Niin kuin jokin pieni, niljakas eläin myllertäisi pallean kohdalla. Välillä sen häntä kutittaa rintalastaa. Se survoo likaiset kyntensä sydänlihaan ja vereni myrkyttyy.  En jännitä esiintymistä, en pelkää puhua suurille hurraaville kansanjoukoille. Jännitän esiintyä yleisölle, joka on juuri poistunut paikalta jonkin minua vetävämmän mediapersoonan perässä.

Tällaisina aamuina tulee aina mieleen se tuntemattomaksi jäänyt mies jolla oli missio ja joka puhui Turun torilla mikrofoniin jostain tärkeänä pitämästään asiasta, eikä hänellä ollut ainuttakaan kuulijaa. Satoi räntää ja ihmiset kiersivät hänet mahdollisimman kaukaa ja kiristivät tahtia ylittäessään toria. Mutta mies vain pauhasi. Kenelle hän mahtoi kuvitella puhuvansa? Taivaalle? Räntähiutaleille? Huomaan ajattelevani aika usein häntä. Ehkä pitäisi joskus kirjoittaa hänestä. On niin monta ihmistä ja tapausta joista pitäisi kirjoittaa ja aika hupenee käsistä ja nytkin minä vain istun tässä vaikka pitäisi valmistautua markkinointiponnistuksiin. Onkohan talossa edes ehjiä sukkahousuja missään.

Mutta miten tässä näin on käynyt. Miten ihmeessä  tytöstä ei tullutkaan tähteä, vaan tulikin vain täti? Sinänsä tädeissä ei tietenkään ole mitään vikaa, huomaan vaan että johonkin tuuttiin on valunut aika hemmetin monta vuotta. Periaatteessa kuitenkin hauska lähteä Helsinkiin. Saa ajaa junalla. Toivottavasti rata pysyy kasassa eikä tule viivästyksiä, niin kuin viime kerralla. Se Messukeskuksen rumba on kuitenkin vain pieni episodi ja ehkä senkin voi taas ottaa elämänkokemuksena. Sen jälkeen tavata kaupungilla tuttuja ja viettää perjantai-iltaa niin kuin normaali ihminen. Ei kun siis minähän olen normaali ihminen.