"Minä pidän kirjoittamisesta, mitä neuvoja antaisit minulle?"

On taas se aika vuodesta kun koululaiset väsäävät kirjailijakansioitaan ja palautetta ja kysymyksiä tipahtelee sähköpostiini. Tämänpäiväisen kysymyssarjan viimeinen kysymys on tuossa yllä. Olen vastannut samaan kysymykseen aika monta kertaa aikaisemminkin ja aina olen yhtä epävarma kirjoittaessani viestiäni ja klikatessani lopulta "lähetä" nappulaa. Olenko minä oikea ihminen antamaan kirjoittamiseen liittyviä neuvoja, edes pyydettäessä?

En voi pitää itseäni hyvänä esimerkkinä kenellekään, paitsi ehkä varoittavana sellaisena. En ole edennyt suunnitelmallisesti, minulla ei ole harkittua, selkeää linjaa vaan häärään useammalla alueella. Kirjallinen kenttä on minulle kuin häkki, jonka eri nurkista voi sattumanvaraisesti saada sähköiskun tai namipalan ja minä olen häkkirotta, joka juoksee nurkasta toiseen ja rangaistukset ja palkinnot tuntuvat koituvan  osakseni sattumanvaraisesti. Mutta kun aikansa hyppii ja saa vuoroin namipalan, vuoroin sähköiskun, oppii tietenkin tunnistamaan sen pinnanalaisen logiikan, jonka mukaan namipaloja ja sähköiskuja jaellaan. Jos haluaisi saada paljon namipaloja ja vähän sähköiskuja, pitäisi kai seurata tarkasti millaisista kirjoista puhutaan. Koska kirjoista puhuminen on nykyisessä mediakulttuurissa tärkeämpää kuin kirjojen lukeminen. 

Mutta tämä nuori ihminen oli päättänyt tehdä vaaditun kirjailijakansionsa kirjoistani ja sen vuoksi koin velvollisuudeksi vastata hänen viimeiseenkin kysymykseensä. Joten kerroin hänelle, että mikäli haluaa kehittyä kirjoittajana, kannattaa pyrkiä eroon ylenpalttisesta oman navan tuijottelusta, olla utelias ja kiinnostua muista ihmisistä kaikessa  hulluudessaan, ihanuudessaan ja kamaluudessaan ja maailmasta yleisemminkin. Mielellään myötätuntoisella tavalla, mutta tämä on minun arvovalintani. Tuntuu, että monet kirjailijat nimenomaan inhoavat ihmisiä ja maailmaa, sekin on ymmärrettävää. Ihmiset ovat itsekkäitä typeryksiä ja kirjailija voi saada lohdutusta ja hupia ruoskiessaan typeryksiä. Sillä tavalla saa ehkä helpommin mainettakin koska miellämme ilkeyden älyksi. Mutta itse en silti neuvoisi ketään lähtemään sille tielle. Kyynisyydestä ja ilkeydestä saatu huvi on kuitenkin lyhytaikainen ja jättää ikävän jälkimaun. Myötätuntohan ei tarkoita asioiden silottelemista ja kaunistelua. Vaan kohtalonyhteyden ymmärtämistä. Että me olemme kaikki mukana tässä prosessissa jota kutsutaan elämäksi ja vaikutamme toisiimme kaikella mitä teemme ja sanomme.