|
|
|||
|
14.10.2006 - 21:40
Miksi juuri minä olen olemassa? Olisi erittäin todennäköistä, että olemassa olisi joku muu. Että minun tilalleni vanhemmat olisivat saaneet toisenlaisen lapsen tyttären tai pojan. Se olisi voinut syntyä aivan samana päivänä kuin minä. Minulle olisi ollut noin neljäsataamiljoonaa vaihtoehtoa. En koskaan saa tietää millaisia olisivat olleet ne sisaret ja veljet joita ei koskaan syntynyt sen vuoksi, että juuri minä synnyin. Joskus öisin minä mietin noita syntymättömiä. Olenko minä heitä parempi? Olenko onnekkaampi? On kummallista olla olemassa. Ja kummallista ajatella että eräänä päivänä minä en enää olekaan olemassa. Menenkö minä sinne, missä ne neljäsataamiljoonaa vaihtoehtoani ovat? **** Runotorstai!
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970 Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Ajattelen ettei kukaan, joka ylipäätään miettii jonkinlaista "pinnallisuuden" käsitettä, ei missään nimessä voi olla pinnallinen. Ei ei ja ei. Tämä nyt tietysti on kommenttia siihen edelliseen kirjoitukseesi, joka kerta kaikkiaan vaan tuntui niin sellaiselta, että eihän tuo nyt tosiaankaan ole totta. Uskon että olet omanlaisessasi murrosvaiheessa. Sen takia laitat itseäsi niin alas myöskin, ihan liikaa. Äly ja tunne painii. Äly vaatii, koska olet älykäs ihminen, mutta tunteet toisaalta elää omaa elämäänsä ja vaatii (myös) tilaansa. Uskon että olet niin rohkea ihminen, että olet uskaltanut antaa tunteille paljon tilaa. Ja sen takia on tää "kriisi" että mitä nyt tehdä, jopa että kuka oikeastaan olen, onko minulla oikeuksia(kin?) Olen vaan itse ollut ihan täysin samassa tilanteessa. Epäonnistunut olemaan kirjallisesti ns. syvällinen ja sitten lähtenyt tekemään ihan muuta -- ns. pinnallista ja sitten jouduinkin niin syville vesille sen pinnallisuuteni kanssa, tai no, sehän mut vasta syvälle johtikin, että jouduin oikeasti kohtaamaan ihmisten kanssa keskusteltuani tämän mielenkiintoisen moraalisen kysymyksen: voiko joku toinen antaa minulle anteeksi? antaa synninpäästön?
Ja nyt siinä painittuani, kaikki lapsuuden jutut sun muut myöhemmät synnit mietittyäni olen ekaa kertaa elämässäni sellaisessa podinnan, olotilan vaiheessa, että ei - olen yksin ja oikeasti yksin loppujen lopuksi sellaisten pohjimmaisten epäonnistumisieni kanssa myöskin. Ja ekaa kertaa ajattelen, että on mahdollista, mahdollista ja oikein, selvittää tiettyjä asioita yksin oman itsensä kanssa. Ilman että kaipaisi keneltäkään mitään kommentteja.
Miltä lienee tällainen kuulostaa?
Mitä tuohon kommenttisi loppuosaan tulee, niin minäkin uskon että olennaisinta on että ihminen pystyisi kohtaamaan itsensä ja antamaan itselleen anteeksi. Tietysti on tärkeä osata pyytää anteeksi myös siltä jota vastaan on kenties rikkonut, mutta vanhojen syntien kohdalla anteeksipyytelyt saattavat synnyttää entistä pahemman sopan. Joten ajattelen nimenomaan niin, että ensin pitäisi asia selvittää itsensä kanssa ja sitten harkita, onko syytä ottaa asia puheeksi myös sen kanssa jota vastaan on rikkonut. Joskus se voi olla tarpeellista, joskus ei.
Yhdyn ajatukseen, ettei vanhoja kannata liiaksi kaivella, jos on jo osannut antaa itselleen anteeksi. "Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään", vaikka tuo taitaa olla loukatulle osapuolelle annettu ohje.
Mites me tää nyt sovitaan? Jatketaan ylpeinä ja iloisina!
http://www.tsv.fi/ttapaht/011/valtaoja.htm
http://vapaakap.vuodatus.net/blog/134062
http://www.tiede.fi/arkisto/print.php?id=519&vl=
Niinpä thp.