Tänään olen menossa Naisten hyvänolon iltaan.

Ajatuskin pelottaa. Mutta muistan, että hetki sitten asuin vielä maalla ja  valitin miten minulla ei ollut sosiaalista elämää, joten kun kutsu tuli, ajattelin ettei ehkä ole syytä olla kovin ronkeli. Olen kiitollinen siitä, että vanhat ystävät joihin en ole pitänyt yhteyttä vuosikausiin, vielä vaivautuvat kutsumaan pippaloihinsa. Joten minähän menen, oli sitten odotettavissa naisen hyvää tai pahaa oloa. Luultavasti pahaa, koska aion ottaa viinipotun mukaani ja vaikka olenkin kohtuukäyttäjä niin sosiaalisissa tilanteissa, mikäli jännitys muljahtaa ahdistuneisuuden puolelle, saattaa käsi kipata lasia huulille vähän turhankin ahkerasti. Onneksi yleensä päänsärky ja väsymys ehtii ennen kuin ryhdyn sen kummemmin itseäni munaamaan.

Mutta en halua kasvohoitoa, jalkahoitoa, turvesaunaa, meikkivinkkejä enkä ruokavalistusta. En halua että kukaan hiplaa minua ja kertoo kuinka saisin pirteämmän ilmeen. En aio värjätä hiuksiani, vaikka minulla onkin harmaata. En ryhdy enää meikkaamaan. Meikkasin joka jumalan päivä jostain 12 vuoden iästä aina jonnekin tuonne 35 vuoden ikään saakka, mutta mitä se auttoi?  En voinut yhtään sen paremmin silloin eikä minulla ollut parempia ihmissuhteita kuin nykyään. En tuntenut itseäni paremmaksi ihmiseksi. En ollut pirteämpi, onnellisempi, rakastanut itseäni enemmän. Jos olin kauniimpi, sillä ei ollut mitään käytännön merkitystä.

Itse asiassa en oikein ymmärrä näitä itsensähemmottelujuttuja, joita naistenlehdet tyrkyttävät. En ymmärrä öljyjä, voiteita ja hajusteita joita pitäisi hieroa itseensä kynttilänvalossa, lempeän musiikin säestyksellä jotta voisin tuntea itseni arvokkaaksi ja tärkeäksi ihmiseksi. Enkä ole koskaan ymmärtänyt ihania naisten keskisiä lörpöttelyhetkiä joissa laitetaan toisen tukkaa, kokeillaan toisen meikkejä ja hiuspampuloita ja vaatteita ja uskotaan siinä sivussa naisenelämään liittyviä ihmeellisiä salaisuuksia. Ja nautitaan vähäkalorinen, mutta herkullinen salaattiateria viileän kivennäisveden tai ehkä viinilasillisen kera, mutta kukaan ei sitten vedä itseään känniin ja ala sen kummemmin tilittää.

Biologisia sukupuolia on varmaan vain kaksi, tai kolme jos otetaan huomioon intersukupuoliset, jotka kuitenkin ovat aika harvinaisia. Mutta olen alkanut ajatella miten kätevää olisi jos sosiaalisia sukupuolia voisi olla enemmänkin kuin vain kaksi. Tuollainen kukkaistuoksuinen tyttöjenilta tuntuu toimivan minun kohdallani niin, että se nimenomaan häivyttää ja hämärtää omaa naisidentiteettiäni ja nostaa esiin jotain muuta, jolle en keksi sopivaa sanaa. En tunne itseäni neutriksi, enkä mieheksi, tunnen vain itseni jotenkin epänaiseksi koska en ole koskaan osannut luontevasti meikata tyttöporukassa. Enkä puhua tyttöjen jutuista. Myös vaeltelu naisten alusvaateosastoilla pitsiunelmien keskellä on aina herättänyt kauhua  ja parfyymiosastolla iskee helposti silkka paniikki. En osaa käyttää korujakaan. Sen sijaan tykkään kalastaa ja hakata halkoja ja samoilla metsissä ja ratsastaa. No ratsastus on kyllä tyttömäinen harrastus, se pitää myöntää. Siinä ehkä onkin syy miksi en ole vaipunut tämän syvempään identiteettikriisiin. Ja tietysti kiinnostus ihmissuhteita ja rakkauden eri ilmenemismuotoja kohtaan saattaa tehdä minusta sukupuoleni tyypillisen edustajan.

Huh, löysinhän minä niitä naisellisia puolia itsestäni. Ahdistus hellitti jo merkittävässä määrin. Täytyy pitää mielessä nuo asiat siellä Hyvän olon illassakin. Kun meikkivinkkejä jaellaan hoen itselleni: sinä kirjoitat ihmissuhteista siis sinäkin olet nainen. Hyvin se menee. Ehkä raportoin illan kulusta myöhemmin.