|
|
|||
|
16.08.2006 - 14:14
![]() Kuvassa on Pyhä Yrjänä pelastamassa prinsessaa lohikäärmeen kynsistä. Romanttista draamaa Sastamalan kirkossa. Kauhea lohikäärme terrorisoi aikoinaan ihmisiä ja vaati, että sille piti päivittäin uhrata neitsyt, tyttö siis, miehiähän ei ole koskaan samalla tavalla laskettu neitsyiksi. Lohikäärmeen ruuaksi joutuva tyttö arvottiin ja kerran arpa osui kuninkaan tyttäreen. Huonosti olisi käynyt prinsessalle, ellei Pyhä Yrjänä olisi ehtinyt paikalle. Nyt on lohikäärme kadoksissa ja hepokin näyttää vähän kärsineeltä. Minua huvittaa sillä tiedän kirkkoherran pojan ammuskelleen lapsena ilmakiväärillä näitä Sastamalan kirkon pyhimysveistoksia yhdessä kaveriensa kanssa (joista isoisäni oli yksi). Kaikki veistoksissa näkyvät reiät eivät siis olekaan toukanreikiä. Rita tuolla edellisen päreen kommenteissa totesi, että voisin referoida lukemiani kirjoja täällä. Keatingin Sisäisestä eheytymisestä jäi levitoivan munkin lisäksi mieleen sana valeminä. Valeminä tarkoittaa vammautunutta käsitystämme siitä, keitä pohjimmiltaan olemme. Raastava kunnianhimo, kateus, addiktiot ym. ovat osoitus siitä että olemme valeminän vallassa, eikä meillä ole todellista kontaktia itseemme, minuuteemme. Valeminä on peräisin lapsuuden tunneohjelmoinneista ja ylisamastumisesta ryhmään. Joitakin ihmisiä valeminä hallitsee enemmän kuin toisia, riippuen siitä kuinka syviä vammoja olemme elämämme aikana ehtineet saada. Ihmisen hengellisen matkan tarkoitus on sisäinen paranemisprosessi, joka auttaa kohtaamaan väärän minän ja purkamaan tunnevaltaisia ohjelmointeja. Näin ihmisen asenne itseään ja muita ihmisiä kohtaan voi muuttua perinpohjaisesti. Ongelmana ihmisellä on, ettei hän useinkaan tahdo muuttua, vaikka elämä nykyisellään olisi kärsimystä. Uskonnolliset ihmiset eivät tässä välttämättä eroa muista ihmisistä. Kääntymyksensä jälkeen ihminen saattaa jatkaa aivan samalla tyylillä kuin aikaisemmin, nyt hän vain toteuttaa hulluuttaan seurakunnassa kun hän aikaisemmin sekoili kapakoissa. Hän ei ehkä enää ryyppää ja tee huorin, mutta aiheuttaa joillakin huomattavasti ovelammilla tavoilla vahinkoa itselleen ja muille. Uskonnon tarkoitus on kuitenkin saattaa ihminen syvälliseen muutosprosessiin, jossa valeminä katoaa ja ihminen voi täyttyä ilosta samalla tavalla kuin tuo levitoiva munkki.Tämä siis ihan muistinvaraisesti kirjasta jonka luin pari viikkoa sitten. Kokonaisuutena sanoisin, että kirja oli yhtäaikaisesti kiinnostava ja hämmentävä. Siinä esiteltiin täysin tyynesti sen sortin askeesia, että tällaisella pullamössöihmisellä alkoivat puntit tutista.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970 Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Prosessi on varmaan se avainsana, tosiaan ihmisen kehityksessä, että muutosta kuitenkin jollain tasolla tapahtuu ja voi tapahtua. "Tärkeimmät muutokset tapahtuvat hitaasti", sanoi kerran viisas ystäväni. Sittenkin voi pitää toivon liekkiä yllä, vaikka välillä tuntuu että itse tai joku muu on tunnekehityksessä auttamatta jysähtänyt tiettyyn kuvioon. Kyllä elämä myös muuttuu, jos ihmisellä siihen on vähänkin halua, kyllä se myös etsii helpottavia kanavia ja muotoutuu.
Turvallisuus, se on sitten kai toinen avainsana. Se miten on joskus "rakentanut itsensä": tällä keinoin minä selviän, saan hyväksyntää, siitä on tullut ikään kuin osa minuutta. Juuri se valeminä? Varmasti niin käy hyvässäkin mielessä, terveen kehityksen takia, mutta joskus päälle taatusti jää "suojauksia". Nyt vasta olen ruvennut eri lailla ajattelemaan ns. vahvoja, autoritäärisiä ihmisiä, sellaisia jotka eivät emmi mestaroida toisten elämää. Varmaan heidän suojauksensa on nimen omaan se -- ehkä heiltä on vaadittu liikoja jo pienenä, on jäänyt tunne, että tällä tavoin minua arvostetaan. Oma empatian tarve on sitten kyllä luultavasti kuihdutettu. Sillä kovin empaattisia he eivät monesti ole toisia(kaan) kohtaan. (tää nyt on tällaista pika-analyysia, jolla toki on aina vaaransa.)
Tiedän kuitenkin ainakin yhden ihmisen, joka kärsi muita määräilevästä (ja itselleen ankarasta) valeminästään, mutta ei halunnut/uskaltanut hakeutua hoitoon, koska "pelkäsi kadottavansa itsensä". "Ne muuttavat minut joksikin toiseksi", hän sanoi.
Niin kiinni hän siis oli siinä, joka ei ehkä ollenkaan ollut hänen "minuuttaan"?
Minäkin luulen, että turvallisuus on keskeinen juttu. Siksi ihminen pitäytyy vanhaan, vaikka se toisi mukanaan ahdistustakin. Tuttu ahdistus on kuitenkin turvallinen. Eikä minustakaan tunnu mitenkään vieraalta se, että kiintyy luonnevikoihinsa ja pelkää niistä luopuessaan jotenkin menettävänsä itsensä.
Miksi emme voi hyväksyä itseämme sellaisena kuin olemme, vaan rakennamme itsellemme tällaisia ihannekuvia tai suojakuoria? Luulen, että taustalla ovat useimmiten pohjimmiltaan varhaislapsuuden kokemukset. Vanhemmat ovat kiireisiä, heillä on omat huolensa ja omat haavoituvat egonsa hoivattavina. Onko vaikea ymmärtää, että pienen lapsen pienet huolet tulee joskus ohitetuksi aika tylysti? Onko vaikea ymmärtää, että silloin pienessä mielessä herää ajatus että minunkin pitäisi olla jotenkin parempi jotta tulisin huomatuksi?
Minusta on ihan paikallaan että lohikäärme puuttuu kuvasta ja hevosestakin on vain osa jäljellä. Jotenkin jäljelle jäävät ihmiset näyttävät tasa-arvoisemmilta tällä tavalla. Tässä vanhassa ritarissa on suorastaan jotain liikuttavaa puolikkaan hevosensa selässä. Hienoa, että hän edelleen jaksaa pelastaa neitoa rekvisiitan puutteessta huolimatta, ihan omana paljaana itsenään.
Juhani, puhut Keatingin valeminästä osuvammin kuin minä, vaikka et ilmeisesti ole edes lukenut kirjaa. Minustakin veistos on liikuttava kärsineisyydessään. Ja tuossa muodossa Pyhä Yrjänä tosiaan kelpaa esikuvaksi meille kaikille. Meidänkin tehtävämme voisi olla pelastaa toisiamme ilman rekvisiittaa, olemalla ihan omia itsejämme vaan.
Yleisessä keskustelussa korostetaan useinkin sitä, että ihmistä ei saa yrittää muuttaa, että ihminen ei voi muuttua: "oon mikä oon" tai "Et voi opettaa uusia temppuja vanhalle koiralle".
Mielestäni ihanteellisessa tapauksessa henkinen kasvu on elinikäistä, kaikki kulkee aina mukana, persoonallisuus on monien ainesten kudelma. Menneisyys on osa ihmistä, mutta sen huonot puolet voivat kääntyä rikkaudeksi. Ihminen ei tule koskaan "valmiiksi". "Jumalan ikoniksi" tuleminen on tavoite, mutta lieneekö se koskaan saavutettavissa.
Kirsti, tämä on todellakin kiinnostava aihe. Keskustelu ei ole ihan helppoa, sillä selvästikin osalla keskustelijoista on ammattilaisen tietoa terapiasta, joka meiltä muilta puuttuu. Tämä on hyvin herkkä alue.
Blogisisko, eipä ole valeminän hahmottaminen helppoa, ainakaan muissa. Itsessäni joissakin kohtaa taas hahmotan sen helpostikin. Yleinen keskustelu on varmaan oikeassa, toista ihmistä ei kannata yrittää muuttaa, eikä varmaan itseäänkään. Keatingin kirjan idea on, että jos ihminen lähtee hengelliselle matkalle, hän muuttuu sitä mukaa kun valeminää riisutaan ja tilalle tulee jotain muuta. Ei kertalaakista, mutta vähitellen.
Miten tässä nyt pääsin niin kiihtymäänkin.
Sivullisen kommentti on minusta kaunis. Samoin minä olen pyrkinyt olemaan avoin sille mahdollisuudelle, että voisin peilata elämääni toisten kokemuksiin kirjallisuudessa ja tilaisuuden tullen muulloinkin enkä kenties olisikaan vain aivan liiallinen ja kummallinen.
turha Sinun on suuttua. Niin ihmiset puhuvat.Itse en ole samaa mieltä. Huomasit sen, jos pystyit kiihtymykseltäsi lukemaan vielä kolmannenkin kappaleen viestistäni.:)
olen ehdottomasti sitä mieltä, että ihmiset voivat muuttaa toisiaan, auttaa toisia parantamaan ainakin tapojaan. Jo pelkät yleiset käyttäytymissäännöt ja lait tekevät sitä koko ajan.
Vanhemmat voivat kasvattaa lastaan neuvomalla, että toiset ihmiset täytyy ottaa huomioon, toisia ei saa vahingoittaa. Ei pidä vedota lapsen temperamenttiin, kun tämä potkii ihmisiä.
Aikuinen voi myös huomauttaa toiselle aikuiselle, että tämän tulee ottaa muut huomioon.
Ihminen, jolle esimerkiksi alkoholi on ongelma, voi helpottaa omaa ja muiden elämää välttämällä sellaisia tilanteita, joissa alkoholia käytetään ja varsinkin menemällä terapiaan, vaikka ei tuntisikaan mitään suurta sisäistä muutosta itsessään.
Usein aviopuoliso vain jätetään, jos käytös ei miellytä. On parempi vaihtoehto kertoa, miltä toisen huono käytös tuntuu ja jopa asettaa toiselle valintamahdollisuus.
Ja on mahdollista järjestää tilaisuuksia, joissa ei tarjota alkoholia. Näin tapahtui esimerkiksi eräässä kansainvälisessä kongressissa alaskalaisessa yliopistossa. Tilaisuuden järjestäjä sanoi yksinkertaisesti, että eskimoille ('inuitit' Kanadassa) alkoholi ei sovi.
Arvostan alkoholia kulttuurin osana, vaikka en itse pidä sen mausta. Jos tietäisin, että vieraaksi on tulossa henkilö, jolle alkoholi ei käy, en tarjoaisi sitä ollenkaan aterialla. Osa ihmisistä on geneettisesti sellaisia, että heille "tippakin tappaa" , he eivät pysty olemaan kohtuukäyttäjiä. Pienikin määrää pudottaa heidät takaisin alkoholismiin.(Tieto peräisin yleistajuisesta genetiikan kirjasta.)
Suomalainen alkoholikulttuuri se vasta muuttaa ihmisiä, totuttaa juopottelemaan, mistä seuraa monenlaisia yksityisiä ja yhteiskunnallisia ongelmia. Tätähän ei haluta myöntää, vaan ihannoidaan juoppoutta.
"Yleinen keskustelu" - jonka mainitsin - sekä monet laulut ja vitsit ovat juuri esteenä henkiselle kasvulle ja tapojen tervehtymiselle.
Minä on tie, totuus ja elämä, kaikkinen.
Internet marketing services,
Local SEO Services,
SEO Consulting Services..
mortgage montreal
denver business attorney