|
|
|||
|
18.09.2006 - 20:07
Tiesittekö
että ihmiset valehtelevat keskimäärin 15 kertaa viikossa ja kykenemme
tunnistamaan vain puolet kerrotuista valheista valheiksi. Kun ihminen
valehtelee, hänen kasvoillaan käväisee mikroilmeitä
ja jotkut poikkeukselliset ihmiset kykenevät havaitsemaan nuo ilmeet ja
erottavat valehtelijat joukosta, mutta me muut onnettomat saamme tyytyä
siihen että meitä jymäytetään mennen tullen. Valehteleminen on tärkeä
osa sosiaalista vuorovaikutusta. Ihminen joka ei opi sujuvasti
valehtelemaan, jää lopulta yksin. Asiaan kuuluu, että kehumme toisen
ulkomuotoa tai aikaansaannoksia, mikäli haluamme pysyä hänen kanssaan
väleissä. Viis siitä mitä oikeasti ajattelemme hänen kampauksestaan tai
esitelmästään.
Valehtelemisen yleisyyteen ja tietynlaiseen välttämättömyyteen nähden on aika kiinnostavaa kuinka tuomittavana valehtelemista pidetään. Periaatteen tasolla emme hyväksy valehtelua, mutta käytännössä harjoitamme tuota jaloa taitoa jotta asiat sujuisivat mahdollisimman jouhevasti ja pysyisimme väleissä niiden ihmisten kanssa joiden kanssa haluammekin pysyä väleissä. Onnellisuusprofessori Markku Ojanen taisi jossain sanoa, että tasapainoinen, tyytyväinen elämä edellyttää ihmiseltä kykyä itsepetokseen. Näin masentuneet oikeastaan eroaisivat ns. terveistä nimenomaan siinä, että masentuneilla on realistisempi käsitys omista mahdollisuuksistaan ja maailmasta kuin terveillä. Eli kyllähän tästä aika hurja tunne tulee kun asiaa nyt ajattelee. Minun on opittava valehtelemaan itselleni, että voisin olla tyytyväinen itseeni ja sitten minun on valehdeltava myös muille, että hekin olisivat tyytyväisiä minuun. Ja tämä kaikki minun pitäisi osata hoitaa niin, että minulla ja muilla ihmisillä säilyisi mielikuva minusta tinkimättömän rehellisenä ihmisenä. Opin tämän Prismasta.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970 Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Sisareni siis sanoi, että mitä sää nyt soitat, kun juuri sinun pitäisi katsoa televisiosta Prisma.
Sisareni oli jo varhain se polveen potkija, joka muistutti kaikkialla: "Taas sää valehtelet." Ja minä: "Ei kun mää tarinoin." "Usko nyt. Sulla ei ole tarpeeksi mielikuvitusta, että pystyisit uskottavasti valehtelemaan."
(Ja näin siskoni joutui töihin turkulaisen apteekin takahuoneesta patologian laitokselle ja sieltä sorkkimaan ihmisten hammaskalustoja. Mutta minusta tuli ammattimainen valehtelija, palkan kera >P )
Toinen kysyy "Mitä kuuluu?" ja toinen vastaa "Kiitos, hyvää", olipa tapahtunut mitä hyvänsä. Näin osoitetaan ystävällisyyttä toiselle. Se on kissan kehräämisen verrattavaa turvallisuutta lisäävää hyrinää.
http://www.ihmiskunta.org/wp/?p=1334 on lapsen ja lapselle valehtelusta ja http://www.ihmiskunta.org/wp/?p=1395 toinen itse petoksesta
Nämä sivuavat teemaa hieman etäämmältä
http://www.ihmiskunta.org/wp/?p=1429
http://www.ihmiskunta.org/wp/?p=1417
http://www.ihmiskunta.org/wp/?p=1405
Ensiksikin onnittelin hermostuksissani aivan vierasta nuorta naista valmistumisen johdosta koko juhlaväen kuullen, vaikka olin tavannut ylioppilaaksi kirjoittaneen neitosen edellisviikolla. Se, vielä ei ollut vale, vaan paha moka kylläkin. Mutta sitten seurasi pari valettakin...
Ensiksikin väitin käyneeni aikoinanki samaa koulua kuin tuore ylioppilas ja totesin samalla sen olevan hyvä koulu. Ainakin puolet kuulijoista katsoi minua melkoisesti kieroon, koska he tasan tarkkaan tiesivät, etten ole voinut käydä sitä koulua, koska asuin nuoruudessani ihan eri puolella Suomea. En tiedä, miten menin sanoissani niin sekaisin. Tarkoitukseni oli vain rohkaista vastavalmistunutta uskomaan hankkimansa koulutuksen antamiin eväisiin ja siihen, että kyllä hän pärjää edelleenkin, kuten on pärjännyt tähänkin asti. Olisin totisesti voinut rohkaista muutenkin kuin vetoamalla omaan mukakokemukseeni, jota minulla ei kyseisestä koulusta edes ollut! Muutenkin oli tyhmästi sanottu, vaikka olisin käynytkin kyseistä koulua. Enkä edes ollut. Miten ihminen voikin hermostuksissaan sekoilla!
Toinen moka seurasi melkein heti perään. Alettiin tarjoilla maljoja ja minä kieltäydyin alkoholista (edellisen mokan perusteella päätttelin, ettei minun kannata juoda mitään, kun muutenkin jo sekoilen). Niinpä totesin tulleeni autolla, joten en voi ottaa. Joopa... kyllähän juhlaväki, joka vietti ulkona juhliaan oli nähnyt varsin hyvin minun tulleen paikalle autolla. Mutta se auto oli taksi! Taas sain mulkaisuja osakseni, mutta eiväthän korrektit kanssavieraani kuitenkaan mitään sanoneet vaan käyttäytyivät aivan kuin olisivat uskoneet jokaisen sanani.
Voitte uskoa, että poistuin kyseisistä juhlista niin pian kuin pääsin, mutta oli siellä vielä vähän aikaa oltava. Lähdin pois kävellen. Pokkani ei riittänyt taksin soittamiseen eikä etenkään sen odotteluun pihalla juhlivien ihmisten keskellä.
Blogisisko, kyllähän tuo ero on tietysti syytä tehdä. Mutta sen lisäksi me usein kyllä jätämme kertomatta tiettyjä asioita sen vuoksi ettemme pahoittaisi toisen mieltä. Kysymys ei ole harhaanjohtamisesta, mutta ei varsinaisesta kohteliaisuudestakaan.
Ami, niinpä.
Sun äitis, ehkä tuo Ojasen näkemys on hiukan provosoiva, mutta hän on koko elämänsä tutkinut ihmisen psyykeä ja tuntuu itse jollakin tavalla uskovan tuohon näkemykseensä.
Kiitos Petja, tutkitaan.
Arja, aika hilpeää sekoilua. Minulle on kyllä myös käynyt joskus noin, tiedän tunteen aivan hyvin.
sanoilla on tietenkin sävyeroja. Esimerkiksi tuo toisen suojelemiseksi "valehteleminen" on todellakin oma luokkansa.
Jos toinen kysyy "Näytänkö minä ihan kauhealta tänään?", tuskin meillä on sydäntä sanoa "Joo, ihan kauheelta. Sulla ei ole ollut koskaan ennen noin rumia pusseja silmien alla".
"Ei saa puhua köydestä hirtetyn miehen talossa" ilmaisee asian karusti. Ehkäpä emme joudu "valehtelemaan", vaan valikoimaan sitä, mitä sanomme, jotta emme turhaan loukkaisi toisia.
Ja tietenkin on töitä, joihin liittyy ehdoton vaitiolovelvollisuus. On myös tilanteita, joissa valehteleminen on moraalisesti parempi kuin totuuden puhuminen.
Esim. Terroristi tulee työpaikallesi aseen kanssa ja kysyy missä on NN, jonka hän aikoo ampua. On moraalisesti oikein sanoa, ettei tiedä tai neuvoa menemään väärään suuntaan, vaikka NN olisi piilossa samassa huoneessa.
Ja lisäksi: Meidänhän ei tarvitse uskoa ihan kaikkia "tutkimuksia". .)
Arjalle: Minulle on käynyt joskus samoin. Sanoin käyneeni samaa koulua kuin toinen. Jälkeenpäin tajusin, että juu kyllä, mutta minä taisin olla opettajan vakanssilla. Kuviksen ;))
Ehkä tuo kuvaamataito sekoitti pään, oli se niin kummallista aikaa muutenkin.
Vielä toinen miete valehtelusta: muistan kerran, kun vietin yön samassa paikassa kuin pieni (6v.)tyttö, jonka isä ei sitten tullutkaan sinne paikalle, jäi johonkin menoilleen, ja tyttö oli kastellut vuoteensa (isällä ei mennyt kovin hyvin). Olin ainoana yöllä valveilla, kun hän etsi isäänsä, hädissään, luuli että isä voisi olla siellä mutta kun ei ollut, uskaltautui kertomaan minulle mitä oli tapahtunut. Minä heti vaan ja saman tien, ihan luonnostaan valehtelin että minullekin on käynyt noin pienenä (vaikkei ollut käynytkään), sanoin ettei siinä ole mitään hävettävää, käännetään vain patja toisinpäin ja huomenna se voidaan pestä. Tyttö rauhoittui ja meni nukkumaan.
Valehtelua sekin.
Liisa, tutkimuksen tekijät eivät välttämättä koe, että heidän tutkimuksiinsa pitäisi USKOA. Siksihän tutkimuksia tehdään, että tiedettäisiin jotain. Mutta jännä kyllä, uskoa niiden omaksumiseen kuitenkin yleensä vaaditaan.
Annika, ei kai Ojanen tarkoitakaan mitään varsinaisen ihannekuvan rakentamista, vaan sitä että minäkuvaa ja kuvaa omista mahdollisuuksista viritetään hiukan yläkanttiin, ei olla aivan raatorehellisiä itselle.
Liikuttava tuo tarinasi pienestä yökastelijasta.
minä uskon tutkimuksiin, jos ne on tehty hyvin laajasta joukosta ja asiantuntevasti sekä vapaassa maassa. (Olen opiskellut myös sosiologiaa.) Sitten on tietenkin toisenlaista uskomista, joka kuuluu eri kategoriaan.
Kirsti,
kai siinä tarvitaan psykologista vaistoa ja hienotunteisuutta, mutta myöskin rohkeutta ja moraalista selkärankaa, että tajuaa milloin voi puhua ja mistä aiheesta voi puhua ja milloin voi puhua.
Jatkuva ongelmista vaikeneminen on tietenkin tuhoisaa. Ongelmat kuluvat nimenomaan puhumalla, sanoo eräs ystäväni, joka on psykologi. Siksi niistä pitää puhua.
Henkilökohtaisista ongelmista ei tietenkään pidä puhua kenen hyvänsä kanssa. Sydämen avaaminen naistenlehden tai iltalehden haastattelijalle on järjetöntä. Siitähän ne nykyään elävät, tragedioista, joita ihmiset kertovat toimittajille. En osta koskaan lehteä, jossa kerrotaan esim Matti Nykäsen elämästä.
Annika,
tuo kertomuksesi sai minut ajattelemaan sadun terapeuttista vaikutusta. Vaikeudet voidaan voittaa. Onnellinen loppu on mahdollinen. Lapselle täytyy antaa toivo, jotta hän jaksaa elää.
Tavallaanhan sinä kerroit sadun tytöstä, jolla oli myös sama ongelma.
Koska olen sanafriikki, tarkistin taas "uskon". Usko > perusmerkitys tietoon perustumaton käsitys jskn, vrt. luulo, uskomus, vakaumus.
Mielenkiintoisin sanan merkitys on > suhtautua johonkin vakavasti, ottaa todesta, totella/ luovuttaa toisen käyttöön, huoleksi ("Uskoi itsensä Jumalan hoiviin.")
Minun ei ole tarvinnut yliopistossa suorittaa sosiologian eikä psykologian tutkintoja. Monina päivinä ruokapöydässäni mukiin tarttuu perheeni jäsen, joka on väitellyt näistä ja eräistä muista asioista ja yrittää nyt opettaa muitakin kuin yliopisto-opiskelijoita - esim. minua, turhaan ; ( Ja sen Opettajan vieressä istuu psykoanalyytikko. Et silleen.
Pohdin yön yli tuota köysiasiaa. Viikon lopulla yksi tuttava ajoi uudella turvallisesti luokitellulla autolla yhdistelmärekan alle. Medi-Heli ehti paikalle - kuljettaja kuoli turmapaikalle.
Lankomiesten kuoltua piti paimentaa - pitää vieläkin - sanojaan. Nyt ei kai voi puhua autonromuista (oma ruosteinen volvo).
Jolloinkin se kumminkin on tehtävä.
Meillä kotona opetettiin, että vointien kyselemiseen useimmat ihmiset odottavat iloista ja myönteistä vastausta. Että pidä mielessäsi, mutta tee asian miettimisen jälkeen oman pääsi mukaan.
Muutenkin sain kasvatuksen - todella: kasvatuksen! - joka korosti, että kannattaa kuunnella tietäviä ja tietämättömiä, kaikesta oppii. Mutta lopuksi pitää aina funtsata itte. Saman kansanohjeistuksen olen välittänyt eteenpäin omille ja monille muiden lapsille. Että X))
Minusta tuo jää kyllä kesken. Kyllähän ihmisillä voi olla vaikka kuinka realistinen käsitys omista mahdollisuuksistaan ja etupäässä mahdottomuuksistaan ja olla silti masentumatta tyystin. Eiköhän kyse ole ennemminkin sen mahdottomuuden hyväksymisen kyvystä tai edes sen sietämisestä elämän julmana realiteettina.
Realismihan ei myöskään kai tarkoita pessimismiä. Yleensä mahdollisuudet ovat korkeintaan 50-50 ja Nykäsellä vähän enemmän, mutta jos ei näe lainkaan mahdollisuuksia itsellään mihinkään, niin kyllä se aika kaukana realismista voi olla. Ylipäätään jos ei usko mahdollisuuksiinsa milloinkaan, vaikka mahdollisuuksia olisikin, on minusta ihan yhtä lailla itsepetosta kuin yltiöpäinen itseensä uskominenkin.
En tiedä miksi, mutta minulle tuli mieleen, kun meidän pienet ja laihat myyjättäret valittavat yhtenään, miten ne ovat läskejä ja kamalan näköisiä. Kyllähän minä tietenkin sanon, että "etkä ole, nätti ja hoikka ja kuin mikä", enkä valehtele yhtään. Joskus olen kyllä sanonut, että kannattaisi olla ihan hiljaa tällaisen läskin ja vanhan ruman akan edessä noista asioista. Kun taas ne vuorostaan vastaavat, ettei se pidä paikkaansa, ne taatusti valehtelevat. Eikä se todellakaan tee hyvää meidän suhteellemme, että minä tiedän niiden valehtelevan.
Mutta kai meillä jotkut suojaukset on kuitenkin jatkuvasti päällä. Vanhenemme vuosi vuodelta, hauta häämöttää yhä lähempänä emmekä me sitä kuitenkaan jatkuvasti sure. Minusta se on aika kummallista.
Ja mitä sinun ja noiden myyjättärien suhteeseen tulee, niin minä en lainkaan usko niiden valehtelevan.
Siihen Ojaseen vielä sen verran, että voisin kyllä ennemminkin uskoa toisinpäin, että omiin mahdollisuuksiinsa yltiöpositiivisesti uskova kokee muita useammin karvaita pettymyksiä ja masentuu sitä kautta. Minusta tuo edellinen ei siis mitenkään ole perustultua edes yleistämisellä.
Minä muuten jatkuvasti suren sitä hautaa, koska mahdollisuudet pienenevät päivä päivältä. Tiedän siis, etten ehdi enää kokemaan sellaista, mitä koen olevani vailla. Ja kuitenkin pidän itseäni terveenä. Olen ymmärtänyt, että masennus on jotakin muuta.
Niin, ihminen ehkä kokeekin pettymyksiä, mutta toipuu nopeasti, koska keksii, ettei syy pettymyksiin ollut omissa puutteissa vaan muiden tyhmyydessä, ja sitten taas porskutetaan.
Niin, et sinä kyllä masentuneelta tosiaan vaikuta, vaikka sitä hautaa suretkin. Mutta jos nyt aloittaisit, voisit vielä ehtiä kokea kaikenlaista mukavaa.
Vai että hautaa kohti.Mikäs merkki se sitten on, että aina ilokseen hautuumailla kävellyt ihminen ei tänä kesänä käynyt kertaakaan yhdessäkään kalmistossa? Puhun itsestäni, kenestäpä minä muusta.
Ai niin, Kirsti. Kun tänään poikkesin yöksi Poriin, minua odotti postin joukossa söpö kutsu Turun tuomiokirkkoon tyttövauvan ristiäisiin. Tytön isä kastettiin aikoinaan samassa paikassa; onnistui jopa isälle ja tyttärelle sama syntymäpäivä.
Ja lörpöttelyn tielle taas lähdettyäni: Satuin soittamaan isälle syntymäpäiväonnittelut elokuussa. Kännykkään vastasi tuore äiti! Hän oli pari minuuttia takaperin saapunut huoneeseensa, vauveli oli alle kaksi tuntia. Kaikkia sattumia! Olin näin ollen uutisen eka tietäjä.
Kaksi painavaa sanaa eri maailmoista. Yhdistin ne itselleni väkivaltaa tehden elämäni ensimmäisenä koulupäivänä, minä, rehellisyyden perikuva. Nutturapäinen opettaja kysyi, kuka on pessyt aamulla hampaat. Nostin sumeilematta käden ylös, koska oletin että niin tekee koko luokka (pelokkaan moraalittomuutta). Olin ainoa aamuhampaiden harjaaja. Opettaja nostatti pulpetista ylös, ylisti ja kehotti tekemään jatkossa samoin. Minusta tuli esimerkki.
Sain hymytyttöpatsaan, joka on hyllyssäni nurinpäin, koska en voi katsoa sitä silmiin.
Onnellisuus ei vaadi itsepetosta. Se vaatii pikemminkin kohtalaisen hyvää itsetuntoa, ja kykyä olla sitomatta omaa käsitystä itsestään muiden käsityksiin. V a i k k a ei mikään ruudinkeksijä ja superlahjakkuus millään elämän saralla olisikaan, ja sen itselleen myöskin myöntäisi, ei välittömänä seurauksena tarvitse olla tuska ja ahdistus, vaan jopa tietynlainen henkinen vapautuminen, jonka seurauksena saattaa tulla hyvinkin onnelliseksi : )
Muille valehtelminen ei ole hyvä asia sekään. Se johtaa loputtomaan p-jauhannan kierteeseen, josta pidemmän päälle ei tule loppua lainkaan. Uskokaa pois, kokemusta on. Vaikeneminen ON kultaa. Tai ainahan voi elää jatkuvassa sotatilassa ympäristönsä kanssa ja jaella " totuuksia " sinne ja tänne, onhan noitakin nähty... : )
Marko, tietyllä tavalla tulkiten yleensäkin selväjärkisenä pysyminen vaatii itsepetosta, niitä vain on kutsuttu defenssimekanismeiksi. Meillä kaikilla on niitä roppakaupalla. Jos defenssit toimivat, porskutamme tyytyväisinä, kun alkavat rapautua, tulee ongelmia.
Se, joka tällaisia tilittää, on itsekeskeinen ja tekopyhä ihminen, joka väittää olevansa rehellinen ja aito, kun ei kaunistele asioita ja jauha mitään smalltalk-bullshittiä tai hymyile kokkareilla. Voi jäädä pois niiltä kokkareilta, jos pitää olla naama norsun****lla ja avautua elämän paskamaisuudesta, sen ajan voi käyttää vaikka terapiassa valittamiseen.
-minh-
Minhin kommentista tuli mieleen:
Sukulaisiini on kuulunut "totuudentorvi", joka katsoi asiakseen loukata ihmisiä ja puolustautua sillä, että "minähän vain sanon niinkuin asiat on!". Kaikista ja kaikesta löytyi negatiivista sanottavaa, tosin usein ihan kivatkin asiat, kuten vaikka jonkun serkkutytön seurustelusuhde, muuttui tädin suussa likaiseksi nuorten "vehtaamiseksi".
Toisenlaista totuuden toitottamista on sitten itsekeskeinen omien ongelmien terapoiminen aina ja kaikkialla, mutta se ei minusta ole niin tuhoisaa kuin järjestelmällinen "totuudella" terrorisointi.
Internet marketing services,
Local SEO Services,
SEO Consulting Services..