Näissä samoissa tunnelmissa itsekin. Ehkä olisi ollut aika oppia jotain Saddamin hirmuteoista ja toimia toisin, mutta ei.

Puit viisaasti sanoiksi myös minun tuntemukseni. Väkivallan kierre jatkuu, ihminen ei pääse kehittymään paremmaksi.

Olen kyllä täysin samaa mieltä, minustakin tuo uutinen tuntuu todella kurjalta ja se on tosiaankin vain yksi paha teko lisää pahassa maailmassa. :( Saddamillakin oli ihmisarvo, vaikka hän tekikin pahoja tekoja. Nyt paha kostettiin pahalla.

Hullua miten yhden hirmuäijän hirttäminen sai myös minut niin surulliseksi. Ihan kuten Elean sanoo, myös Saddamilla oli ihmisarvo, jota olisi pitänyt kunnioittaa, vaikkei hän muiden ihmisarvoa kunnioittanutkaan.

(Sitäkin silti mietin, onko ajatteluni sellaista snobbailupuhetta, jota voi harrastaa ihminen, joka ei henkilökohtaisesti ole joutunut kärsimään Saddamin teoista. Millainen koston jumalatar olisin, jos hänen hirmutyönsä edes jotenkin olisivat koskettaneet minua henkilökohtaisesti? Tässä kohdassa ajatuskulkuani kiitän, että olen saanut elää elämääni rauhan ajan Suomessa enkä ole joutunut tekemään tuttavuutta pimeän itseni kanssa. Kunpa näin jatkuisi aina!)

Onpahan niin kaksipiippuinen juttu kuin olla voi.
Oikeus tässä kai tapahtui eli silmä silmästä ja hammas hampaasta.
Mutta sitten taas toisaalta: eikö tätä olisi voitu hoitaa mitenkään sivistyneemmin? Ellei muuta, niin sijoittamalla Saddam vaikka johonkin eläintarhaan varoittavaksi näytteeksi?

Totta puhut, Kirsti. Jotenkin tuntuu, että ihmiskuntana pääsimme taas osoittamaan, että ähäkutti, eipäs ollakaan itsekään juuri sen parempia.

Kaipa se paljon monille uhreille merkitsi, ja sitä sympatiseeraan vilpittömästi, mutta jotenkin tuntuu että sielläkin päässä voitto on kuitenkin aika monille sangen katkera voitto.

Tulee taas mieleen se sarjakuvastrippi, jonka joskus näin, missä mestauslavalla oli mestaaja pää giljotiinin urassa, toinen mestaaja pitelemässä vipua, ja hänen takanaan loputon jono mestaajia odottamassa vuoroaan. Silmä silmästä. Niinpä niin.

Minä olen sitä miettinyt, että mikä osa minusta sitten puuttuu, kun en vain yrittämälläkään pysty sisäistämään, miten ihminen voi tappaa toisen ihmisen. Mietin sitä taas joku ilta tässä jonkun sotaa käsittelevän elokuvan jälkimainingeissa, enkä oikein saa rauhaa ajatuksiltani. Sen vielä jotenkin käsitän käytännössä, että uhkatilanteessa adrenaliini ottaa vallan ja jos puolustautuessa hyökkääjä sattuu sitten pääsemään hengestään niin se on kaiketi aika ymmärrettävää. Silti uskoisin, että perusinhimillisillä vaistoilla varustettu puolustautuja varmaan joutuu jälkeenpäin kuitenkin sitäkin miettimään aika pitkään.

Mutta tiedänkö minä sitten loppujen lopuksi mitään perusinhimillisyydestä? Kun kuitenkin tuntuu aika helposti käyvän kaikkialla (tuossa naapurikorttelissa yhtä lailla kuin Irakissa) tämä toisten ihmisten hengiltä pistäminen, jos jonkinlaisilla mielikuvituksellisilla tavoilla. Me olemme lajina siinä asiassa oikeastaan hirvittävän luovia. Paino sanalla hirvittävän.

Missä vaiheessa henkilökohtaisesta arvostuksesta, olipa se sitten viha, uskonto, värimieltymykset tai mikä tahansa, tulee niin iso tekijä, että se saa jonkun toisen ihmisen tai ryhmän inhimillisyyden ja arvon omissa silmissä katoamaan? Niin että joku voi pitää ”ihan okei” -juttuna tappaa sen takia vaikka äiti ja pieni sylilapsi – koska hekin kuuluvat johonkin väärään ryhmään? Eikö ihmisillä ole omaatuntoa, silmiä, sydäntä?

Auttaisiko, jos ihmisiltä poistettaisiin se osa aivoista, joka saa meidät pitämään joitain asioita tärkeämpinä kuin toisia asioita? Tappamisen kyky tuntuu olevan perusinhimillinen ominaisuus, ei siitä mihinkään pääse. Mutta miksi kuitenkaan ihan kaikilla ei sitä näytä olevan? Se ei voi olla tilannesidonnaista, koska samoissa tilanteissa toiset tappavat ja toiset eivät.

Mutta se on niin yleistä, ettei se ole kyllä mikään anomalia, mitä me länsimaalaiset tunnumme itsellemme uskottelevan, kun kauhistelemme "maailman" tapahtumia. Ikään kuin emme olisi itse osa sitä maailmaa.

Äh. Tulipa tästä pitkä, eksyin kai aiheestakin. Anteeksi. En tiedä, en ymmärrä: lienen tyhmä. Järkeni ei vain riitä tämän ymmärtämiseen.

Luin (olisikohan ollut ehkä Hesarista?), että Saddam itse piti parempana vaihtoehtona pikaista hirttämistä kuin vankeuden jatkumista ilman toivoa vapauttavasta tuomiosta. Näin ollen kuolema olisi ollut hänen valintansa, jos hän olisi saanut itse päättää.

Hirttäminen merkitsi hänelle (tai niin ainakin väitettiin) kunniallista kuolemaa kansallissankarina vihollisten käsissä ja toivoa pääsystä paratiissiin; sankarillinen päätös henkisenä voittajana.

Vankeudessa ei olisi ollut Saddamille mitään kunniakasta vaan se olisi merkinnyt pelkkää loppumatonta nöyryytystä vihollisten kiinniottamana; voimattomana vankina vihollisten käsissä - ilman toivoa piakkoin koittavasta paremmasta eli siitä paratiisista.

Mitähän Saddam todella ajatteli? Jotain tuonkaltaista tai jotain ihan muuta. Sen tiesi vain hän itse.

On surullista, että ihmiset iloitsevat Saddamin kuolemasta. Maailma, jossa ihmisten ilo tulee siitä, että joku on tapettu, ei ole hyvällä tolalla. Ei ole, olipa se tapettu ihminen sitten kuka tahansa.

En kannata kuolemantuomiota, mutta minulla ei ole myöskään käsitystä siitä, kuinka Saddamin kohdalla olisi pitänyt menetellä. Oikeustajuni ei keksi ratkaisua. Ehdottomasti saman toistuminen olisi pitänyt estää ja vieläpä niin, että hänen kannattajansakin olisivat ratkaisun jälkeen muuttaneet näkemyksiään vähemmän veriseen suuntaan. Mutta kuinka se olisi voitu tehdä? Niinpä... siinäpä se. En tiedä.

Kuolemantuomio on lopullinen.
Saddamin hallinnon oikeuskäsittelyssä tyydyttiin siihen, että näytettiin hänen syyllisyytensä yhteen kansanmurhaan. Väitettyjä rikoksia oli kuitenkin enemmän. Nyt ei ole enää mahdollista tehdä tiliä diktaattorin kanssa.
Kummastuttaa maailman meno, kun osa ihmisoikeuksia polkevista hallitsijoista joutuu leivättömän pöydän ääreen, osa todetaan liian sairaiksi ja heikoiksi tällaiseen ja osa valitaan vaaleilla uudelleen.

Kiitos kommenteista! Palaan ajatuksiinne illemmalla kun ehdin paremmin asettua tietokoneen ääreen. Nyt on taas mentävä.

Minusta toimittiin täysin väärin Saddamin hirttämisessä. Saddamin suhteen olisi pitänyt tehdä samoin kuin kaikkien muidenkin julmuuksia tehneiden suhteen pitäisi tehdä, eli vangita loppuiäksi. Etenkin jos Saddam itse piti kuolemaa kunniakkaana ja vangitsemista häpäisynä. Silloinhan vangitseminen rangaistuksena olisi ollut sopiva.

Johanna, olen samaa mieltä. Ihan taktisestikin ottaen hirttäminen oli virhe. Saddamin symboliarvo vain kasvaa. Hänellähän on myös kannattajia ja he eivät tällaisen asian vuoksi lakkaa kannattamasta Saddamia, päinvastoin.

Niinpä Kirsi, olisi voinut ajatella, että uhreillekin olisi ollut lopulta tyydyttävämpää jos asiat olisi käsitelty hiukan perinpohjaisemmin. Päämääränä kai voisi pitää, että Saddam olisi joutunut kohtaamaan oman syyllisyytensä. En tiedä olisiko se silti koskaan onnistunut.

Joo Arja, eipä ole minullakaan selkeää käsitystä siitä kuinka Saddamin kanssa olisi pitänyt menetellä. Mutta maailmassa on kuitenkin paljon oikeusoppineita ym. tyyppejä joilla olisi voinut olla asiasta näkemys.

Wilhelmiina, kysyit näin: Missä vaiheessa henkilökohtaisesta arvostuksesta, olipa se sitten viha, uskonto, värimieltymykset tai mikä tahansa, tulee niin iso tekijä, että se saa jonkun toisen ihmisen tai ryhmän inhimillisyyden ja arvon omissa silmissä katoamaan?

Minä ajattelen, että ongelma on hyvin paljon myös olosuhteissa. Uskonto, ihonväri jne, tuottavat usein ongelmia silloin kun olosuhteet kiristyvät. Köyhyys lisääntyy, turvarakenteet rapautuvat. Kuvittelen, että jos pitäisimme huolta maailmasta ja ihmisistä, uskonnosta, politiikasta jne. ei tulisi näin veristä kiistakysymystä. Joten en ajattele, että ihmisten aivojen muuttaminen auttaa. Ihmisten pitäisi vain oppia käyttämään aivojaan vähän monipuolisemmin. Muistamaan myötätunnon dalai laman tyyliin.

Hah Rocky, olet niin verenhimoinen, sinäkin Brutukseni.

Niinpä Sun äitis, kyllä minäkin ajattelin sitä, etten ehkä ajattelisi näin lauhkeita ajatuksia Saddamista jos joku läheiseni olisi joutunut kärsimään hänen hirmuhallintonsa alaisuudessa. Mutta mielestäni se asia ei kuitenkaan muutu, että kuolemanrangaistus ei ole ratkaisu.

Niin Elean, kuolemanrangaistuksen käyttäminen alentaa rankaisijan rangaistavan tasolle.

Arru ja Ally, toivotaan nyt kuitenkin, että vuosi vaihtuisi iloisemmissa merkeissä ja ihmiskunta kuitenkin ottaisi jotain opikseenkin.

"Uskonto, ihonväri jne, tuottavat usein ongelmia silloin kun olosuhteet kiristyvät. Köyhyys lisääntyy, turvarakenteet rapautuvat. Kuvittelen, että jos pitäisimme huolta maailmasta ja ihmisistä, uskonnosta, politiikasta jne. ei tulisi näin veristä kiistakysymystä."

Vedetääns taas esiin Hitler-kortti (anteeksi vain kaikille joita jo kyllästyttää aihe). Ja ne lukemattomat oikein hyvin toimeentulevat ihmiset jotka olivat sitä mieltä, että olisi ihan jees hävittää maailmasta kaikki juutalaiset. Koska "eihän ne oo mitään oikeita ihmisiä". Ihmiset jotka työajallaan lahtasivat ihmisiä kuin sikoja, käyttäytyivät kotona kuin ihanat rakastavat ihmiset, joille ei tulisi mieleenkään vahingoittaa ketään.

Historia on aika pätevästi osoittanut, että aivan kukoistava yhteiskunta (ja sen yksittäiset ihmiset) kykenee pitämään jotakin asiaa arvossa yli ihmisarvon. Tätä minä tarkoitan sillä että onko meillä ihmisillä aivoissa jotain vikaa. Vai onko minulla aivoissa jotakin vikaa, kun en vaan tajua?

Voi olla täysin mahdollista, että ihmisille, niin kuin eläimillekin, tappaminen on aivan normaalia puuhaa, ja ne yksilöt jotka eivät sitä tajua, ovat jotenkin viallisia ja evoluutio meidät varmaan geenipoolista siitä hyvästä pyyhkäiseekin. En tosiaan osaa sanoa, mikä on totuus.

Aijai, Hitler-kortti on kyllä paha:)

Mutta siis kyllä minun mielestäni Hitlerin valtaannousu sopii juuri noihin mainitsemiini olosuhteisiin. Saksassa oli katkeruutta hävityn ensimmäisen maailmansodan vuoksi ja myös talousvaikeuksia, niin että olosuhteet tunnelman kollektiiviselle kiristymiselle olivat olemassa. Hitler oli taitava propagandisti joka osasi käyttää sitä hyväkseen. Juutalaisista tehtiin syntipukki.

Kyllä uskon silti, että tappaminen on ihmiselle normaalia. mutta vielä normaalimpaa on olla tappamatta. Ja se on selvä, ettemme ihmiskuntana olisi enää olemassa elleivät ihmiset kykenisi myös hallitsemaan aggressioitaan.

Vilkaiskaapa Hesarin nettisivuilta kuvakoostetta Saddamista. Eka kuvassa on Saddam nuorena miehenä. Kuva yllätti minut. En olisi osannut kuvitella hänen olleen nuorena tuonnäköinen.

Ei mitään linkkiä niinku olis?

http://www.hs.fi/kuvakoosteframe/1135223968826

No olipas siloposkinen ja suloinen.

Mutta siis meillehän ei periaatteessa sovi lainkaan se, että diktaattorit ja hirmuhallitsijat ovat tavallisia suloisia ihmisiä kuin muutkin, alunperin. Haluamme mieluummin saatanallistaa heidät ja kuvitella, että itse olemme jotenkin aivan ratkaisevalla tavalla eri puusta veistettyjä.

Jos esitämme esimerkiksi että Hitlerin juutalais-eksterminaatio-ohjelman menestys johtuu siitä, että saksalaisessa yhteiskunnassa tunnelma oli ”kollektiivisesti kiristynyt”, niin miten se poikkeaa siitä, että perheenisä pistää koko perheensä lihoiksi, koska perheen sisäiset välit olivat sillä hetkellä kiristyneet? Emmehän me pidä sitäkään oikeutettuna emmekä oleta että ”hän ei nyt vaan voinut sille mitään”. Saati että tuntisimme syyllisyyttä siitä, että me kaikki emme olleet huolehtimassa siitä, että ”isillä” eivät käämit pala. Emme me tunne vastuuta, ihmiskuntana tai yhteiskuntana, siitä, että koska jossakin perheessä välit olivat hiukan kiristyneet, isä katsoo olevan ihan ok tappaa kaikki jotka haulikon kantamalle osuvat, tai äiti laittaa tyynyn nukkuvien lastensa kasvoille. Olisiko asiaa auttanut, jos olisimme kaikki rahallisesti tukeneet tuota perhettä ja olleet heille ystävällisiä? Ei tietenkään olisi – seuraavan minkä-tahansa-vaikeuden tullessa hän olisi tehnyt saman. Ikään kuin vaikeudet maailmasta katoaisivat sillä, että ”me vain jaksamme välittää ja huolehtia toisistamme”. Katoaako köyhyys sillä? Katoavatko sairaudet ja kuolema? Katoavatko ongelmat ihmiskunnasta?

Pahoittelen nyt kovasti että kuulostan totaalisen kyyniseltä, mutta pidän realistisena ajatusta, että ongelmat eivät katoa sillä että ihmiskunta taianomaisesti muuttuisi sellaiseksi kuin jehovien aate taivaasta: leijona ja lammas makaavat vierekkäin sulassa sovussa ja kaikki ovat niin onnellisia.

”Ihmisten pitäisi vain oppia käyttämään aivojaan vähän monipuolisemmin. Muistamaan myötätunnon dalai laman tyyliin.” Uskotko, Kirsti, että näin tulee koskaan käymään? Siis todellisuudessa. Omasta puolestani sanoisin, että ei tule ikinä tapahtumaan. Miksi? Koska ihmiset pitäisi saada ensin haluamaan sitä. Ja he eivät halua, sillä siitä ei ole heille mitään käytännön hyötyä. Jos ihmisellä ei ole myötätuntoa, sitä ei ole. Jos ihminen ei tunne myötätuntoa, hän ei sellaista edes halua. Hyvänen aika, sehän vain haittaa elämää, jos ajatellaan käytännöllisesti. Ja samalla tavalla hän kasvattaa lapsensa, ja he omat lapsensa, ja niin edelleen. Aika-ajoin syntyy poikkeuksia, joille kehittyy myötätunto siitä huolimatta, ja hän sitten yrittää kasvattaa omat jälkeläisensä myötätuntoisiksi. Siitä huolimatta tuntuu olevan sattuman kauppaa kenestä tulee myötätuntoinen ja kenestä ei. Maailma on kuitenkin kovaa vauhtia muuttumassa yhä narsistisemmaksi – itsekkyydestä on tulossa yhä enemmän ”hyve”. Myötätunto on jäämässä jalkoihin. Toivotaan että se noudattaa samaa aaltoliikettä mitä kaikki muukin ja vaaka kallistuu jossain vaiheessa toiseen suuntaan, mutta nyt tuntuu olevan näin.

Ajatellaan vaikkapa kansainvälisiä suuryrityksiä, joita niitäkin johtavat ihan oikeat ihmiset, jotka voivat olla hyviä perheenisiä ja -äitejä. Lääketeollisuus laskee markkinoille lääkkeitä joiden tietää olevan vaarallisia, koska siitä saa rahaa. Tupakkateollisuus tietää sataprosenttisen varmasti tappavansa ihmisiä – mutta estääkö tämä heitä tekemästä kaikkeaan, jotta tupakkateollisuus menestyisi? Ympäristömyrkkyjä heitetään piittaamattomasti maahan, jonne rakennetaan myöhemmin lasten päiväkoti, ja yritysten johto vaikenee asiasta vaikka tietää mitä siitä seuraa. Asefirmojen johtajat myyvät aseita kenelle tahansa joka maksaa, vaikka tietävät että ne tappavat ihmisiä. Puhumattakaan siitä, millaista valtavaa, kannattavaa bisnestä sota on valtioille. Ovatko nämä yritysten tai valtioiden johtajat köyhiä tai vaikeassa tilanteessa? Eivät. He vain yksinkertaisesti piittaavat enemmän omien taskujensa täyttämisestä kuin muiden ihmisten hengestä. He arvostavat rahaa enemmän kuin ihmishenkeä, vaikka luoja tietää ettei sitä heiltä puutu. Miten tämä sopii teoriaasi siitä, että jos vain välitämme ja huolehdimme enemmän, tällaista ei tapahdu? Vaikka rakastaisimme suuryritysten johtajia aivan vilpittömästi ja pitäisimme heistä huolta, rakastaisivatko he meitä takaisin niin että lakkaisivat myymästä kuolemaa? Jos olisimme rakastaneet Saddamia ja antaneet hänelle ja hänen palkollisilleen perustoimeentulon, olisivatko he lakanneet mestaamasta toisinajattelijoita? Mestaavatko diktaattorit kansalaisiaan koska heidän täytyy? Eivät, vaan koska he voivat. Ja koska heitä sattuu huvittamaan. Eikö tämä ole aivan inhimillistä? He tekevät sitä ja me annamme heidän tehdä niin. He eivät piittaa ja me emme piittaa. Ne jotka sattuvat piittaamaan jäävät jalkoihin, koska he eivät ole enemmistössä.

”Ja se on selvä, ettemme ihmiskuntana olisi enää olemassa elleivät ihmiset kykenisi myös hallitsemaan aggressioitaan.” Niin, eihän kysymys olekaan siitä ettemme pystyisi. Me vain emme halua. Muutoinhan olisimme jo todellisuudessa keksineet ratkaisun tähän asiaan. Koska itsesäilytysvaisto tulee aina ensin, ihminen pidättäytyy toimista, jotka voisivat johtaa hänen itsensä häviämiseen. Muita hän sen sijaan hävittää estoitta, aina kun se on mahdollista ja/tai hyödyllistä. Dalai lama ja kaikki muutkin pasifistit, niin kuin sinä ja minäkin, ovat aina jääneet ihmiskunnan suuressa mittakaavassa vähemmistöön.

Yleisesti ottaen näen asian näin: Jos ihminen asetetaan tilanteeseen, jossa hän voi tappaa ilman suurta haittaa itselleen, tai jos hänelle on siitä peräti hyötyä, tai jos hän on tilanteessa jossa siitä tarjoutuu välitön tyydytys (kuten raivon vallassa tai rahantarpeessa), yli viisikymmentä prosenttia ihmisistä (empiirinen arvaus) tekee sen ennemmin tai myöhemmin. Kuulostaa kauhealta, mutta miksi luulette, että sotaan löytyy aina lähtijöitä?

Ei minustakaan tuo kuva vastannut mielikuvia tulevasta hirmuhallitsijasta.

Mutta mitenkähän ihmeessä minä luulen tietäväni, miltä tulevan hirmuhallitsijan muka tulisi näyttää...

"Haluamme mieluummin saatanallistaa heidät ja kuvitella, että itse olemme jotenkin aivan ratkaisevalla tavalla eri puusta veistettyjä."

Näin minäkin ajattelen.

Öh, toivottavasti en kuulostanut mitenkään hyökkäävältä sinua kohtaan (edellisissä kommenteissani), Kirsti, se ei suinkaan ollut tarkoitus. Minä en oikein ole koskaan oppinut keskustelemaan asioista niin ihanan leppoisalla sävyllä kuin sinä, kun kiihdyn aina ajatellessani jotakin jolla on minulle merkitystä. :) Vaikka uskonkin että sinun lähestymistapasi on paljon tehokkaampi ja pätevämpi. Mutta minä yritän kovasti ottaa oppia sinulta ja muilta minua viisaammilta.

Jotenkin vain olen viime aikoina alkanut tuntea tympeyttä ihmiskuntaa ja sen tekopyhyyttä kohtaan. Sitä kaikkialla esiintulevaa kollektiivista uskoa, että "emmehän me, mutta ne muut". Haluaisin ymmärtää, mikä meistä tekee tällaisia, tappajia, ja haluaisin että asiaa jotenkin tehokkaasti tutkittaisiin ihan tieteellisesti, jotta meillä olisi joskus toivoa parantaa itsemme tästä kammottavasta ominaisuudestamme. Uskon kaikesta huolimatta että sen täytyy olla mahdollista.

Mutta miksi kaikki asiasta käytävä julkinen keskustelu jää lähinnä filosofoinniksi, eikä juuri kukaan tunnu olevan asiasta mitenkään käytännön tasolla kiinnostunut? Emmekö me usko, että asialle voitaisiin tehdä jotakin? Ikään kuin kukaan ei haluaisi oikeasti keksiä ratkaisua, vaan siirtää vain syyllisyyden taakan muille. "En se minä ollut." Äh.

Wilhelmiina, minusta ihmiskunta on kyllä pystynyt myös hallitsemaan aggressioitaan. Enimmäkseen ihmisten elämä kuitenkin sujuu rauhanomaisesti ja kohtuullisen positiivisesti, juuri siksi reagoimme niin voimakkaasti vääryyksiin ja suoranaiseen pahuuteen kun siihen törmäämme, se shokeeraa, koska on kuitenkin jollakin tavalla poikkeus, vaikkei uutisten perusteella siltä tunnu. Mutta kuitenkin, juuri pahat asiat ovat uutisia, eivät hyvät. Pahuus pöyristyttää useimpia meistä koska meillä on sisäänrakennettuna usko siihen että asioiden pitäisi kuitenkin sujua jotenkin oikein. Jos olisimme aivan niin läpimätiä, kuin sinä tunnut ajattelevan, niin tuskinpa mekään tässä jaksaisimme korviamme lotkauttaa yhä uusille ikäville uutisille maailman pahuudesta. Se olisi meistä aivan normaalia. Meillä ei olisi mitään tarvettakaan kuvitella toisenlaista, parempaa maailmaa.

Mitä tuohon perheensä tappaneeseen isään tulee, niin en millään muodoin halua kiistää yksilön vastuuta tekemisistään, mutta on tilastojen perusteella nähtävissä, että kun esim. 90 luvun laman aikana ajettiin alas mielenterveyspalveluja, suurennettiin koulujen luokkakokoja ja säästettiin hyvinvointipalveluissa siellä ja täällä, niin se näkyy nyt ihmisten pahoinvointina. Kyllä yhteiskunnassa vallitsevilla olosuhteilla on vaikutuksensa ihmisten elämään.

Se että ymmärrämme niitä lainalaisuuksia jotka vaikuttavat siihen miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat, ei tarkoita, että hyväksymme jos he toimivat väärin. Mutta mielestäni tässäkin kelpaa esimerkiksi tuo aiemmassa postauksessa mainitsemani esimerkki kiireen vaikutuksesta. Kiireinen ihminen ei pysähdy auttamaan hätää kärsivää lähimmäistä, sellainen jolla on aikaa pysähtyy. Ihmisellä on tietenkin aina vastuu siitä mitä hän tekee ja jättää tekemättä. Mutta mielestäni on samalla tyhmää ummistaa silmät siltä millä tavalla ympäröivä yhteiskunta joko tukee meitä toimimaan oikein, tai ajaa meitä toimimaan väärin.

Tietysti me viime kädessä itse muodostamme sen ympäröivän yhteiskunnan, joten kysymys ei tosiaankaan ole siitä, että olisin sysäämässä vastun yksilöltä jollekin hahmottomalle kollektiiviselle organismille.

Valitettavasti tämäkin julkinen keskustelu jää lähinnä filosofisoinniksi. Itse olen ajatellut kuitenkin ottaa oppia, jälleen kerran, dalai lamasta. Ensin pitää kohdella itseään oikein, sitten pitää kohdella perhettään oikein, sitten ystäviään, tuttaviaan, satunnaisia vastaantulijoita, työkavereita... En ole itse ainakaan keksinyt mitään parempaakaan keinoa. Yritän itse uskoa ihmiseen, kaikesta huolimatta ja aloitan itsestäni ja elää itse uskoni mukaisesti.

Samoilla linjoilla myös täällä. Kansanmurhaaja kyllä, mutta on liian takapajuista tehdä itsestä murhaaja tuomitsemalla murhaaja kuolemalla.

Onneksi oli senstäs Tuomioja, joka selkeästi ilmoitti, että Eurooppa tuomitsee kuolemanrangaistuksen.

Parempaa uutta vuotta!

Mitähän oikeutta tuossa tapahtui? Makaabereinta oli paikallisen aviisin kannessa roikkuva hirtetty Saddam. Ehkä tuollainen valinta lisää lehden levikkiä.

Onneksi tuomitsemme kuolemanrangaistuksen edelleen jyrkästi, niin Amnesty, Tuomioja kuin minä...

... ja ei muuta ku parempaa uuttavuotta sitten, hyvää ja kaunista, ehkä vielä joku päivä....

Hyvää uutta vuotta Linnunradan liftaaja ja XJ! Ja kaikki muutkin ketkä sattumoisin tänne eksytte.

Samat ajatukset minullakin. Ihmettelen oikein omia tuntemuksiani tämän asian suhteen. Paha sai palkkansa - olemmeko tyyväisiä? Ilmeisesti emme?

Ihminen ei kehity. Geenit ovat lähes samat kuin luolaihmisen ja yksilön kehitys on lajin kehityksen kertaus. Ehkä kirjoitus- ja lukutaito on tuonut harhan, että menneistä virheistä voisi oppia - ja oppia niistä pois, mutta virheitä riittää tehtäväksi joka sukupolvelle.

Näkeehän sen itsestään, ei kehity, aina samat mokat, eilen, tänään, huomenna. No, toivon silti, että jonain päivänä...

Tunnelmani ovat samat kuin Kirstin. Mikä muuttui paremmaksi Saddamin kuollessa?

Albert Speer, Hitlerin varusteluministeri, oli Spandaun vankilassa vuosikymmenet ja pääsi lähelle totuutta itsestään, ehkä.

"Jos hyväksyn kuolemantuomion, minun pitää olla valmis toimeenpanemaan se. En ole siihen valmis, enkä myöskään haluaisi panna sitä toimeen, jos tuomittu olisi oma lapseni. - - Tulee varoa, ettei siirrä toisen suoritettavaksi tekoja, joita ei oikeastaan voi hyväksyä. Raskaan rikoksen tehnyt ihminen pitää tuomita elämään."
(Voitto Viro, Totuuden sanakirja, 1965.)

Kirsti, kiitos syvistä mietteistäsi ja hyvää uutta vuotta.

Se on vähän voipuneempaa, surullisempaa toivoa, kuin ennen hänen kuolemaansa.