Kyllä nykyisinkin kiusataan niitä, jotka ovat vaarattomia eivätkä kovin pysty pitämään puoliaan.

Kuinka ollakaan, mieleni alkoi askarrella, että voisi olla kiva soitella pirunviulua. Mahtaisinko osata tehdä. Muistaakseni tarvitaan karhulankaa ja hartsia, ja jotenkin se lanka pitää virittää, ainakin ikkunanpieleen on viritetty. Porhojen talot ovat vartioituja ja aidattuja, ikkunanpieleen ei pääse, vaan on soiteltava kauempana. Jonkinlainen vahvistin olisi syytä olla.

En pitäisi pirunviulun soittoa kovin pahana asiana, kun tekisin sen jollekin, joka on mielestäni ansainnut moraalisen paheksunnan. Ei siis syrjitylle. Soitannon uhri vetäköön käräjiin, olisi mielenkiintoista katsoa peli loppuun. Jos jutun pahasti häviäisi, joutuisi maksamaan vastapuolen oikeuskulut. Tämä on arveluttava kohta, mahtanevatko oikeusturvavakuutukset toimia? - Kumpikohan osapuoli saisi naurajat puolelleen.

Silloin arvostettiin omaisuutta muttei ihmistä? Kun olen itse kuullut ja lukenut noista vanhojen aikojen "kiusaamista", on se fyysinenkin väkivalta kuulostanut usein aika rankalta ja epätieteellisen vaikutelmani mukaan nykyistä yleisemmältä. Parempi ehkä, että rikotaan esineitä kuin ihmisiä?

"Poikkeavat saavat kulkea rauhassa, mitä nyt joku joskus voi katsoa vähän pitkään ja lapsi osoitella sormella."
Nämä ovat niin luonnollisia tapoja suhtautua erilaiseen, että jos ne yritetään väkisin kitkeä niin se tekee kaikesta erilaisuuden kohtaamisesta niin luonnotonta ja säädeltyä, että se vain lisää ennakkoluuloja ja tekee lähemmän tutustumisen mahdottomaksi.

Mitä tulee lapsuusmuistoihin niin silloin on varmaan todella arvostettu omaisuutta paljon enemmän. jos isä on on taloa rakentaessaan joutunut etsimään naulat palaneen talon raunioista ja pitänyt suurena onnenpotkuna kun oli löytänyt hylätyn auton tuulilasin, josta sai taloon ikkunan. silloin ei ole varmaan syyllisyyttä tuntematta kivitetty ikkunoita.
harvoinhan nykyäänkään uskalletaan vandalisoida mitään todella arvokasta.

Sylvi, monien mielestä varmaan kevytkenkäistä elämää viettänyt nainen ansaitsi kiusaamisensa. Kuka siis määrittelee sen kenen akkunan alla saa pirunviulua soitella? Minä kyllä pahastuisin ja huolestuisin jos joku sellaista peliä minun ikkunani alla pitäisi. Ei olisi kivaa.

Jukka, niin se minullekin tuli mieleen että ehkä kumminkin olisi parempi rikkoa esineitä. Ja kyllä ajat taisivat olla nykyistä väkivaltaisemmat ennen, vaikka nykyäänkin tietysti kaikenlaista tapahtuu.

Pekka, tuo on kyllä totta että ennen esineet ovat olleet suuremmassa arvossa kuin nykyään kun tavarasta on aina ollut vähän pulaa.

Olisipa joku yleisöstä sanoa täräyttänyt niille mummoille ja vaareille, jotka muistelivat kiusaamista hauskana muistona, että: "No eipä ollut entisaikojen ihmisten moraalissa kehumista, nykyään ei sentään käydä kiusaamassa työtään tekeviä radanvartiojoita, vaikka olisivat minkänäköisiä eikä rankan elämänkohtalon kokeneita vanhoja ilotyttöjäkään kiusata vaan kiusanteon tarve osataan purkaa elottomiin esineisiin, jotka eivät jää suremaan sitä, kuinka heitä on kohdeltu".

Olisi siinä jäänyt muistelijoilta suu auki ja minusta se olisi ollut heille ihan oikeen!

Ei toki nytkään asiat hyvin ole, kiusataan milloin ketäkin, mutta se, että ihmiset hyväntahtoisesti hohottelevat tuollaisille muisteluksille, ei tee tilannetta yhtään paremmaksi. Päinvastoin. Vaikka muistelija olisikin vanhus, niin ei häntä pitäisi palkita tuollaisista muisteluksista hyväksyvällä naurulla. Ei ihmisten kiusaamisesta pidä antaa sellaista palautetta, että olipa hyvä vitsi - ei kenellekään.

Kaipa minä olisin itsekin mukana nauranut, mutta olisin kyllä katunut sitten kotona. Ja mitäpä hyötyä siitä katumisesta olisi ollut. Eipä mitään, jälkikäteen. Mutta silti; tuntuu pahalta, että noille jutuille naurettiin eikä kukaan sanonut topakasti vastaan. Sillä ei kai kukaan sanonut?

Kuulema Suomen rikoslainsäädäntö on pitkään ollut sellaista, että pienestäkin varkaudesta sai huomattavasti kovemman tuomion kuin näkyviä jälkiä jättävästä pahoinpitelystä rangaistus (ja oman puolison tekemästä raiskauksesta ei rangaistu lainkaan, vaikka luulisi, että sitä pahemmasta jutusta on kyse, mitä läheisempi ihminen kohtelee kaltoin).

Kai sitä Rikoslakia on varkauksien ja pahoinpiteluiden osalta uudistettu (raiskauksien osalta ainakin on), mutta en minä asiaa tiedä. Pitäisi käydä katsomassa netistä vanhoja ja uusia Rikoslakeja niin näkisi, onko asiat olleet tai ovatko edelleen tosiaan noin.

Arja, se kuulosti niin harmittomalta siinä tilanteessa, että ei kenellekään varmaan tullut mieleen sanoa mitään. Ihmisten kiusaamisella on niin pitkät perinteet. Joskus muinoin ihmiset saivat nimensäkin jonkin poikkeavan ominaisuutensa perusteella eikä sitä pidetty minään. Minä vasta kotona sohvalla maatessani aloin ajatella että hetkinen, olipas julmaa touhua. Minulla on nyt tässä pieni ongelma sitten, koska minun pitäisi pistää nuo muistelukset historiikkiin ja mietin että mitenkä minä ne sinne pistän, moraalisen jälkikäteisnärkästykseni saattelemana vai ihan vain arvovapaasti todeten.

Noista rikoslain kummajaisista olen minäkin kuullut, siinähän se näkyy millaiset arvostukset yhteisöllä on.

Tuli ihan mieleeni Henning Mankellin nuortensarja, jonka neljäs ja viimeinen osa ilmestyi juuri.

Mankell kuvaa sarjassaan (omaa??) nuoruuttaan, ja kirjat ovat minusta ihan hyytäviä. Juuri tällainen julmuus on ihan tavallista, kun Nenätön Gertrud etsii itselleen rakkautta tai kylähullu Simon Urväder ajelee ympäriinsä pitkin poikin.

Minua itketti, kun luin. Olisi kiva tietää, onko päähenkilö Joelin tuntema syyllisyys myös Mankellin jälkiymmärrystä...

Kuuluiko entisaikaan asiaan se, että kaikki tiesivät, mikä porukka kiusaajia asialla oli? Että sillä kuitenkin oli yhteisön hyväksyntä?

Hei Reetta, jotenkin ajattelen että sillä kiusaamisella täytyi olla yhteisön tuki takana jos ei kerran aikuisenakaan ole tullut ikinä mieleen että olihan se nyt sentään aika julmaa touhua.

Kyllä nykyäänkin omaisuutta arvostetaan enemmän kuin ihmisen fyysistä tai henkistä koskemattomuutta. Tämä näkyy esimerkiksi rikoslaissa: nakkipaketin nälkäänsä pihistänyt saa isompia tuomioita kuin kaveriaan turpiin humalapäissään mätkinyt.

Taisi tosiaankin muisto kultautua portsalaistenkin pikkujouluissa. Kakarana tehdyt ilkiteot tuntuvat suorastaan suloisilta. Jos ei ole ollut älliä päässä ymmärtää edes aikuisena, miksi ratavahti rähisee radalle viedystä potkukelkasta, ei sitä ole voinut ymmärtää lapsenakaan.

Sen sijaan en pidä pahana sitä, että lapsi omaa tietämisen haluaan kysyy, mikä tuolla miehellä tai naisella on, kun hän ei kävele/puhu/toimi kuten hän. Lapsi kysyy pelkästä tietämisen halusta.

Eri asia on sitten isompien lasten ja aikuisten ilkkuminen. Se on kiusaamista. Jota ei siis laissakaan pidetä kovinkaan kummoisena asiana edelleenkään.

Muuten Aku Ankassakin kiusataan ja kostetaan aika inhottavasti monta kertaa, varsinkin Aku ja naapuri. En kyllä enää tilaisi sitä lapselle - tai keskustelisin luetun jälkeen.

Olen kuullut väitettävän, että ennen ihmisten moraali oli yhteisöllisempää kuin nykyisin. Tämän väitteen mukaan vielä viiskytluvullakin ihmiset kokivat oikeaksi sen, mitä muutkin heidän yhteisössään pitivät oikeana. Tästä päätellen; jos koko yhteisö piti kiusaamista sallittuna, yhteisön jäsenetkin hyväksyivät sen (ei tietysti kaikki, mutta monet).

Nykyään väitetään elettävän individualistisen moraalin aikaa. Jokainen pohtii moraalistandardinsa itse eikä ota moraalia annettuna vastaan sellaisena kuin ympäristö sen tarjoaa. Eikä enää voisikaan ottaa, koska ympäristö tarjoaa monenlaista moraalia. Näin ajatellen nykyaikana ihminen tunnistaisi aiempaa herkemmin sen, jos hänen ympäristössään sorretaan muita, koska hän ei ole yhteisnösä käsitysten sokaisema samassa määrin kuin ihmiset ennen olivat.

Seuraukset? Ennen tiettiin kuka on moraaliton (ja ketä "saa" pilkata), koska ihmisten käsitys asiasta oli yhteinen. Vastaan hangoittelijoita oli vähän ja yhteisön jäsenet tiesivat keitä nämä moraalittomat vastaanhangoittelijat olivat. Nyt jokaisella on omat moraalikäsityksensä, jotka poikkevat toisistaan. Jokainen vertaa omaa moraalikäsitystään toisten käsityksiin ja toteaa, että "Onpa moraalittomuutta nykyisin paljon!". Kaikki ne muut, ne erilaisen käsityksen omaavat kun ovat niitä moraalittomia ja heitä on vaikka kuinka paljon yhteisöllisen moraalin aikoihin verrattuna.

Liekö sitten parempi olla yhtteisönsä mielipiteiden sokaisema mukamas hyvämoraalinen yksilö vai oman moraalinsa omaava, mutta ympäristössään paljon "moraalittomuutta" näkevä nyky-yhteiskunnan moralisti.

Se vanha Rikoslaki muuten ei entisaikaan sovitettuna ollut välttämättä yhtä moraaliton kuin nyt tuntuu. Siis kun ajatellaan aikaa sata vuotta sitten ja sitä ennemmin.

Jos varastit viljan naapurin aitasta, koko naapurisi perhekunta joutui näkemään nälkää seuraavan talven ja jokunen lapsi ja muu heikkovoimaisempi saattoi kuollakin ruuan puutteeseen. Jos vetäisti naapuriasi nyrkillä naamaan, naapurin pärstäkerroin oli parin viikon päästä entisensä eikä kukaan joutunut hengenvaaraan.

Onko niin, että kun tapahtumasta on tarpeeksi kauan aikaa, se muuttuu tarinaksi ja sillä on tarinan asema? Sille voi nauraa eikä kukaan pohdi jälkiviisaana jutun moraalia, sehän on vain anekdootti. Kertomasi tarina kertoo, ettei mikään ole oikeastaan muuttunut pohjimmiltaan.

Periaatteessa kyllä Tui, mutta itse asiassa tässä kohden muistelijat itse toivat muisteluunsa moraalisen aspektin, he ajattelivat olevansa jotenkin parempia kuin nykyajan nuoret, koska he eivät rikkoneet tavaroita, he ainoastaan kiusasivat ihmisiä. Eli kysymyksessä ei ollut pelkkä tarinointi vaan moraalinen pohdiskelu heidänkin kannaltaan.

Niin joo Arja, hyvä pointti tuo rikoslaki juttu.

Itte, muistan kun joskus puhuttiin siitä miten Aku Ankalla ja kumppaneilla ei ole housuja. Mahtoikohan paheksunta olla aitoa? Mutta siis kiinnostava dilemma, että saako sarjakuvissa olla kiusaamista ja missä määrin. Ja mihin päädytään jos sarjiksista ja kirjoista ym. siivotaan pois kaikki tuollainen.

Louhi, laissa ei ehkä pidetä pilkkaa ja ilkkumista pahana asiana, mutta toisaalta kyllä puhutaan aika paljon siitä että kiusata ei saisi. on yleisesti hyväksytty asia, että esim. työpaikkakiusaaminen ja koulukiusaaminen pitäisi saada loppumaan.

Tui sanoi sen mitä minäkin ajattelin, ajallinen etäisyys on tässä tärkeä. Kuvitellaanpa pirunviulu ja takaa-ajo kirveen kanssa vanhana mykkäfilminä. Vanhojen koomikkojen töissä takaa-ajaja olisi iso miehenkorsto, tositarinassa nainen.

Joo, arvasin lähteväni kommentissani väärään suuntaan, kun vakavaa keskustelua selvästi avattiin.

Minä soittelisin pirunviulua vaikkapa jollekin, joka vie teollisuutensa halvan työvoiman maihin. Ainakin A. Piipon kanssa olisi käräjiin pääseminen varmaa. - Vaan täällä ollaan hyviä ja hurskaita Antti-reppanaakin kohtaan.

Jos ihminen toteuttaisi kaikki häijyt ajatuksensa, niin ... Ei onneksi toteuta.

Kirsti kirjoitti: "Mutta siis kiinnostava dilemma, että saako sarjakuvissa olla kiusaamista ja missä määrin. Ja mihin päädytään jos sarjiksista ja kirjoista ym. siivotaan pois kaikki tuollainen."

Ei tietenkään kirjoista, sarjiksista ym. pidä siivota pois kaikkea sitä, mikä on moraalisesti väärin ja ryhtyä vääristelemään niin, että kaikki on vain hyvää ja kaunista. Kun ei kuitenkaan ole.

Minusta hyvinkin raaoista, järkyttävistä ja moraalittomista asioista saa ja pitääkin kirjoittaa sekä kaunokirjallisuudessa että tieteessä, uutisissa ja miksei sarjakuvissakin. Pointti on siinä, miten kirjoittaa. Jos kirjoittaa esimerkiksi väkivallasta, niin kirjoittaako siihen kannustaen ja sitä ihaillen ja sillä mässäillen vai jotenkin toisin. Lapsia on tietenkin syytä suojella, kirjoittipa mistä näkökulmasta käsin tahansa.

Mutta se on kyllä kiistatta mielenkiintoista, että pitäisikö esimerkiksi väkivaltaviihteeseen suhtautua agressionpurkukanavana (eli siten, että sitä katsoessaan ihmiset saavat väkivaltaiset impulssinsa kanavoiduksi pois) vai agressioon yllyttäjänä (eli siten, että se saa ihmiset valitsemaan väkivallan omien etujensa ajamiseksi). Ehkä se voi olla molempia - riippuen siitä, kuka on katsojana/lukijana. Minulle väkivaltaviihde on kylläkin vain vastenmielistä, eikä pura agressioita eikä myöskään kannusta agressiiviseen käyttäytymiseen. En ole ainakaan huomannut moisia seurauksia sen jälkeen, kun olen sattunut katsomaan jotain väkivaltapätkää.

Olin muuten eilen katsomassa tankkeja kotikaupunkini kaduilla (näytti järkyttävältä). En nähnyt, kun se uutissa mainittu mies jäi tankin alle, mutta kuulin, kuinka kadun varrella vähän kauempana olevat ihmiset kohahtivat. Se ääni kuulosti joltain, mitä en ole ikinä kuullut. Se oli todella outo ääni, minkä ihmisjoukko päästi. En tosin vielä silloin tiennyt, mitä oli tapahtunut. Kuulin vasta uutisista.

Ei ole Sylvi oikeaa tai väärää suuntaa kommenteissa, kaikki kommentit kelpaavat. Mutta kyllä tietysti hyvä ja hurskas pitäisi olla Piippoakin kohtaan, vaikka ymmärrän kyllä että joskus voi pirunviulukin kiinnostaa.

Arja, en minäkään ole siivoamassa väkivaltaa pois, mutta ei sekään silti välttämättä ratkaise että miten joistakin pahoista asioista kirjoittaa. Vaikka olisi itsellä kuinka puhtaat jauhot pussissa ja otsa kirkas, voi silti joku lukija saada jutuista kyseenalaisia vaikutteita. Tuo kysymys siitä onko väkivaltaviihde aggressionpurkukanava, vai luoko se aggressioita on varmaan sellainen josta ei ikinä saavuteta minkäänlaista yksimielisyyttä. Olen samaa mieltä kuin sinä, se on varmaan kumpaakin, riippuen ihmisestä ja tilanteesta.

Huh, groteski juttu tuo tankin alle jääminen.

Taannoisista aggressioistani ovat näköjään suuressa kirjoitusinnon huumassa tippuneet toiset g:t pois. Pahoittelen horjuvaa oikeinkirjoistusta.

HÖH!

En näköjään pysty kirjoittamaan edes korjausviestiäni virheittä! Raivostuttavan huono oikeinkirjoituspäivä tänään. Murrr...

Heh.

Nimenomaan groteskin tuntuinen tapahtuma tuo tankin alle jääminen. lehdessä luki, että mies oli sotaveteraani. Siinä luki myös, että tankkien kuljettajille tarjotaan kriisiapua. Jotenkin ihan omituinen juttu kaikenkaikkiaan(en nyt tarkoita mitään salaliittoteorioita)ja välillä kun lukee tuosta kriisiavun tarjoamisesta, niin tuntuu,että joka ikinen kuolemantapaus missä hyvänsä yhteisössä vaatii kriisiapua sille yhteisölle. Ennen on kai kriisiapua annettu ihan ihmisten kesken, joskin aina on varmasti joku jäänyt ilman. kaikki eivät myöskään toivu näkemistään ja kokemistaan asioista niin, että puhuvat siitä ventovieraalle ammattiauttajalle, vaan omin keinoin. Mistäköhän tuo mieletön kriisiapu-buumi on oikein lähtenyt...?
-minh-

Minusta kriisiapu on upea juttu silloin, kun ketään ei pakoteta siihen, mutta mahdollisuus tarjotaan.

Sodan jälkeen kokonainen sukupolvi olisi tarvinnut kriisiapua kokemiensa traumojen vuoksi, mutta eihän sellaiseeen minkään maan resurssit riitä eikä silloin monetkaan edes tienneet henkisen kriisiavun tärkeydestä. Niinpä vieläkin osa sotaveteraaneista näkee painajaisia sodasta, kun henkistä kriisiä ei aikanaan hoidettu.

Monet neljä- ja viisikymmentäluvun lapset kasvoivat kodeissa, joissa miehen mallina oli sodan henkisesti vammauttama mies, joka vaikeni kokemastaan, mutta jonka traumat kuitenkin vaikuttivat siihen, millaisen mallin lapset miehenä olemisesta saivat. Sota vammautti henkisessä mielessä vielä seuraavaakin sukupolvea.

Suomen lapset saivat mallin miehestä joka ei puhu eikä pussaa.

Joo, ja neljä- viisikymmentäluvulla lapsuuttaan viettäneiden vanhemmat puolestaan olivat viettäneet oman lapsuutensa kansalaissodan vammauttamissa kodeissa, että sukupolvien taakkaa löytyy.

Niinpä niin, Kirsti. Eipä ole ihme, että suomalaiset ovat pääsääntöisesti melankolista kansaa.

Jos Suomen kansa olisi yksi ainoa henkilö, psykologit arvioisivat hänen lähtökohtansa elämässä pärjäämiseen aika kehnonlaisiksi. Toki suomalaiset ovat silti monessa pärjänneetkin, mutta kyllä meillä on melkoinen sukupolvien traumojen taakka kannettavana.

Meillä itsenäisyyspäivänkin vietto on silkaa synkistelyä. Melkein tunttuu, että se joka rohkenee nauraa itsenäisyyspäivänä tekee suuren synnin. Samantapaisen suuren synnin kuin se, joka innostuu hohottelemaan julkisesti pitkäperjantaina. Tietenkin itsenäisyytemme vuoksi taistelleita on syytä kunnioittaa, mutta miksi iloitseminen itsenäisyydestä on ikään kuin kielletty. Kai se ilo sitten miellettäisiin jonkinlaiseksi esi-isien haudalla tanssimiseksi, niin luulen.

Säälti sen on sääli, ettei ilon ilmauksille ole itsenäisyyspäivänä tilaa vaan kaikki tilan menee hartaalle kunnioitukselle (paikkansa silläkin tottakai, mutta miksi muuta ei mahdu?). Itsenäisyyshän on jättikokoinen ilo, mutta ei sitä suomalaisia katsoessa uskoisi.

Ilman muuta ihmiset olisivat tarvinneet kriisiapua sotien jälkeen ja aikana, myös lama vaikutti ihmisiin hyvin raskaasti ja kaikkiin niihin konkursseihin, työttömyyteen, turvallisuuden menetykseen ym. olisi pitänyt antaa ihmisille enemmän keskusteluapua.
Mutta kriisiapu on nyt kuitenkin minusta mennyt hiukan överiksi. Sitä tarjotaan jokaisen kuolemantapauksen ja onnettomuuden jälkeen kaikille, jotka ovat olleet lähistöllä tai tunteneet uhreja tms. Ei ikäänkuin luoteta ollenkaan yhteisöjen omaan selvitytymisen ja toistensatukemisen voimaan, vaan kaikkeen pitää tunkea se kriisiapu ammattilaisilta. kohta ei enää selvitä elämän pettymyksistä ja kuolemantapauksista ilman kriisiapuryhmää ollenkaan.
Sitä vain yritin. Vähän sama juttu, kuin tuo kollektiivinen sureminen. Kaikesta tehdään hirveä juttu. Toki ymmärrän, että esim. Myyrmannin räjäytyksen, sotien, Estonian, tsunamin, Konginkankaan onnettomuuden ja muidenkin jälkeen on ollut isoilla ryhmillä tarvetta keskusteluapuun enkä sitä ole pois ottamassa keneltäkään.
-minh-

Kieltämättä minh on minullekin tullut joskus mieleen että onko tuo kriisiapujuttu mennyt vähän överiksi.

Arja, samat ajatukset ovat minulla itsenäisyyspäivän suhteen. Tylsä juhla.

En vieläkään anna periksi siinä, että kriisiavun tarjoaminen olisi mennyt överiksi. Minun kokemukseni mukaan se voi unohtua kokonaan.

Ainakaan minulle ei kukaan tarjonnut minkäänlaista kriisiapua tilanteessa, jossa lähiomaiseni kuoli dramaattisissa olosuhteissa muutamia vuosia sitten. Jälkeenpäin on tullut mieleen, että kriisiavun tarjoaminen olisi ollut tervetullut ele, vaikka käsittääkseni en ollutkaan kriisiavun tarpeessa. Ystäväni auttoivat kuuntelemalla.

Silti ihmettelen, miksi ei tarjottu, koska syyt avun tarjoamiseen olisivat kyllä olleet riittävät. Ainakin puolitusinaa viranomaistahoa tiesi tuosta kuolemantapauksesta virkansa puolesta. Heillä kaikilla oli yhteystietoni, koska olin lähiomaisen asemassa. Mistään päin ei soitettu ja kysytty, mikä tilanteeni on ja tarvitsisinkohan kriisiapua.

No, ehkä kysymys on siitä, että kriisiapua tarjotaan jotenkin kollektiivisesti tilanteissa joissa itse ajattelen että onkohan se nyt tarpeellista. Minulla on sellainen muistikuva, että kun prinsessa Diana kuoli, jotkut kokivat Suomessakin olevansa kriisiavun tarpeessa. Tällaisia juttuja minä tarkoitin överiksi menemisellä.

Ja oli siinä tsunamijutussakin joitakin joukkohysterian piirteitä, vai uskaltaako tällaista nyt sanoakaan. Järkyttävä tapahtuma tietenkin, kaikkien maailman järkyttävien tapahtumien joukossa ja ymmärrän, että ihmiset jotka menettivät omaisiaan olivat kriisiavun tarpeessa. Mutta silloin tuli lähinnä sellainen olo, että koko kansakunnan olisi pitänyt mennä terapiaan ja jos ei tuntenut siihen tarvetta oli kylmä ja tunteeton ihminen.

Minusta ihmiset, jotka ahdistuvat itselleen vieraiden ihmisten onnettomuuksista niin, että tuntevat olevansa psyykkisen avun tarpeessa, eivät ole henkisesti kunnossa. En pidä normaalina sitä, että esimerkiksi Dianan kuolema tai tsunamiaalto saavat ihmisen terapian tarpeeseen, jos kyseinen henkilö ei ole tuntenut ketään osapuolista tai ei ole itse sattunut tapahtumapaikalle joko tapahtuman aikana tai juuri ennen sitä.

Jos ihminen ahdistuu tuikituntemattomien katastrofeista huomattavasti, kyse ei minusta ole varsinaisesti ko. tapahtumasta ollenkaan eikä sen hoidostakaan pitäisi puhua kriisiapuna. Terapia voisi olla paikallaan, mutta siitä ei pitäisi puhua kriisiapuna vaan jonakin ihan muuna.

Voi olla, että kriisipalvelut täyttyvät tsunamin kaltaisten tapahtumien seurauksena ihmisistä, jotka potevat omia henkilökohtaisia kriisejään eivätkä suinkaan sitä katastrofia itseään. Avohuolto ei taida psyykkisellä puolella kovin hyvin pelata, joten kriisipalveluihin päätyvät ilmeisesti nekin, joiden paikka olisi pidempikestoisen terapian puolella. Niin ei kyllä pitäisi olla, mutta ehkäpä niin on.

Pääsin keskusteluun mukaan vasta jälkijunassa.

Tämä syksy on ollut melko vaikea mielenterveysihmisten kannalta katsottuna. Kuulemma. Mikä lie syynä. Kaikilla meillä on oma käsiyksemme siitä.

Kyllä minuakin hämmästyttä tuo joka paikkaan vaadittava kriisiavun tarve. Mietin, miksi ihmiset eivät muka selviäisi siitä, mikä aina on ihmisen osa?

Ja helppo vetää esille sekin näkökulma, että "jotain vikaa täytyy ihmisessä olla", jos ei selviä siitä tai tästä.
Tarjonta, mahdollisuudet ja avun mahdollisuudesta puhuminen lisäävät avun tarvetta. Näinhän menee muissakin asioissa.

Minä usein peräänkuulutan perinteisen suomalaisen sisun ja tahdon merkitystä. Ihmisen elämään kuuluvat myös huonot päivät ja menetykset. Nykyisin niistä voi vapaasti puhua. Tai olla kailottamatta kaikelle kansalle. Mutta ...

Puhujia riittää, riittääkö tavallisia tuttavia kuuntelemaan?

Kuuntelijan ja lohduttajan osa lankeaa porukassa aina samalle ihmiselle. Katsokaas vain ympärillenne. Ventovieraat ihmiset saattavat pysäyttää kadunkulmassa tai juuttua kahvilassa viereen puimaan vastoinkäymisiään.

Kuuntelijalla saattaa itsellään olla paljon raskaampia taakkoja kannettavanaan kuin vieraalla/ tutulla puhujalla. Mutta kun ei ongelmien suuruus ja ihmisen kestäminen oikein ole keskenään verrattavissa.

Sitten ovat ne ihmiset, joiden ainut tapa elää näyttää olevan ikuinen minä-minä-minä-valitus. Mutta yritäpäs vastavuoroisuutta!

On ihminen siitä konstikas kone kyllä, että toinen selviää elämän normaaleista isoista vaikeuksista ja vastuksista aikansa suremalla, toinen paljon pienemmästä ei sitten millään kuuntelemisella tai terapialla.
Minullahan on nyt ympärilläni useita naisleskiä, joten pääsee seuraamaan tilannetta.

Yhteiskunnan isot yhteiset vastoinkäymiset ovat kyllä pahimmillaan traumatisoivia kolmanteen ja neljänteen polveen. Näkyy suomalaisten historiasta, näkyy pakolaistemme ongelmista. Toiset selviävät syntipukkiajattelulla, toiset jollain muulla. Kaikki eivät selviä.

Nykyinen sukuhistoriaharrastus tuo (muillekin kuin minulle) esille suvun ja yhteisön kauan vaiettuja salaisuuksia; nekin on jotenkin työstettävä.

Tähän voisi vielä ottaa mukaan tuon vertaisryhmä-asian, joka myös saattaa olla mennyt överiksi. Jos olet leski, hakeudu vertaisryhmään, jos sinulla on allergia, hakeudu vertaisryhmään, kukaan ei halua kuulla, paitsi muut vertaisryhmäläiset. KOhta varmaan sukupuolen, iän ja ammatin mukaan mennään vertaistukiryhmään. Nainen, hakeudu vertaistukiryhmään jakamaan ja kuuntelemaan millaista on olla nainen, kun läheisiä, ystäviä ja tuttavia on turha kuormittaa asialla, jossa he eivät osaa auttaa eivätkä osaa tukea!
-minh-

Niinpä minh, johtuuko vertaisryhmien tarve siitä, ettei ihmisillä normaalisti ole enää aikaa ja voimia tukea toisiaan. Parempi tietysti sitten vertaisryhmä kuin ettei ole ketään, mutta voisihan sitä tietysti muutenkin harjoitella ihan normaalia lähimmäisenä olemista tässä jokapäiväisessä elämässään.

Liisa, tuo on kyllä totta, että joku selviää suurista koettelemuksista nopeasti ja toinen ei pienistä koettelemuksista ikinä. Ihmiset ovat erilaisia tässäkin asiassa. No olipa lattea kommentti, anteeksi.

"Nykyään tällaista avointa kiusaamista ei enää taideta suvaita."

Sallitaan: lööpeissä