Vedät tuollaisen puolen kossun pohjat niin kyllä se siitä. Voi olla että sinusta tulee kemujen ilopilleri... Ja jos siellä joku taustalla asiasta vähän kuiskutteleekin, se menee ammatin piikkiin; "niin mutta sehän on kirjailija, ne on tuollaisia".

Lahjaksi annat kylmän rauhallisesti kuusitoista ämpärillistä aroniahilloa.

Tuo keskimmäinen kappale vois olla mun kirjottama. Siis jos mä osaisin kirjottaa tolleen, no kyllä sä tiät.
Siispä käytän usein tappisen taktiikkaa. Ja se vähentää halujani juhliin menemisen entisestään. sitten seuraavana päivänä.

Niihin aroniahillopurnukoihin voisit askarrella jotkut nätit etiketitkin!!!!!

Ja jos hillo ei riitä, miten olisi 100 euroa lahjaksi?

Mielestäni ihmiset juhlivat liian vähän. No, kyllähän suomalaiset ryyppäävät(esim. puoli pulloa kossua ennen häihin menoa), mutta se ei ole juhlimista. Se on vain ryyppäämistä.

Elämästä arkea on noin 110%, joten juhlalle jää hirvittävän vähän tilaa. Se on sääli. Mielestäni pitää juhlistaa joka ikistä kissanristiäistäkin, vaikka ei olisi kissaakaan eli nimipäiviä, synttäreitä, koulun alkamista, koulun loppumista varsinkin, joulua, pääsiäistä, vappua, mitä tahansa. Niin, ja toistan edelleenkin, että joka juhlaan ei tarvita sitä puolta pulloa kossua. Viinikin riittää. Ja täytekakku. Tai pizza.

Mutta ei se ole helppoa. Muille kyllä tulee tehtyä kakut ja juhlittua, mutta kun tulee oman juhlimisen aika, esim. omat synttärit, sitä jotenkin odottaa kai, että muut tekisivät jotain, esim. sen kakun, koska eihän sitä nyt itse voi ääntä pitää itsestään. Sen verran vaatimaton täytyy olla.

Minäkin pidän enemmän pienestä joukosta kerrallaan, ei jaksa keskittyä suuressa porukassa, tiedän tunteen.

Minä pidän ja en pidä juhlista. Pidän niistä silloin kun tunnen mukana olevaa porukkaa ja minulla on heidän kanssaan puhumista. Sitten on kankeita ja ankeita juhlia joissa yrittää näyttää siltä että olisi hauskaa...

Jo pikkutyttönä minut löysi usein juhlissa keittiöstä, ja piirre on omalla tavallaan korostunut. En ole niin tolkuttoman hyvä talousihminen että päätyisin neuvomaan emäntiä, mutta olen aina sanonut sopivani paremmin kyökin kuin salin puolelle. Salissa istutaan selkä suorana, nilkat ristissä ja suu supussa. Kyökissä kuulee hauskimmat jutut, siellä on tekemistä ja näkemistä. Siksi kai meidän museollakin mieluummin keitän kahvia kuin pidän puheita...

Juhlissa patsastelu on kauheaa, enkä itsekään ole oikein koskaan juhlinut mitään porukalla - vaikka bilettämisestä toisaalta pidänkin. Sellaiset jäykät ja ohjelmaa sisältävät juhlat ovat yhtä hauskoja kuin hautajaiset (vainaja vain puuttuu) ja olenkin haaveillut, että ihminen voisi juhliin mennessään halutessaan pukeutua polvihousuihin ja lippalakkiin, iästä riippumatta, ja juoksennella virallisten vieraiden jaloissa ja ulkona ja keittiössä, ihan missä huvittaa, samalla kun toiset istuvat pöydän ääreen naulattuina.

En malta olla hieman kommentoimatta tätä a) juhlinnan tai
b) juhlinnan+alkoholin vastaista ilmapiiriä, jollaista täällä selvästi lietsotaan.

Tässä asiassa voimme ottaa oppia kyllä naapureiltamme venäläisiltä, samaa slaavilaista melankoliaa kun mekin edustamme. Venäläiset kuitenkin tuntuvat osaavan ilonpidon täällä murheenlaaksossa meitä paremmin, oli sitten häät tai hautajaiset, näin ainakin voi päätellä seuraavasta jutusta:

K: Mitä eroa on venäläisillä häilllä ja hautajaisilla?
V: Hautajaisissa on yksi humalainen vähemmän.


Tässä on vissi opetus.

Kaikkien ei tarvitse nauttia juhlista. Miksi pitäisi? Ei se, ettei halua juhlia isossa porukassa, ole epäsosiaalisuuden oire. Olen ollit häissä, joissa on ollut kaksi todistajaa ja isoissa hääpidoissa. Aina on tuntunut häiltä.

Tuo Etappisian ehdotus aroniahilloämpäreistä lahjana on kyllä houkutteleva, mutta taidan kuitenkin tehdä niin kuin Susu ehdottaa. Ja siis joo, periaatteessa ymmärrän juhlinnan merkityksen ja voisihan sitä omaa olemassaoloaankin välillä juhlistaa.

Mutta siis Kaisa ja Pasi tässä ainakin mainitsevat kankeat juhlat, ja niistä on varmaan useammallakin kokemuksia. Mutta kukaan kai ei juhlia järkätessään ajattele, että järjestänpähän oikein kankeat juhlat joissa kukaan ei viihdy.

Niin, miksi et järjestäisi pieniä intiimejä synttäreitä, joissa puhuttaisiin asiaa?

Niin Tui, mutta tuo onkin hieno kyky, sopeutua tilanteeseen olipa sitten isot tai pienet juhlat.

Niinpä Merja, miksi en. Varmaan siksi, että minua jännittäisi kutsua ihmisiä.

Lähetä kutsukortti tai tekstiviesti, niin ei tarvitse puhua :) Varmasti ystäväsi osallistuisivat ilomielin synttäreillesi. Jos vielä sanot lajan tarkasti ("Toivon rakuunaa ikkunalleni./Lahjaksi toivon viinipulloa yhteiseen käyttöön") niin aina helpompaa. En tosin minäkään nykyisin ole itselleni syntymäpäiväkestejä järjestänyt.

Mutta mitä mahtaa Kirstin mies tuumata kun tekstiviestillä tilattu kiharatukkainen rakuuna karauttaa juhlaunivormussa laulamaan ikkunan alle: Ja, må hon leva, ja, må hon leva, ja, må hon leva uti hundrade år!

Voisin kyllä toivoa Etappisikaa ikkunani alle laulamaan, kiharoilla tai ilman.

Neljä varausta:

1) varusmiespalveluspaikkani ei ollut UudRakP
2) en osaa laulaa
3) en tiedä syntymäpäivääsi
4) en pidä ajatuksesta että ikkunaverhojen ja pelakuuruukkujen takaa varmistaa aviomies tilannetta haulikon kanssa

Minä aloin nauttia juhlista, kun lakkasin vaatimasta itseltäni, että mun pitää jaksaa keskustella kaikkien kanssa. Useimmiten löytyy muutama viihtyisä ihminen juhlistakin.

Periaatteessa on niin, että on ihmisiä, jotka nauttivat juhlista ja on ihmisiä, jotka eivät voi sietää juhlia.

Syy siihen, miksi ei voi sietää juhlia on moninainen. Ensinnäkin, miten kokee juhlat, onko syy itsestä johtuva, en halua näyttäytyä missä tilanteessa elämäni on vai onko syy tilannekohtainen, ei pidä seurasta (miksi ei pidä seurasta) vai vain se, että ei viihdy juhlissa.

Kirjoituksen mukaan osa syysi on alemmuudentunne, joka on yleinen, myös minulla. Ensinnäkin valmistelu, vaatteet, laitat juuri ne mitkä haluat ja koet sopivan tilanteeseen, aina ei uusia tarvitse ostaa, voi myös uudistaa jollakin vaatekappaleella jne. Lahja, minä olen ottanut sen linjan, että ostan lahjan sovitellen heidän arvomaailmaansa, omaan rahatilanteeseeni ja lopputulokseen lisään yleensä hieman ylimääräistä. Rahassa se voi olla hyvin sidonnainen omaan tilanteeseesi, koska hän on veljesi ja hänen pitäisi ymmärtää taloudellinen tilanteesi ja jos ei ymmärrä oma vika.

Muista tämä hääpäivä on hänelle tärkeä, se on hänen juhlansa ja eniten mitä hän kaipaa on, että juhlat olisi onnistuneet ja kaikilla olisi hyvä olla. Ei hän katso missä ryysyissä sinä tulet, jos ne on vain jotenkin sopivat, ei hän laske rahan määrää, mitä häneen olet käyttänyt, se mitä hän katsoo, että kaikilla, myös sinulla on hyvä olla. Se on kaikkien juhlien sisimmäinen tarkoitus ja se, että vieraat viihtyy on juhlien perusperiaate. Mieti miten sinä viihdyt juhlissa, hakeudutko sellaisten ihmisten seuraan, joiden seurassa viihdyt, etsit pieniä hetkiä tilanteesta, joka ei ole luotu sinulle vaan veljellesi.

Juhlat ovat pieni aika sinun elämääsi loppuviimein, murto-osa viikostasi, minä orientoidun juhliin, että menen sinne ystävänpalveluksena, jos en pidä juhlista. ne ovat heille tärkeitä, minulle vain pieni uhraus. Seison sen ajan vaikka päälläni, mutta oikeastaan parasta mitä minä voin tehdä itselleni on se, että mietin jonkin hyvän asian, jota haluan juhlista nauttia, olkoon se ruoka, joku ihminen, jota ei juuri näe, toisen onnen näkeminen jne.

Minäkin tunnistan varsinkin isojen juhlien kammon itsessäni. Olen eritellyt syitäkin. Useasti minulle(kin) annetaan neuvo: enemmän viinaa, johan juhlittaa!

Tänä loppuvana kesänä mulla on riittänyt, taas, juhlaa juhlan päälle. Olen antanut naineille 150, rippilapsille, täysi-ikäisiksi tulleille ja eri saavutuksiin yltäneille 100 euroa. Rahan antaminen yököttää minua, mutta hinnat ovat olleet toivomuslistalla. Ja minähän olen kiltti omilleni ;))

Yleensä minä olen juhlat järjestävä osapuoli - oli sitten joulu, juhannus tai muuten-vaan-bileet. Mulla on tilaa, hyvät saunat ja paljon jenkkisänkyjä. Ja isot pakastimet ja viinikellari.
Määhän olen absolutisti, ainakin melkein >)

Itse inhoan kohteena olemista. Luulen tietäväni syynkin. Minkähän takia silti piikkinä lihassani on tieto, että kun olen tehnyt jotakin oikein pitkäaikaista ja osuvasti nähnyt vaivaa, ei saajien mieleen tule edes kiitos? Enhän tiedä psykologiasta mitään ...
Inhoan ylläreitä. Silti kaksi on jäänyt mieleeni, oikeastaan enemmänkin - hei. Onhan minut tarpeeksi muistettu! Ovat niin intiimejä muistamisia, että uppoudunpa niihin nyt, kun rupean siivoamaan. Tulee loppuviikolla saunavieraita = ) Ja mullahan on silloin syntymäpäivä. Jospa ne just siks.

PS Väärä paikka: Miksi en pääse eräiden virtuaalituttujen kommenttilooraan? Esto? Voi olla hyväkin.

Merja, tuohon tarvitaan hyvää pelisilmää. Ehkä sitä voisi yrittää kehittää, jos ahdistukseltaan kykenee. Etukäteisvalmistautuminen varmaan voisi auttaa.

Ulkopuolinen, kyllä olen samaa mieltä. Pitäisi osata kääntää huomio pois omista neurooseista ja kohdistaa se niihin joita juhlitaan. Yritetään.

Liisa, hyvä että tänne sentään pääsit. Minä olen kyllä aina pitänyt sinua armottomana juhlaeläimenä. Kiittämättömyys on maailman palkka, kaipa sen tiedät.

Missä vika, kun olen kutsunut erästä ystävää kotiini visiitille vuoden, kaksi, ei tule, ei, puhuu vain puhelimessa. Olen loukkaantunut. Ehkä ei silti kannata viljellä herneitä nenässä, puhutaan sitten hänen kanssaan kännykkään muusta mutta ei siitä. Mietityttää silti. Ehkä olen liian ruma katsella. Tai jotain.

Kun on mahdollisuus kommunikoida virtuaalisesti, ei osata enää tavata kasvotusten luonnollisesti?

Juhlatko luonnottomia? Temperamenttikysymys? Väkisinmakuu on laissa kielletty, kai pian väkisin vierastuolissa istuttaminenkin. Yhtään vastahakoista vierasta en meille halua. Tulkoon ilolla ne jotka tulevat.

Hei jupisija, minullakin on kokemuksia tuollaisesta, että joku ei tule, mutta pitää kyllä muuten yhteyttä. Olen sitten ajatellut, että olkoon niin kuin hän haluaa, että ehkä hänellä on syynsä. Eli ei ehkä kannata loukkaantua.

Kasvokkain kommunikointi on minusta paljon pelottavampaa kuin tämä virtuaalinen hörinä. On se sitten monesti myös antoisampaa, mutta ei tietenkään välttämätä.

Voi Kirsti, jos et järjestä suuria juhlina, voit joutua pitämään juhlaviikot eli n. 10 pienempää juhlaa. Se voi tietysti olla ihan hauskaakin.

... Hihiihohhoo...Kiitos Kirsti & Co. olette saaneet minut nauramaan raikkaasti ja täydesti! Toivon 'totisesti'... Ja päätin jo varmistaa asian mielikuvittelemalla juhlat, jossa olen hulppeassa seurassanne.

Sylvi, ihan on ilman juhlaviikkojakin pärjätty tähän asti.

mimmi, parhaat juhlat varmaan tapahtuvatkin mielikuvituksessa.

Miten minä en huomannut tuota Etappisian viestiä tuolla välissä. Kuule, ei minua haittaa laulutaidottomuus, eikä mikään, ajatus on tärkein, se ratkaisee, niin että rohkeasti vain.

Toivottavasti en tuo iloiseen juhlakeskusteluun makaabereja piirteitä, kun otan esille viimeiset juhlat, joissa juhlittava, pääroolistaan huolimatta, ei kykene vaikuttamaan siihen, ketkä tulevat juhlimaan ja millä mielellä. Hautajaissaatto. No, se on sen ajan murhe tai ilo.

Joo, tuttuja tunteita. Viimeksi kun pönötin juhlissa, yksi osanottaja tuli vinkkaamaan ystävällisesti, että täällä on tarkoitus kyllä "mingle" elikä just kierrellä ja puhua smalla talkia. Vedin karmeat pultit ja jökötin koko loppuillan naama vääränä. Pois lähdin heti, kun näin että joku toinenkin poistui. Vaikeeta on tällä luonteella "juhlia". Otan osaa, Kirsti...
Sen verran vielä, että Ulkopuolisen vinkki ajatuskulkujen kääntämisestä omasta navasta toisen napaan auttaa kyllä hieman. Sitä voi jopa nauraa itselleen. Sitähän voisikin mennä juhliin, kierrellä ja nauraa itselleen, jospa sen sillä lailla sais mukavasti läpi lusittua. Sen juhlimisen...

Siis juhlat ei olleet enenkään yksityisen juhlijan kunniaksi vaan sellaset yhden firman juhlat. Ne on kaikkein karmeimpia.

Hei Ruu, sinuakin näkee!

Joo, toi mingle ehkä onnistuisi minultakin jos ottaisin oikein sen asenteen, että tää on nyt mulle jonkinlainen työkomennus. Omaksun sosiaalisen ihmisen roolin ja käyttäydyn sen mukaan. Pystyn siihen kyllä, vaikka jälkeen päin on sitten ole kuin olisi saanut oikein pahasti turpiinsa.

En minäkään ole juhlissa parhaimmillani. Minua ujostuttaa ja häpeän itseäni. Alkoholia en voi ottaa, koska olen useimmiten kuskina. Vieraitten ihmisten kanssa keskusteleminen on usein minulle vaikeaa. En ainakaan aloita keskustelua.

En pidä juhlista. Silti järjestin sellaiset omana merkkipäivänäni. Mutta oli ensimmäinen ja viimeinen kerta.

Minä olen järjestänyt 25- ja 30-vuotissyntymäpäivät niin että olen kutsunut kavereita ravinolaan syömään ja juomaan(kumpaakaan ei ole pakko tehdä, eikä kaikki ole juoneet tai syöneet mitään)ja molemmat kerrat olivat tosi onnistuneita(muidenkin mielestä). Paitsi että minä stressasin niin paljon vieraiden viihtymisestä ja hyvästä mielestä, että tuli juotua hiukka liikaa...

On muuten tosi ärsyttävää, jos joku toivoo rahaa lahjaksi ja laittaa hinnankin vielä toiveeseensa! Häissä, rippijuhlissa ja nuoren(teinin) synttäreillä voi mafiatyylisesti sujauttaa nipun seteleitä kouraan mutta muuten haluan itse päättää, mitä annan lahjaksi. Siskoni on mennyt pidemmälle: hän kieltäytyy laittamasta esim. päivänsankarin pyytämälle avustustilille rahaa, koska haluaa itse päättää, milloin ja mihin kohteeseen laittaa. Se on jo ehkä vähän överiä minusta. Eihän se pahaan tarkoitukseen mene, jos lastenklinikalle, eläinsuojeluun tai aids-keräykseen laittaa vähän rahaa lahjanostamisen sijaan.

Kikatin pitkään ja hartaasti tuolle Etappisian huomautukselle kiharatukkaisesta rakuunasta,ihan paras!
-minh-

Vanttera uros istui tihkusateessa tupansa vieritse virtaavan veden äärellä ja veisti vaitonaisena itselleen ja muulle perheelleen ruumisarkkuja.
- Ovat valmiina sitten, kun aika koittaa, hän oli työtään keskeyttämättä urahtanut naaraalleen, joka navetta-askareidensa, vedenkannon, puunhakkuun ja synnytyspolttojen lomassa oli miehen toimien laatua ihmetellyt, rohkaistuaan ensin pitkän tovin mieltään, sillä eihän maanraivaajauutisasukkaiden keskuudessa tapana tällainen ollut, tunkeileminen, toisen asioiden kyseleminen, tai yleensä asioiden kyseleminen, tai muutenkaan... Olipa mies vaimonsa ennenkuulumattoman röyhkeyden pannut merkille, ja pahasti syrjäsilmällä naarasta luimaisten ärjäisi:
- Tupaan siitä, ja pysykin siellä kunnes osaat olla!
Kuuliaisena vaimo viisti nopeasti tupaan.
Tihkusade jatkui tasaisena, iltarusko loimotti taivaanrannassa, ja yhä jatkui miehen vakaa työ, varma käsi harvakseltaan muokkasi lautoja arkunaineksiksi, lastuja kertyi maahan ja ilmassa leijui veistetyn havupuun tuoksu.
Äkkiä havahtui mies ja herkesi työstänsä. Hän nosti katseensa kohden joen yläjuoksua, kuulosteli. Kotvan perään tavoitti hänen terävä katseensa joessa jonkin kappaleen. Lastuko? Oliko yläjuoksulle tunteutunut muukalaisia, jotka siellä paraikaa itselleen humisevista hongista tupaa havittelivat, aikoen pysyvää asuttautumista näille seuduin? Ripeästi astui mies veneeseensä ja kokka kohisten hän souti kiinni joenpinnalla ajelehtivan kappaleen.
Rantaan päästyä hän tarkasteli esinettä tarkemmin. Kyseessä ei ollutkaan uutisrakennuksesta singahtanut lastu, vaan se oli - miehen kasvot kalpenivat raivosta - pullonkorkki! Hän nuuhkaisi korkkia: se oli peräisin viinipullosta! Hän nuuhkaisi uudestaan: selvästi shampanjaa, Côtes des Blancs-alueelta!
Karjahtaen mies riensi tupaan, jossa vaimo päreen valossa parhaillaan synnytti, purren kakkosnelosta hampaidensa välissä jottei olisi turhanpäiten tullut vaikertaneeksi ääneen tässä toimessaan. Miehen ääni vapisi pidätetystä raivosta kun hän vaimolleen saneli:
- Siellä ne ovat. Juhlivat. Soittavat soittopelejä. Juovat shampanjaa, tanssaavat ringissä nuotion ympärillä. Nauravat. Minglaavat ja harrastavat pientäpuhetta. Niillä on hauskaa.
Miehen ääni lähes sortui:
- Perkele! Sille pannaan nyt loppu!
Vaimo keskeytti synnytyksen, laittoi eväskonttiin lanttuhuttua ja edellistalvista pemmikaania, tahkosi kirveen täyteen terään ja antoi sen miehensä käteen sanoen vakaasti:
- Iske niitä kovaa ja säästämättä minunkin puolestani! Tuollaiselle menolle ei saa antaa jalansijaa!
Mies nyökkäsi vaimolleen vakavana, heitti kontin selkäänsä, laittoi tuohivirsut jalkaansa ja karvahatun päähänsä ja katosi päättäväisin askelin tihkusateiseen hämärään.

Obeesia, toivottavasti tuo ensimmäinen ja viimeinen kerta tarkoittaa sitä että oli niin hauskaa ettei uusintaa tarvita.

minh, sinähän olet muutenkin aika armoton juhlaeläin, vai etkö muka ole?

Etappisika iski taas olemukseni ytimeen ja hahmotteli tarinallaan sielunmaisemani kaikkien luettavaksi. Samastuin sekä mieheen että hänen synnytyksensä sankarillisesti tärkeämmän asian puolesta keskeyttävään vaimoonsa. Nobel-ainesta tämä tarina tietyn satakuntalaisen yrmun sielunmaiseman kuvaajana.

Etappisian kertomus on vaikuttava, kirjoittajan kielessä kaikuu Kiven perintö.

Sitä minä vain, että melkein aina murretaan vihamielisesti mustoa haventa, kun nähdään lastu lainehilla. Ainoa poikkeus taitaa olla Ilmari Kianto, jonka runossa lastu merkitsee, että siellä kulta hongan kaasi, veisti sulho venhon ja tulee kohta neittä nuorta noutamahan.

Hah, tuo oli vakuuttava kertomus!
Kirsti, olen ollut kauhea bailueläin joskus 90-luvun puolessavälissä, mutta sen jälkeen kaikenlaiset juhlat ovat ahdistaneet raskaasti. Muutamat häät on tullut juhlittua kunnolla, mutta en ole käynyt esim. kotibileissä moneen vuoteen. Viimeksi kolme vuotta sitten ja silloin jännitin niin, että ovedin itseni aivan kuutamolle ja huojuin nurkassa koko illan. Lisäksi väsähdän heti, jos istutaan ravintolassa juomassa ja saan paniikkikohtauksia enkä pysty puhumaan kellekään mitään. Ei ehkä ihan hirveän juhlaeläimen tapaista...:)
-minh-

Well, it should be...