:) Tulin iloiseksi. :)

Olen ollut huomaavinani, että jotkut "ystävät" kuuntelevat myötätuntoisina toisen murheet, mutta toisen ilon kestävät huonommin.

No olipas hauska ilahduttaa sinua Karpalo.

Sylvi, tuoltahan se tosiaan voi joskus vaikuttaa.

Minusta ilon jakaminen on tavattoman riskialtaista. On olemassa vaara, että joku yrittää ottaa tai tulee vahingossa ottaneeksi ilosi pois, jos ryhdyt jakamaan sitä. Olkaatte ihmiset ainakin varuillanne ja katsokaa, kenen kanssa iloanne jaatte. Jaettu ilo ei suinkaan aina ole kaksinkertainen ilo.

Ilon menettämisen pelossa minusta on iloni suhteen aika vaihtelias. En tahdo menettää iloani silloin kuin jostain syystä on kohdalleni sattunut. Haluaisin toki iloita yhdessä muiden kanssa ja käydä asiaa läpi kuten Kirsi hahmotteli, mutta riskit ovat isot.

Pari viikko sitten olin kuitenkin niin täynnä iloani, että en malttanut pitää sitä kaikkea sisälläni. Olen tehnyt yhtä suurta kirjoittamisurakkaa. Sain kirjallisen lausunnon tämän urakkani etemenisestä (lausuntoa tarvittiin apurahahakemuksen liitteeksi). Saamani kirjallinen lausunto oli positiivista luettavaa ja sai ilon suorastaan pulppuamaan sisälläni... aina siihen asti, kun näytin tulostamaani lausuntoa eräälle henkilölle. Tämä henkilö tuhahti paperia vilkaistuaan: "Niin, tottakai se kirjoittamineen onnistuu, kun ei ole perhettä". Tämän jälkeen hän vaihtoi puheenaihetta eikä enää sanallakaan koko asiaan.

Korviin asti ollut hymyni hyytyi siihen eikä pulppuava iloni ole tullut takaisin, vaikka olen sitä kovasti kaivannut. Kirjoitustyöni ei tietenkään tullut tuosta huomautuksesta sen huonommaksi eikä paremmaksi, mutta minulle tuli sellainen olo, että teenpä mitä tahansa ja yritänpä kuinka paljon tahansa saavutukseni tulee aina olemaan mitätöitävissa noilla muutamilla lauseilla.

Vaarallista tämä ilojen jakaminen.

Sorry, Kirsti. Painovirhepaholainen iski ja näköjään kutsun sinua tekstisäni Kirsiksi. Ei ollut aikomukseni (olet tainnut jo muutenkin saada Kirsi-nimityksiä liikaa osaksesi). Kirjoitin tekstiäni niin kuohuksissa, että tekstini kaikkiaankin sisältää paljon kirjoitusvirheitä ja sanojen puuttumisia.

Ei hätää Arja, olen tottunut olemaan joku kirsi.

Tuollaista varmaan tosiaan tapahtuu, että toisen ilo myös tieten tahtoen tapetaan jollakin myrkyllisellä lausahduksella. Ehkä ilon purkamisessa ydinkysymys onkin siinä, että kuinka löytää luotettava lähimmäinen, joka kestää jakaa toisen ihmisen ilon. Toisen ilon kestäminen ei välttämättä ole ihmiselle mikään helppo nakki. Kun toinen iloitsee, silloin ihminen saattaa huomata mitä kaikkea häneltä itseltään puuttuu ja miten kauan siitä onkaan kun hän on itse viimeksi ollut lähes sietämättömän iloinen.

Minä luulen, että suuret ilot, suuret surut ja ylipäätään voimakkaat tunteet saavat ihmisen normaalitilaansa verrattuna paljon varomattomammaksi.

Suurine tunteineen ihminen on vähän kuin syyntakeettomassa tilassa, eli tilassa, jossa harkintakyky on oleellisesti heikentynyt. Juuri silloin kuin hänelle on tapahtunut jotain merkittävää ja kannattaisi siis erityisen tarkaan harkita kenelle siitä puhuu, kyky harkintaan on selvästi tavanomaista perustasoa alhaisempi. Käsittääkseni juuri tästä syystä yksi ja toinen normaaliolotilassaan harkitsevasti asioistaan ja itsestään puhuva (tai jopa umpimielinenkin ihminen) tulee tunne toitettaneeksi voimakkaimpia tunteitaan suuntaan jos toiseen ja kohtalon kiusana etenkin juuri sinne, minne ei todellakaan kannattaisi.

Myöhemmin tietenkin kaduttaa.

Vitsi, Sylvi sen sanoi lyhkäseen mutta ytimekkäiseen! On todellakin totta, että jotkut ystävät(tai läheiset)käyvät mieluummin läpi toisten paskoja juttuja kuin hyviä. Moni vaihtaa puheenaiheen paskoihin juttuihin helposti, koska ilon ja onnen jakaminen on joistakin ihmisistä niin "pinnallista" ja turhaa. Aina joutuu miettimään, että tuntuuko tästä toisesta nyt vittumaiselta, jos kerron omista hyvistä asioistani, kun hänellä sitä paskaa kuitenkin piisaa..

Eilen ystäväni pyyteli vuolaasti minulta anteeksi, kun oli mesessä sanonut, että hänellä onhyvä olla, lääkeriippuvuus alkaa olla voitettu ja muutenkin oli kevyt olo. Kun hän kysyi minulta, mikä fiilis, sanoin, että kipeilen tässä juuri lääkkeen puutteessa. Kaveri meni ihan paniikkiin, että "anteeksi, anteeksi! miten julmaa ja tyhmää minulta hehkuttaa hyvää oloani kun sinä kärsit!" Minulle tuli heti paska fiilis, että yritänkö tässä syyllstää ja latistaa kaveriani, ehkä olisi pitänyt sanoa, että "hurjanhienosti menee!" tai jotn...

Onneksi hän ymmärsi lopulta, että minun kärvistelyäni ei ainakaan auta se, että joku sanoo "voi vittu, mul on vähintään yhtä paska olla, varmaan paskempikin", vaan parempi mieli ja suurempi motivaatio tulee, kun kuulee, että toinen on selvinnyt niistä oloista ja on voiton puolella.

Ollaan me kyllä ihmeellistä porukkaa, kun pahoista asioista kertominen on muka kuormittamista ja hyvistä asioista ketominen kehuskelua...:/
-minh-

Vahingonilohan on sitä puhtainta kollektiivista iloa. Aitoiloa voi vain kadehtia ja myrtyä toisen riemusta.

Kirsti: Iloja voit aina jakaa luottamuksellisesti ja turvallisesti naapurisi kanssa :)

Arja, tuota ilon jakamisen nurjaa puolta en tosiaan ollut ajatellut lainkaan. Niin kuin ei oikeastaan minhinkään esiin tuomaa probleemia. Kyllähän se on hiukan hankala kestää jos toinen iloitsee valtavasti sellaisesta asiasta jonka vuoksi itse joutuu kärvistelemään.

Hotanen, onko vahingonilo oikeastaan iloa? Minä kyllä haaveilen siitä, että voisi iloita muiden puolesta, mutta totta, on se vaikeaa useinkin.

Kiitos Naapuri.

No juu; pitäisi taas ryhtyä käsitteenmäärittelyyn, mutta en taida viitsiä. Menee kuitenkin vitsin puolelle.

Samaa olen miettinyt, ilosta puhuminen koetaan niin usein kehuskeluksi. Pahaan oloon on toisen helpompi suhtautua.. kummallista.

Vaikea on irrotella iloaan edes itselleen, päästää irti ja nauttia, kun hyvin menee. Takavaruillaan oloon ei tarvita pahansuopaa lähimmäistä, riittää kun itse nitistää itseään, tappaa ilonpilkahduksenkin kuin häiritsevän hyttysen. Vaikka voisi lentää pöristä ja antaa mennä, varjosta valoon.

No voi harmi Hotanen, olisit nyt vaan viitsinyt kun minullakin on ollut niin vitsit vähissä tässä viime aikoina:)

Hei hetket, kummallista tosiaan ja paljon hyvää jää jakamatta ja kokematta.

ihan ite, tuokin on totta. Kun olin lapsi, äiti aina varoitteli, että itku pitkästä ilosta. Se on jäänyt takaraivoon ja iloisenakin aina muistan, ettei tämä onni ikuisesti varmaankaan jatku. Niin kuin ei tietenkään jatkukaan, mutta sitähän ei kannattaisi etukäteen surra.

Muistakaa pessimistin vaalilause: Liian hyvää ollakseen totta.

Itkuun pitkästä ilosta on vielä jatko, mutta en viitsi sanoa sitä tällaisessa perheblogissa. Muissa en käykään - kommentoimassa ainakaan. Tätäkin lastua tarkkailin noin vuoden.