Ihmeellistä, että sinullakin on toi souda huopaa kokemus. Tuli vähän outo tunne siksikin, että novellini jota olen viimeviikon vääntänyt sisältää tollasen souda huopaa takauman, jossa isä huutaa tyttärelleen naama punaisena verkkoja laskiessa. Meidän perheessä minä olin ainut joka sitä suostui kuuntelemaan. :)

Muuten verkkokalastus on tosi mukavaa ja saalista tulee kun tietää mihin sen vehkeen pistää, kuten sanoitkin. Nykyäänhän tavallisilla harrastuskalastajillakin on kaiken maailman kaikuluotaimia joilla ne etsii muikkuparvia.

Valitettavasti en pääse nykyään kalastamaan kuin turistina kerran vuodessa, mutta sen verran isä on kasvanut ihmisenä kolmessakymmenessä vuodessa, ettei se enää huuda.

Montakohan ihmistä maailmasta puuttuu sen vuoksi, että seurusteleva pari on lähtenyt yhdessä verkonlaskuun?

Paha mennä sanomaan, mutta aika monta varmaan. Oli hyvin lähellä, etten minä ole yksi noista puuttuvista ihmisistä.

Seurustelevana parina äitini ja isäni erehtyivät yhden ainoan kerran lähtemään kahdestaan järvelle verkonlaskuun. Riitahan siitä tuli. Tosi kova riita. Isä komensi aina vain kuikkuisemmin "souda, huopaa, souda" ja äiti yritti tehdä ohjeen mukaan. Oli aivan hilkulla, ettei juuri aluillaan ollut seurustelusuhde päättynyt siihen riitaan. Näin ovat molemma vanhempani minulle kertoneet. Jos niin olisi käynyt, minä ja veljeni emme olisi jääneet olematta.

Lapsuudenkotiini ei koskaan hankittu venettä ja veljestani ja minusta, kasvoi täysin soututaidottomia aikuisia, vaikka molemmat vanhempamme osasivat soutaa.

Minä en osaa soutaa vieläkään enkä ole koskaan ollut verkonlaskussa. Tietääkseni veljeni tilanne on aivan samanlainen. Näin ne vanhempien teot periytyvät kulttuuriperintönä sukupolvelta seuraavalle.

Karpalo, tuo souda huopaa komentelu on ehkä painunut ihmiskunnan kollektiiviseen alitajuntaan ja sieltä pullahtelee nyt esiin sinulla novellina, minulla blogipäreenä.

Arja, hauska tarina ja vahvistaa tuota näkemystäni tuossa yläpuolella. Mutta mutta... mitä kummaa on tuo puhe soututaidottomuudesta? Olen istunut veneessä kun sinä soudit ja eteenpäin päästiin ja vieläpä ihan sinne mihin olimme matkallakin.

Täytyy kuulua kollektiiviseen alitajuntaan, kansakunnan muistiin. Itselläni on vastaavanlaiset kokemuset, mutta "souda, huopaa" lausuttiin lempeällä äänellä, koska rakkaus oli kärsivällinen.

Mutta, mitä tästä opimme muutakin kuin kalapaikkojen tärkeyden -lapsuuden traumoista voi päästä eroon:)

Kirsti, nyt muistisi on kyllä hapertunut pahan kerran.

Myönnän olleeni veneessä kanssasi ja myönnän myös yrittäneeni soutaa, mutta sitä en myönnä, että olisi päästy sinne minne piti.

Eteenpäin pääsymme näytti siksakilta tyynessäkin kelissä enkä osannut oikaista veneen suuntaa lainkaan omin nokkineni. Enkä osannut huovata. Enkä suunnata niin, että vene rantautuu tietyille kohtaa vaan siihenkin tarvitsin apuasi. Jos olisin itse rantautunut, heittoa laituriin nähden olisi tullut kymmenkunta metriä, koska tarkemmin en saanut venettä osumaan maaliinsa. Tuoko muka on soututaitoa!

Suoturetkemme päättyi siten, että alkoi tuulla, enkä minä päässyt enää yhtään mihinkään vaan vene jurrasi paikoillaan. Sinä soudit veneen kepeästi rantaan. Ja erittäin hyvä niin. Jos se olisi ollut minusta kiinni, niin olisimme saaneet kököttää veneessä siihen asti kunnes tuuli olisi tuonut sen johonkin rantaan -eli ties minne.

Luulin, että kiroilu oli verkonlaskijan etuoikeus – siihen asti kun vaihdoimme miehen kanssa paikkoja. Nyt soutaja alkoi kiroilla verkonlaskijalle, ja ymmärsinkin, että se on pikemminkin sukupuolisidonnaista.

Aivan Susu:)

Ohoh Arja, minä en muista sitä souturetkeä lainkaan tuollaisena. Kummanhan muisti mahtaa heittää nyt?

Hahhaa Blogikäki. Pikemminkin sukupuolisidonnaista juu, mutta ei välttämättä.

Joo, siellä se on kollektiivisessa muistissa tuhansien muidenkin kokemana, mutta että joskus jotkut aisat pompsahtavat yhtäaikaa täysin ennalta sopimattomasti ilmoille useammassa päässä, niin se jaksaa kyllä hämmästyttää uudestaan ja uudestaan.

Mulla ne vaan aisat pompsahtelevat mieleen. :)

Heh, aisat pompsahtelee joo :)

Kalastukseen liittyvä voimasanojen käyttö ei ole sukupuolisidonnaista vaan ansiosidonnaista toimintaa. Kalojen kanssa tekemisissä ollen kuuluu kiroilla, ainakin siinä vaiheessa kun ne sijaitsevat vedessä ja niiden pyytäjät veneessä. Johonkin maailmanaikaan kalojen saaminen tai saamattomuus saattoi olla melkein elämän ja kuoleman kysymys. Viittaan tällä nyt vaikka siihen, kuinka aivan lähellä, 1900-luvun Suomessa parin hässäkän (1918 ja 1939-1945) aikana ja niiden jälkeen on kalastaminen ollut joillekin ihmisille muuta kuin harrastus, se on voinut olla tae siitä että on jotain mitä syödä.

Ja emme me ihmiset kaloista mitään tiedä, emme me niitä ymmärrä. Voimme _toivoa_ saalista ja tehdä sen eteen oman parhaan tietomme mukaan. Kipling olisi sanonut että kala on kala ja ihminen on ihminen eivätkä ne koskaan kohtaa, paitsi ruokapöydässä, parhaassa tapauksessa siten että ihminen syö ja kala tulee syödyksi.

"Ihminen on alkuansa kala", tiesi alik. Lahtinen. Ihmisen ja kalan suhteessa on magiikkaa. Ei ole sattuma, että Jeesus valitsi opetuslapsikseen nimenomaan oppimattomia kalastajia: he eivät olleet rikkiviisaita kirjanoppineita, lukeneistoa, vaan heidän erikoisosaamisalueensa oli nimenomaan _toivo_. (Tähän on muuten sitten kiinnittänyt huomionsa Jouko Turkka, se kauhea, joten kaikki blogiliskot sun muut kekkoslaiset jotka sattuvat nyt lukemaan voivat deletoida aivoistaan tämänkin). Kalankuvallahan sitä kirkkokin ratsastelee.

Eli siis: kyllä kalastaessa, verkkoja laskiessa varsinkin, kuuluu perkele kiroilla niin saatanasti. Siinä kuulijana on se onneton soutaja, yleensä onneton tunari onkin, vaikka tämän hartauden varsinainen kuulija on toisaalla. Kyseessä ei ole kirous vaan harras rukous.

Kalaa pyydetään. Kalanpyydys on pyyntö.

Kyllä toi kalastaessa kiroilu on verrattavissa saunassa piereskelyyn.
Selkeästi alle kouluikäisestä soudin, kun faija laski verkot. Nautinnollista, kun vähäisestä iästään huolimatta osaa ja pystyy ja hallitsee. Pieni ihminen liikuttaa ja pitää paikallaan isoa raskasta venettä, näkee, miten verkko uppoaa ja milloin verkonlaskija tarvitsee aikaa takkujen selvittämiseen tai uuden verkon kiinnittämiseen.
Ei kai ne verkot koskaan ihan siihen menneet, mikä alkuperäinen tarkoitus oli, mutta faija sanoi, että mistä sen tietää, missä se kala ui ja saa sekin tehdä vähän töitä. Ja kun verkoissa oli isompia repeämiä sanoimme, että annetaan kalallekin mahdollisuus.

Etappisika, joskus irrotellessani kaloja verkosta on tullut mieleen miten erilaista se homma olisi jos kalalla olisi ääni. Jos kala valittaisi. Mutta nehän eivät valita, ne vain aukovat suutaan. Joskus näin unta valittavista kaloista ja se oli aika pelottavaa. Joskus uneksin myös isoista kaloista jotka lipuvat matalissa rantavesissä, ne pelottavat minua ja silti yritän pyydystää niitä. Mistäs tämä tuli nyt mieleen. Ehkä tuosta ihmisen ja kalan maagisesta suhteesta. Koen että kala on hiukan pelottava siksi että se olemuksellaan viittaa niin kauas muinaisuuteen ja samalla myös muistuttaa minua ihmisen matelijamenneisyydestä, mikäli nyt pidättäydymme tässä evoluutioajatuksessa.

Elvis, sinullahan on sitten myönteisiä kokemuksia kalastamisesta. Joskus muuten verkossa näkee limaisia sykkyröitä. Joku kala on aikansa mellastanut siinä, mutta päässyt kuitenkin läpi. Jostain syystä silloin on aina iloinen kalan puolesta, vaikka toisaalta oma saalis on jäänyt vähäisemmäksi.

Rapu ei ole kala, mutta tulee minua lähelle perusominaisuutensa vuoksi: kulkee mielellään takaperin mutta miksi.

Takaperin, mutta miksi? Niinpä. Ja miksi kulkea etuperinkään? Tärkeintä saattaa olla se liike.

Kirjoituksesi viritti mieleeni omat verkkokalastuskokemukseni. Oi miten mukava tätä juttua olikaan lukea..
Meidän mökkinaapuri tietää, mihin verkot kannattaa laskea, mutta ei hän sitä kerro. Joskus olen käynyt kyttäämässä, mutta en ole hänen paikkoihinsa tohtinut verkkojani viritellä. Laiskana yleensä lasken verkot rannasta selälle, useimmiten ihan turhaan verkkoja siellä liottelen, mutta noin kerran kesässä hienompi arvokala reitiltä eksyessään eksyy verkkoon.
Nuo sinun kalastuskokemuksesi ovat tosi rohkaisevia ja niinkuin sanot, kannattaisi uskoa mitä viisaammat ovat kertoneet. Pidätkö kalojen siivoamisesta?

Meillä on sellainen työnjako, että minä irrotan kalat verkosta, mies perkaa. Olen muuten yrittänyt ohjekirjoista ja netistäkin etsiä ohjeita miten verkot kannattaisi laskea, mutta kauhean hintsusti niitä ohjeita annetaan ja ne ovat yleensä sellaisia etten käsitä niitä lainkaan. Kokeilemalla olen oppinut, että tuohon meidän paikaan ne kannattaa laskea aika syvälle, silloin tulee parhaat saaliit. En sitten tiedä muuttuuko tilanne kun tulee syksy.

Kalat ovat syvässä, kun vedet ovat lämpimiä, ne hakeutuvat viileisiin koloihin. Kun vedet viilenevät, kalat uivat ylempänä. Näin on naapuri kertonut.

Unohdin sanoa: hyvä on tuo työnjako. Vaikka onhan se kalojen irrotus verkostakin melkoinen puuha, kun saalista on noin paljon kuin kerroit tuossa ylempänä. Kalat saattavat sotkeutua verkkoon pahemman kerran pois pyristellessään.

Joo, kyllähän kalojen irrottelussa on enemmän hommaa koska roskakalatkin pitää irrottaa. Mutta olen silti tyytyväinen työnjakoon. Tuo on hyvä tieto, että vesien viiletessä kalat uivat ylempänä. Kiitos!

Well said, such a person should be a good sentence, or the future will be more rampant.

Internet marketing services for small, medium and large businesses.
Internet marketing services,
Local SEO Services,
SEO Consulting Services..

Thanks very much for this awesome Article. Nice topic to write about on my Blog. I might set a bookmark from another Website.

timeshare sale
aurora home cleaning