Sanastovaikeuksia on minullakin kun juttelen muutaman uskovaisen tuttavani kanssa, mutta yritän muuntaa omalle kielelleni. "Synti" on niitä sanoja joita vierastan ja vastustankin. Kirkollinen sanasto saattaa pitää joitakin sellaisia ihmisiä loitolla jotka muuten tykkäisivät kuulla hyvän elämisen ohjeita, lohdun ja rohkaisun sanoja.

Tuo on ihan tosi että ihmiselle on tyypillistä karttaa totuutta. Tässä tulee mieleen de Mello ja hänen opetuksensa siitä miten ihmisten pitäisi herätä. Tuon saman huomaavat mm. terapeutit ja psykologit työssään, ja me opettajat usein myös.

Sana synti saa pienet nallepuhaivoni heittämään järkytyksestä voltteja eteen ja taakse...
Tuo totuusajattelukin saa minut kananlihalle... Onko ylipäätään olemassa mitään totuutta? No, subjektiivisesti ajatellen tietysti minulla on omani ja sinulla taas omasi, eikä ne välttämättä ole ollenkaan yhdenmukaiset. Oi voi, miten vaikeaa.
Peittoaako minun totuuteni kaikien muiden totuudet... Ja mistä tiedän olenko vieraana omassa elämässäni?

Tämäpä hyvä aihe, josta heti tartunkin tuohon addktio-juttuun. On vaikea edes keskustella vaikkapa päihdeongelmista, jos kanssakeskustelija puhuu siitä moraalisena ongelmana tai liittää sen syntiin. Yleensäkin on vaikea puhua jostain asiasta, jos siihen tulee synti-sana mukaan. On synti, että syntiin uskovat ihmiset tunkevat synnin mukaan keskusteluihin joihin se ei meidän syntisten ja syntiätunnustamattomien mielestä kuulu!
-minh-

miksi nallepuhaivosi heittävät voltteja kun kuulet sanan synti, mimmi? Minä luulen että totuus kyllä on, mutta me emme välttämättä tiedä mikä se totuus on, niin että siksi on ehkä tärkeä pitää kiinni omastaan, siinä määrin kun on saanut siihen jotain kontaktia. Ja suoda muille se, että hekin pitävät kiinni omasta totuudestaan. Totuuskäsitystäänhän voi sitten vähitellen vähän päivittää sitä mukaa kun saa uutta informaatiota asioiden laidasta. Niin, en itse asiassa taida tietää mitä tarkoittaa vieraana omassa elämässään. Omalla kohdalla olen kokenut jotain tuollaista ja tiesin vierauteni siitä epämääräisestä huonosta olosta joka minulla oli, mutta en tiedä päteekö se kaikkien kohdalla.

Niin Rita, ihmiset karttavat totuutta ja kuitenkin totuus kai voisi vapauttaa. En väitä että itse olisin valtavan vapaa tältä osin.

Ottamatta erityisesti kantaa sellaiseen asiaan kuin totuuteen...

Sanastovaikeudet on tosiaan hyvä hahmottaa. Monelle uskovaiselle ihmiselle synti merkitsee jotain aivan muuta kuin vain pahoja tekoja. On myös huomioitava, että Heinimäen kuvailema vieraantuneisuus on uskonnollisessa puheessa ennemminkin metafyysistä kuin tämänpuolista vieraantuneisuutta: kyseessä on katsantokanta, jonka mukaan ihmisen jumalsuhde on vinksallaan.

Rita Mentorille: Kirkko, sikäli kuin sellainen voidaan kuvitella jonkinlaisena kollektiivisena tajuntana, ei (vielä) koe ensisijaiseksi tehtäväkseen elämisen ohjeiden, lohdun ja rohkaisun sanojen jakamista vaan armon jakamista, eikä tuota tehtävää voi erottaa synnin käsitteestä. Kyseessä on tosiaankin uskonto, ei eettinen ohjeisto tai elämänfilosofia. Siltä taholta kysellessäsi saat yleensä koko paketin ruotoineen synteineen kaikkineen.

Mielenkiintoinen aihe kaiken kaikkiaan.

minh, olen samaa mieltä. Synnistä puhuminen päihdeongelmien yhteydessä vie keskustelun sivuun varsinaisesta asiasta eikä sillä tavalla pystytä kohtaamaan ihmistä jolla on ongelma.

Synti voi sinänsä olla tärkeä ja kuvaava termi, mutta kun sitä tungetaan väärään paikkaan, se on ymmärtämyyttä ja jopa henkistä väkivaltaa.

Jukka, eikös metafyysisellä vieraantumisella nähdä kuitenkin olevan seurauksia myös tämänpuoleisessa elämässä? Vaikka toisaalta kyllä tiedetään, että jumalattomat ovat voineet näennäisen pulskasti sillä välin kun vanhurskaat kärsivät. Niin että ehkä niitä tämänpuoleisia seurauksia ei sitten välttämättä ole. Synti ja armo tosiaan liittyvät yhteen ja kummatkin ovat oikeastaan käsitteitä, joita paljon käytetään, mutta joiden sisältö on ihmiselle vähän hämärä. Armokin on niin normaalielämän ja -järjen vastainen asia, että sitä on vaikea hahmottaa.

Kirsti, voltit johtuvat siitä subjektiivisesta tunnelatauksesta, jota sanat synti ja totuus minulle sisältävät... Juuu, totuus on olemassa, mutta se on monenlainen, muutuuva. Sen perään on hyvä kysellä. Ihan niin kuin sinäkin sitä kuvailit.
Vieraana omassa elämässä voi tosiaan olla sitä huonoa oloa, jota kuvailit, mutta silti tulee mieleen Himasen lasten filosofiapiirin erään pienen ihmisen kysymys siitä, että ollaanko me oikeesti vai tullaanko me videolta? Hyvähän sitä on kysellä...

Kyllä kai niitä seuraamuksia yleensä tämänpuoleisessa ajatellaan olevan. Ilmeisesti ei kuitenkaan aina, sillä ainakin luterilaisessa ajattelussa semmoinenkin toimenpide kuin hätäkaste nähdään jotenkin tärkeänä. Eli vastasyntyneenkin ajatellaan olevan armon tarpeessa. Se on sitä perisyntiä, johon (onneksi?) suhtaudutaan hieman eri tavoin eri kirkkokunnissa.

No mimmi, mikä oli vastaus? Ollaanko me oikeasti, vai tullaanko me videolta? Minusta kysymys on tosiaan relevantti, itse mietin jatkuvasti sitä olemmeko me todella olemassa, vai onko tämä kaikki vain jonkun mielikuvitusta.

Jukka, perisynti onkin ajatuksia herättävä juttu. Itselleni olisi jotenkin helpompi mieltää, ettei syntiä niinkään peritä, vaan opitaan joten vauva ei syntisyyteensä armoa tarvitsisi. Mutta minä nyt olen aika ulkona näistä kasteopeista ja muista.

Itse miellän ihan samalla tavalla: synti voi olla kulttuuriperintöämme. Vaikka kaikkein mieluiten vältän koko sanan käyttöä: omassa maailmassani tärkeämpiä periaatteita ovat esimerkiksi oikeudenmukaisuus-epäoikeudenmukaisuus, hyvä-huono-paha ja oikea-väärä. Niitä pystyy käsittelemään ihan etiikan ja metaetiikan tasolla, ikään kuin järkevästi. Uskonnollinen kielenkäyttö sen sijaan tuntuu toisinaan hylkäävän järjen, lähtökohtia ei muotoilla kunnolla ja niin edelleen, ja keskustelu muuttuu helposti liian vaikeaksi tuntuakseen aina mielekkäältä.

Voi Kirsti! Olen vastausta vailla yhäti. Enkä tiedä mitä Himasen filosofiakerhokaan asiassa saavutti. Hyvä kuitenkin kun kysellään. Jospa se vielä 'aukeaisi'... Kaikille tuo kyseenalaistaminen ei tule edes mieleen. Toivottavasti kyselemällä, kuin lapset, jotka eivät luule tietävänsä, olisi matkalla suurempaan ymmärrykseen?
Assosiaatio sanoissa synti ja totuus saivat minut kadottamaan tuon uteliaan ja avoimen mielen tason, toivottavasti se oli vain hetkellinen harhautuminen kyselemisen tieltä :)

Huvittava tuo Heinimäen kirtoilmaisu, jonka voi ymmärtää yhtä lailla marxilaisen kuin kristinuskoisen käsitteistön kautta. Pappi kiertää Jumalaa kuin kissa kuumaa puuroa. Asiahan ei tietysti minulle kuulu.

mimmi, kyselemisen tieltä ei tosiaan kannata pitkäksi aikaa hairahtua.

No Hotanen, miksipä se asia ei sinulle kuuluisi.

Olen pitänyt syntiä psykologisena käsitteenä; selityksenä tunteelle, joka ihmistä riivaa varmaankin kaikissa kulttuureissa. Syyllisyys, riittämättömyys, tieto siitä, ettei ole sellainen kuin pitäisi.
Raamatusta Freudiin ja vaikka mihin tästä on puhuttu eri termeillä. Olen ajatellut, että perisynti on kristillinen termi riittämättömyydelle, tiedolle siitä, että jokainen on riittämätön itselleen. Muutkin kuin calvinistit. 2000 vuotta sitten oivallettiin valtava markkina-aukko. Armo on mainio vastaus niille, jotka voivat siihen uskoa.

Sinänsä hassua, että 2000 vuotta armoa on saarnattu, ja on siitä tietenkin jo ennenkin ollut puhetta, mutta ei ehkä samalla tavalla uskonnon kantavana ajatuksena. Mutta siis vaikka armosta on periaatteessa puhuttu, niin eihän se ole mennyt oikeastaan missään läpi, ei edes kirkossa itsessään. Jotenkin se armo on olemassa jonkinlaisena ajatuskonstruktiona kyllä, mutta käytännön elämään se pääsee vaikuttavan harmittavan harvoin. Mutta onneksi edes joskus.

Synnintunto on vissiin helpompi omaksua kuin armontunto...johtuiskohan meihin rakennetusta tsykologisesta väännöstä, että parempi vaan varautua pahimpaan, että tämä armontunne voikin olla niin suurta harhaa, että mennään jo synnin puolelle...?
-minh-

Perisynti on tullut Augustinuksen kautta kristinoppiin. Se on teologinen käsite ja johdettu syntiinlankeemuksesta: jokainen ihminen on perisynnin turmelema.

minh, voi tosiaan olla.

Hotanen, Augustinukselta on tullut kaikenlaista muutakin arveluttavaa kristinoppiin. Hän tuntui aika ruumiskielteiseltäkin, mikä ei välttämättä ollut mikään alkuperäinen ajatus kristinuskossa, kai.

"Ihminen on vieraantunut omasta elämästään, eikä uskalla nähdä mikä on totta, puhumattakaan että uskaltaisi pitää kiinni siitä minkä kokee todeksi, ja elää sen mukaan."

Tämä oli minusta hyvin sanottu. Tuntuu, että tuosta on kirjoitettu älyttömästi kirjallisuutta, ja että juuri nykyaikana ihmiset haluavat kirjoittaa siitä paljon.

Vääristynyt minäkuva tuntuu olevan monen nykyajan sairauden pohja: syömishäiriöt, masennus, ahdistus, narsismi.

Minä nähdään usein muokattavana ja paranneltavana asiana. Olen miettinyt, onko se ominaista juuri meidän ajallemme? Onko ennen ajateltu, että minän muokkaaminen ja suurempien tavoitteiden saavuttaminen on jokaisen velvollisuus?

Itse olen kuullut ensimmäisen kerran 18-vuotiaana lauseen: ei sinun tarvitse olla mitään muuta kuin olet. Sekin sanottiin taidekoulussa. Peruskoulussa tunnutaan jatkuvasti toistavan päinvastaista näkökulmaa. Samoin vanhemmat jo pienestä pitäen asettavat tiettyjä odotuksia lapseen. (En koe, että minua olisi juurikaan painostettu, enkä missään nimessä ole vanhemmilleni katkera. Luulen, että vanhemmat aina loppujen lopuksi tarkoittavat hyvää.) En sitten tiedä, miksi lapset ja nuoret eivät tunnu riittävän koululle ja vanhemmille itsenään. Onko kyse kasvatuksesta? Pitäisikö lapsilta ja nuorilta vaatia vähemmän. Toisaalta voi olla, että oikeastaan aikuiset arvostavat lapsia itsenään, mutta lähettävät täysin päinvastaisia viestejä. Esimerkiksi koulun numerojärjestelmä on aika selkeä viesti siitä, että on parempia ja huonompia. Numerojärjestelmä on myös lapselle helppo työkalu minän hyvyyden vertailuun. (Vaikka eihän se nyt järkevästi ajatellen näytä ihmisestä paljon mitään. Tätä ei kuitenkaan mitenkään mainosteta ainakaan koulussa, se jää kodin tehtäväksi. Kaikissa kodeissa asiaa ei varmasti oteta esille. Sitä myös korostetaan yleisesti paljon, että hyvin koulussa pärjäävät myös hyvin elämässä. )

Jokin kuitenkin tuntuu olevan vinksallaan jos täällä on ihan normaalia 15 vuotias tuntee sellaista itsevihaa ja riittämättömyyttä, että on valmis kuihduttamaan ruumiinsa pois.

Onneksi sen voi oppia, että oma itsensä saa olla vaikka se ei kaikkia miellytäkkään. Uskon, että monille anoreksiasta tai muista mielenhäiriöistä toipuneille, edellinen asia on todella sisäistynyt. Sairaus ja hajoaminen saattaa olla uudenlaisen elämän ja tiedostamisen alku, jota ilman sairautta ei olisi saavutettu. Se on minusta lohdullista.

Hei Mayatar, minäkin olen miettinyt tuota, että kuinka julma systeemi tuo numeroarvostelu on. Että onko se tosiaan ihan välttämätöntä toteuttaa kouluopetus juuri tuolla tavalla. Vanhemmilla on kyllä iso vastuu siinä, että muistuttavat lapsilleen että nämä ovat hyviä, vaikka numerot olisivatkin huonoja. Kaikissa kodeissa se ei varmaankaan toteudu koska jossain nuorisobarometrissa juuri todettiin että suomalaiset tytöt voivat huonommin kuin muissa pohjoismaissa.

Onneksi sen voi tosiaan oppia, että oma itsensä saa olla, mutta mikä vaiva siitä onkaan, että sen joutuu myöhemmällä iällään erikseen opettelemaan. Paljon parempi olisi, jos lapsi saisi pienestä asti kokea olevansa hyvä juuri sellaisena kuin hän on. Mutta tuossa on kyllä pointtia tietysti, että vaikeuksien kautta ihminen voi saavuttaa jotain syvempää tiedostamista.