt kuuta taivaalta. Sain kustantajan säätiöltä myös apurahoja silloin kun muistin hakea -- siellä käsittääkseni oman osaston lausunnot painavat. Sen jälkeen kun liityin kirjailijaliittoon, sain hienompiakin apurahoja (Wihuri) ja pääsin kirjailijaresidensseihin.

Sittemmin minut kyllä erotettiin liitosta, koska en saanut aikaiseksi maksaa jäsenmaksuja... :-)

Niin ja siis, elätän itseni nimenomaan käsikirjoittamisella -- en ole hakenut apurahoja, koska en ole kirjoittanut mitään, mille olisin viitsinyt hakea apurahaa. Jos alkaisin nyt kirjoittaa tosissani taas esim. romaaneja kirja per vuosi vauhdilla, saattaisin hyvinkin hakea taas apurahaa.

Myönnän, lukaisin kommentit vain pikakelauksella. Mutta kun täällä nyt on koolla fiksuja nuortenkirjallisuutta tuntevia ihmisiä, niin ajattelin tulla pyytämään apua ohi alkuperäisen keskusteluaiheen.

Tunnustan heti: Kirsiin ja Katriin olen tutustunut vasta täällä blogeissa, yhtään kirjaa en ole vielä lukenut. Eli voi hyvin olla, että jos olisin lukenut, niin tarvitsisi edes kysellä.

Kysyn vinkkejä siitä, mitä kirjoja suositella kahdelle lukihäröiselle 15-vuotiaalle pojalle, jotka ovat tähän asti lukeneen vain Jukka Parkkisen kirjoja ja Bertiä (Harry Potter ei napannut edes ääneen luettuna)?

Koulua varten pitäisi lukea yksi suomalainen klassikko (ihan "oikea" aikuistenklassikko vai jokin nuortenklassikko, en tiedä), yksi ulkomainen klassikko ja yksi kehityskertomus.

Osaako joku auttaa?

Tosiaan vaikea ajatella todella lukukelpoisia klassikoita, sanotaan vaikka
Dickens: David Copperfield
Härkönen: Häräntappoase
Tove Jansson: Taikatalvi

Jaa että Dickenskö paksu. Elämä on.

Mokan lista on ihan hyvä. Tuo ikäjuttu tekee asian hiukan hankalaksi, vaikea tietää 15 vee sällien kypsyystasoa näkemättä.

Huovinen, Havukka-ahon ajattelija
Steinbeck, Ystävyyden talo
Paasilinna, Jäniksen vuosi

tai Doyle, Baskervillen koira
Levola, Kattohaukka
Tiainen, Rakas Mikael

Ja Katrille vielä, että olet avoin ja sosiaalinen ihminen jonka on helppo pyöriä kekkereissä ja solmia kontakteja. Jos ihmisen ei ole helppo näin toimia, se ei tarkoita että hän vain murjottaisi kotona ja torjuu kaikki kontaktit. Meillä on tällainen amerikkalainen meininki täällä, että sosiaalisuutta pidetään hyveenä ja ihmisen ujous ja arkuus on pahe tai sairaus josta hänet pitää parantaa. Itselläni ei onneksi ole paniikkihäiriötä, eikä muuta vakavaa sairautta joka estäisi kekkereissä pyörimisen, mutta muuten en ole kovin hyvä hengailemaan sellaisissa tilaisuuksissa enkä kykene luomaan kontakteja jotka auttaisivat. Omat kontaktini ovat syntyneet sattumalta ja aivan muunlaisissa ympyröissä. Kuten sanottu, minäkin olen saanut apurahoja, kirjastokorvaukset tuntuvat lankeavan luonnostaan jos vain muistaa hakea ja on julkaissut jotain.

Sun äitis hei, nyt tuli vielä mieleen että

http://www.netlibris.net

on koonnut eri ikäisille sopivia kirjatarjottimia. Sinuhe taitaa olla yläasteikäisten kirjatarjotin. Sieltä kannattaa selata niin varmaan löytyy luettavaa.

Kiitos avusta!
Mun pojat on "tottumattomia mutta tunnollisia lukijoita", joululahjakirjansa ja opettajan määräämät kirjat ne kiltisti kumpikin lukevat. Mutteivät sitten mitään muuta.

Klassikoiden pahin puute tätä viitejoukkoa ajatellen on niiden paksuus: hitaalta lukijalta menee ikä ja terveys, kun yrittää pysyä koulun aikarajoissa luku-urakkansa kanssa.

Kerron sitten, mihin päätyivät ja miten meni!

Terkut Amsterdamin lentokentältä!

Kirsti -- kärjistin tahallani kuvatakseni ja sitä kautta kritisoidakseni apurahasysteemiä, joka nimenomaan suosii niitä, jotka tavalla tai toisella pääsevät tiettyjen ihmisten frendeiksi ja "arvostamiksi". Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että on väärin, että ihmissuhteet vaikuttavat niin paljon niidenkin tahojen toimintaan, mutta toisaalta ymmärrän sen paremmin kuin hyvin.

Sellaisten ihmisten suosimisessa, joista pitää, on jotain syvästi inhimillistä.

Ja niin, ihan samaanhan liittyy se, että superhyvää kirjaa varmempi tapa parantaa myyntiä on olla sosiaalinen ja sanavalmis myös median edessä, halukas antamaan kasvonsa julkisuudelle ja kykenevä tekemään positiivisen vaikutuksen kirjakauppiaisiin kustantajan tilaisuuksissa. Niin ja kykenevä tavalla tai toisella vakuuttamaan kustantaja siitä, että juuri minun kirjojeni markkinointiin kannattaa satsata.

Kerouackin Matkalla lienee klassikko, eikä ole turhan paksu. Miksei myös Linnunradan käsikirja liftareille, kai sekin luetaan jo klassikoksi(pitäisi ainakin). Kehityskertomuksesta tulee mieleen vaikka Mikael Niemen Populaarimusiikkia jne.

Hyvää matkaa Katri! Mielestäni keskustelu oli hauska ja valaiseva vaikka täydellistä yksimielisyyttä tuskin koskaan saavutamme.

Ja Petralle myös kiitos hyvistä suosituksista. Tänne hännille ihmiset voisivat laittaa varmaan lisääkin ehdotuksia Sun äitis poikien kirjasivistyksen lisäämiseksi. Tai sitten käydä heittämässä niitä suoraan äiteen blogiin joka löytyy tuolta linkkilistalta.

Apurahan jakajat taitavat kuulua siihen eliittiin itsekin, joten on aika ymmärrettävää, että heidän lähipiiriinsä kuuluvien sana painaa enemmän kuin täysin tuntemattomien. Ja se helpottaa myös valinnan tekemistä ja pienentää riskiä, että apuraha menisi täysin "harakoille".

Minun tuttavapiiriini kuuluu enemmän kuvataiteilijoita ja muusikkoja kuin kirjailijoita, mutta apurahasysteemit taitavat olla niilläkin aloilla vastaavan tyyppisiä. He ovat ratkaisseet asian niin, että elättävät itsensä "palkkatyöllä" ja rahoittavat sillä myös taiteentekemisensä. Mutta suurin osa heistä ei tosin edes halua tulla kuuluisaksi ns. valtavirrassa, vaan he pysyttelevät suosiolla marginaalissa. Toisaalta he sitten saavat tehdä juuri mitä haluavat.

Onhan se tietenkin ymmärrettävää, mutta onko se oikein, onko se oikeudenmukaista, palveleeko se tarkoitustaan, niin se on toinen asia. Monet ovat pragmaatikkoja eivätkä pohdi tällaisia. Jos apurahan saaminen vaatii veljeilyä oikeiden ihmisten kanssa, he veljeilevät ja se siitä. Miksipä antaa moisen asian nousta minkäänlaiseksi kynnykseksi. Itse en valitettavasti ole niin käytännöllinen, vaan mietin aina myös periaatteellisia kysymyksiä.

Tuttavapiirisi taiteilijoiden ratkaisu on tietysti ihan relevantti, siinä vain on se ongelma, että jos täytyy tehdä paljon muita töitä, taiteen tekemiseen jää väkisinkin vähemmän aikaa ja taide on kuitenkin taitolaji, kuten nimikin vähän viittaa. Toisin sanoen hyväksi taiteilijaksi tullaan vain harjoittamalla taitoja. Se vaatii aikaa ja voimia.