|
|
|||
|
09.01.2007 - 11:43
Jostain marketista tarttui mukaan Pianonopettaja, elokuva josta minua fiksummat ovat
jo lausuneet hämmästyttäviä näkemyksiään. Ja tietenkin jo silloin kun
asia oli ajankohtainen. Minulla on yhä suurempia vaikeuksia pysyä
mukana kronoksen virrassa.
Koska käsikirjoitus perustuu nobelistin, eli Elfriede Jelinekin tekstiin ja pääosassa on taide-elokuvien luottonäyttelijätär Isabelle Hubbert, jonka sivumennen sanoen en muista hymyilleen iloisesti yhdessäkään elokuvassa, mikä pistää miettimään että hymyileekö hän ylipäänsä koskaan ja onko arvostetun taiteilijan yleensäkään luvallista hymyillä iloisesti, niin ymmärsin tietysti, että käsissäni on todellinen taidepläjäys. Jostain syystä ihmismielen synkeimpiin syövereihin sukeltaminen on synonyymi sanalle taide. Mitä kieroutuneempaa ihmistä kuvataan, sitä parempi. Siis älkää käsittäkö väärin, elokuva oli mielestäni kiinnostava. Ihanan ilmeettömän Isabellen silmäluomien värähdykset olivat mieliinpainuvat, kun hän roolihenkilönsä nahoissa katseli pornoelokuvaa ja nuuski samalla paperinenäliinaa, johon joku edellinen katsoja ehkä oli pyyhkinyt eritteitään. Mutta koko elokuvan ajan mietin, että miksi tämä elokuva on tehty? Miksi tarina on kirjoitettu? Miksi meidän on niin tärkeä saada tietää millä eri tavoin ihmiset voivat kieroutua seksuaalisesti, tai muutenkin. En tarkoita tällä sitä, etteikö ihmisten seksuaalisia kieroutumia saisi esitellä. Ihmettelen vain, miksi olemme niin kiinnostuneita kieroutumista. Miksi taiteen tehtävä tuntuu pääasiassa olevan vetää viiltoja ihmisyyden herkkään panssariin tavalla, joka ei kosiskele vaan hyökkää ja käy silmille. Kuten eräässä arvostelussa sanotaan. Onko kosiskelun ainoa vaihtoehto hyökätä ja käydä silmille? Jos ihmisyyden herkkään panssasiin vedetään viiltoja, tuleeko sieltä aina paskat silmille? Vai onko tässä taustalla jokin ideologia? Minä väitän, että tässä on taustalla ideologia, tietynlainen käsitys ihmisyydestä.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970 Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Leffa sensijaan sai ahdistumaan(mikä varmaan oli tarkoituskin, leffojen kait kuuluu vaikuttaa voimakkaasti suuntaan tahi toiseen katsojassa?)ja miettimään tuota ihan samaa: onko aina, kun aletaan ronkkia pintaa syvemmältä, vastassa vain kauheuksia? Tai jos ei ole, niin miksi niitä ei sitten kuvata elokuvissa, pinnan alla olevaa kauneutta ja hyvyyttä? Pintahan se usein paskainen on ja vähän raaputtamalla saadaan näkyviin ihania asioita, jos minulta kysyttäisiin. Tai sitten se on katsomistavassa, ehkä en ole katsonut elokuvia sillä silmällä, että miten ne käsittelevät ihmisyyttä pinnan alla...voivoi, mikä surkea pohdinnantynkä, en ole saanut vielä kolmatta aamukahviani, joten tämä jäi vähän tällaiseksi. Mutta lohduttaudutaan sillä, että kirjoituksesi pointti aukeni mulle heti kirkkaasti! Jatkakaa te hereilläolevat siitä,
-minh-
Ja tällä en tarkoita, etteikö kauheuksia saisi kuvata. Tarkoitan vaan, että alan vähitellen kyllästyä tähän yksipuoliseen käsitykseen ihmisluonnosta ja todellisuuden olemuksesta.
Eikä taiteen tarvitse olla silmille käyvää. Jos olisi, lopettaisin taiteen suurkulutuksen välittömästi. Minä nimittäin etsin kauneutta ja harmoniaa, taiteestakin. Noin niin kuin yleensä ottaen.
hö!
po. hänen teksteihinsä perustuvat elokuvatkaan.
No, minä puolestani en ajattele että taustalla olisi mikään määrätty ideologia. Omasta ihmiskuvastani tiivistyy aika paljon Noam Chomskyn repliikkiin "Every one of us, under some circumstances, could be a gas chamber attendant or a saint". Toisin sanoen yksityisessä ihmisessä on, olosuhteista riippuen, mahdollisuudet mihin tahansa.
Siitä on aikaa, kun näin Pianonopettajan, enkä muista sitä kovinkaan tarkasti. Voinen silti sanoa, että siinä on eräs ei-toivottava toteuma noista edellä mainituista mahdollisuuksista. Ihmisen ahdinkohan voi olla pohjaton ja voi kanavoitua monin tavoin. En omasta puolestani halua että tämä puoli ihmisyydestä lakaistaan pois silmistä.
"Tarkoitan vaan, että alan vähitellen kyllästyä tähän yksipuoliseen käsitykseen ihmisluonnosta ja todellisuuden olemuksesta."
Jos nyt unohdetaan määreet ’viihde’ ja ’taide’ hetkeksi ja vain tarkastellaan kaikkia markkinoille tulevia elokuvia, niin voidaan huomata että Pianonopettajan kaltaisia angstisia kuvia on hyvin pieni prosentti. Vähintään yhtä paljon ilmestyy leffoja, joissa on puhuvia eläimiä tai jotain. Mutta edellisissä on kyllä se erityinen piirre, että ne jäävät mieleen.
Itse olen ihan pudonnut taide-elokuvien kelkasta viime vuosina. Katson elokuvia niin vähän että hakeudun automaattisesti viihteen pariin, varmuuden vuoksi. Tosin David Lynchin uutukaista jos Suomeen odottelen.
Haa, voit olla oikeassakin, vaikka kyllä tuntuu että monissa elokuvissa on taustalla aika ankea ihmiskuva, jos nyt ajattelee kaikkia noita väkivalta-takaa-ajoelokuviakin. Minä olen ilman muuta samoilla linjoilla, ihmisessä on mahdollisuudet kaikenlaiseen, mutta väitän edelleen että tarinoita tehdään, sekä viihdettä että taidetta, mieluiten niistä pimeämmistä puolista.
Olen käyttänyt tätä esimerkkiä ennenkin, mutta kun Koistisen veljekset ryöstelivät bensa-asemia, heidän sisarensa opiskeli sairaanhoitajaksi ja meni töihin. Kuitenkin hän oli peräisin samasta konkurssipesästä kuin rötöstelevät veljeksetkin. Kukaan elokuvantekijä ei kuitenkaan ole nähnyt sisaressa ainesta elokuvaksi, veljistä sen sijaan on elokuva tehty.
Niin Louhi, ei kai taiteen tarvitse olla silmille käyvää, mutta mistä johtuu, että arvostetuimmat pläjäykset usein ovat aika angstisia. Vai onko tämä joku näköharha vaan?
En halua tässä sen kummemmin halveksia ns. tavallista elämää, mutta kerrotun tarinan on kiinnostaakseen jollakin tavoin läpäistävä arkipäiväinen ja sosiaalisesti hyväksyttävä. Ei se kylläkään tarkoita välttämättä angstia tai väkivaltaa, siinä olen samaa mieltä.
-minh-
Silti on paljon elokuvia ja taidetta joiden sanoma on täysin päinvastainen. On sitä pinnan alta löytyvää lämpöä ja hyvyyttä josta minh puhui. Ehkä ihmisen negatiiviset puolet korostuvat senkin takia taiteessa, että siinä usein käsitellään nimenomaan tabuja, ja tehdään nekin osaksi ihmisten kokemusmaailmaa. Tavallaan se on avartavaa, tavallaan taas tuskan näyttäminen itsetarkoituksena ainakin saa minut ahdistumaan.
Itse olen katsonut viimeaikoina paljon animea, siinäkin on usein ahdistavia elementtejä (minä olen onnistunut katsomaan useita elokuvia, missä on taustalla sotatila sotatila), mutta henkilöhahmot ovat ihastuttavia, he edes pyrkivät hyvään, ja heistä löytyy myös inhimillisiä heikkouksia, joihin suhtaudutaan lempeydellä. Esim. rakastettu ei aina ole hyvä,ja tee kaikkea oikein, mutta se ei vähennä rakkautta häneen. Tytöt eivät aina ole kauniita, mutta heissä voi olla muita hyviä ominaisuuksia. Ihmiset kompuroivat ja kolhiva itseään, eivätkä selviä kaikista sosiaalisista tilanteesta suvereenisti, mutta muut hahmot eivät tuomitse sitä.
Esim. Liikkuva linna oli ainakin minun mielestäni kauhean ihana anime,josta löytyi nimen omaan pinnan alta näitä lämminhenkisiä ajatuksia. Sen pääidea taisi alunperin kirjailijan mukaan olla että rakkaus tekee ihmeellisiä asioita. <3 Uppoaa ainakin romanttishenkisiin ihmisiin. :)
minh, ainakin Fargo oli mielestäni tällainen elokuva. Kauheita tapahtumia siinä oli, mutta jollakin kummallisella tavalla se tuntui alleviivaan elämän kauneutta ja ihmisten hyvyyttä.
Mayatar, juuri se minua häiritsee, että joskus tuskan näyttäminen tuntuu itsetarkoitukselliselta. Sitä toivoisi, että taideteos herättäisi jotain muita ajatuksia kuin että onpas sairas tyyppi.
Anime on ihan vieras laji minulle. Pitäisi varmaan perehtyä, koska se tuntuu liittyvän nuorison elämään.
Kirjasta todetaan, että se on raaka ja loistelias kuvaus naisen yksinäisyydestä. Jos kaipaa kuvausta ahdistuksen kokemisesta, niin tämä kannattaa lukea.
Ja kyllä arkisista aineksista saadaan kasaan hyviä elokuvia, en minä sillä.
Minusta tuo ihmisparka oli säälittävä ja surullinen - eikä ympäröivän maailman pinnallisuus ja kovuus mitenkään auttanut. Kun päänupin ongelmat alkavat kiertää pornon ympärillä, tulos on yleensä ottaen kaoottinen:(
Hei Birdy! Ei kai siinäkään mitään vikaa jos yksinäisestä naisesta tehdään kieroonkasvanut hirviö, vaikka voi sitä tietenkin tosiaan veikkailla että miksi niin tehdään. Mutta siis itse ajattelen, että onhan näitä hirviöitä nähty, heitä tulee kyllä vastaan joka päiväisessä elämässä. Taiteelta odotan, että se avaisi jotain uusia näkökulmia, avartaisi, auttaisi ymmärtämään tai jotain.
Mutta tajusin, että juuri siksi minä sitten ehkä kirjoitankin viihdettä, että minulla on tällainen hinku.
Normaalielämässä me joka tapauksessa teemme paljon työtä, jotta emme näkisi ympärillämme sitä, mitä emme halua nähdä: esimerkiksi tuskaa. Käärimme lasinsirut pumpuliin sen sijaan, että siivoaisimme niitä pois.
No, monella, myös itselläni on ajatus, että ns. taiteen yksi keskeisimpiä tehtäviä on pumpuliin kärimiselle vastakkainen: vallitsevien harhakuvien paljastaminen jarikkominen, jotta voidaan rakentaa jotain uutta ja parempaa. Tästä syystä pidän ymmärrettävänä kuviota, että ns. hyvä taide-elokuva jättää hieman pahan mielen.
Sitä sen sijaan en tiedä, palveleeko Pianonsoiton opettaja mitään erityistä tarkoitusta. Itse en pitänyt, mutta ehkä se jollekin toisen tyyppiselle ihmiselle avasi jotain ovia itseymmärrykseen? Ainakin Breillatin Romance, joka ei myöskään itselleni avautunut, kuului joillekin olevan omakohtaisesti ymmärrettävä ja valaiseva elokuva.
Ymmärrän hyvin tuon halun paljastaa vallitsevia harhakuvia. Mutta kuten täällä on jo sanottu, on myös ihmisten surkeuteen ja pahuuteen liittyviä harhakuvia, joita ns. taide-elokuvissa tai romaaneissa paljastellaan häviävän vähän, tai siis ainakin tällainen vaikutelma minulla on. Ja jos taide-elokuva jättää pahan mielen, niin kannustaako se rakentamaan jotain uutta ja parempaa?
Mutta siis ymmärrän tietysti, että nämä ovat niin henkilökohtaisia juttuja. Jotkut ihmiset voivat saada Pianonopettajan tapaisista elokuvista valaistusta ja puhtia päiväänsä.
"Rajuus" ja kuviteltujen pumpulien riistäminen kuviteltujen tavisten ympäriltä on aika tendenssimäistä meininkiä ja minulla on kärkeviä mielipiteitä tendensseistä. Ne tappavat tarinan, henkilöt ja kokonaisuuden hengittämisen.
No niin, kärjistän tietysti ihan täysillä ja epäreilusti, mutta minua ottaa päähän kertovan taiteen hakueutuminen tylsään ja ennalta-arvattavaan rajuuteen, viiltävyyteen jne. Nämä on nähty, mutta kaiketi jokaisen pumpuloidun kertojasukupolven pitää uudestaan keksiä, että kamalaa kun ihmiset on niin pumpulissa, nyt äkkiä pumpuli pois?
Havainnollistan omaa kärkevää asennettani relevanssiltaan kyseenalaisella tarinalla. Ystävättäreni, metallimusiikintekijä ja rouheimpia & hauskimpia naisia, joita minulla on kunnia tuntea, on taide- ym. juttujensa ohella vaikeasti monivammaisen lapsen äiti ja omaishoitaja. Hänestä ja vammaisesta lapsesta tehtiin dokumentti, mutta ystävättäreni kerta kaikkiaan kielsi sen esittämisen koskaan missään. Siinä nimittäin oli juurikin klipsuttu pikku palasista kasaan sellainen traaginen hirviösurkuttelu ja voi kuinka kauheaa -skeida - suurin ja parhaiten kuvaava osa matskusta oli siis hylätty ja tehty jämistä tendenssimäinen tilkkutäkki. Epäilemättä dokumentaristin ajatuksena oli juurikin viillellä taviksia ja poistaa pumpuleita ja harhaluuloja tai vodevö, mutta todellisuudessa hänen luomansa kokonaisuus nimenomaan tuotti harhaluuloja, keri pumpuleita ihmisten ympärille (vammaiset vanhempineen ovat TOISIA joihin ei voi eläytyä kuin surkuttelun ja traagisuudesta järkyttymisen tasolla) ja näin ollen veitsi päätyi viiltelemään meitä outoja otuksia.
Paljon kiusallisempaa, häiritsevämpää ja pumpuleja riistävämpää mielestäni on jättää tarjoilematta se "raju" ja katharttinen riepotus, jonka jälkeen katsoja voi hyvillään siirtyä laakereilleen laatuviiniensä pariin. Vaikkapa poikkeustilan (sota, esmes) kauhu- ja tuhokuviin keskittymistä sata kertaa häiritsevämpää saattaa olla poikkeustilassa tapahtuvat arkielämän viettämisen näyttäminen.
No, tämä oli kyllä niin kiteytymätön ja ryöpsähtelevä kommentti, että pyydän antenni, mutta toivottavasti tuosta jokin ajatuksenruoka tarttuu. Oli tosi hyvä polkka ja kovin kiinnostavaa keskustelua että piti päästä osallistumaan vaikka sitten keskeneräisin ajatuksin...
Joskus (valitettavan harvoin) kuitenkin käy niin, että leffasta (tai kirjasta) tulee aktiivisesti ahdistunut olo: tekee mieli tehdä asioille jotain. Tällöin ahdistuksen aiheuttaminen on ollut asianmukaista ja terveellistä.
Muistaako kukaan nähneensä elokuvaa "Mies,joka rakasti naisia?
Itse päätin boikotoida itsetarkoituksellista rajupaskaa siinä vaiheessa, kun jonkun leffan taiteellisuus, hienous ja viisi tähteä perustui sille huikealle uskallukselle, että siinä näytettiin raiskaus reaaliaikaisena. Voi että kun on valtava saavutus, oskari kehiin, helvetti :-(
Me ollaan nykyään kai niin turtuneita, että mikään ei tunnu missään ja siksi on vedeltävä katsojaa turpaan, että tuntuisi edes jotain jossain.
Kauralle vielä, että esimerkki oli perin hyvä. Se vain valitettavasti on niin, että ihmisillä on ehkä omasta elämästään ja itsestään perin erilainen käsitys kuin toisella ihmisellä tai dokumentintekijällä:) Vaikka mielestäni olen vitun hyvä tyyppi, kaikki eivät tätä näkemystä jaa - ja mielellään klippaavat juttunsa sen mukaan, että hyvä tyyppi ei tule esiin vaan joku, mikä en mielestäni ole. Se, että tätä samaa tapahtuu median puolella, en ihmettele siksi lainkaan. Olisihan se niin mukavaa, jos me voisimme itse antaa itsestämme kokonaisvaltaisen kuvan ja muut jakaisivat tämän näkemyksen meidän kanssamme sitä mitenkään toisenlaiseksi pilkkomatta:)
Hei Uusimaalainen, ei ole tuttu leffa minulle ainakaan.
Birdy, uskon asiantuntemukseesi ranskalaisten elokuvien suhteen. Ja muutenkin tietysti:)
Kirsti, Fargo on nimenomaan elokuva, jollaista tarkoitin, kun yritin löytä esimerkkiä ankeasta ja paskaisesta pinnasta, jonka alta löytyy muutakin kuin ivaavaa huumoria: lämpöä ja humaaniutta.Kiitos kun mainitsit, nyt jäsentyy ajatus paremmin!
-minh-
Raiskaus reaaliaikaisena taisi olla jossain toisessa leffassa: nimi liittyi aurinkoon. Olen näemmä aktiivisesti unohtanut nimen, kun tympi elokuvan "ansioituneisuus".
Koen kummiskin, että meitä ilmeisesti jurppii sama ilmiö ja se on rohkaisevaa, koska ilmeisesti kysymys ei olekaan pelkästään omista ennakkoluuloistani, vaan niille on jonkinlainen perusta.
Minh, Fargo on kyllä ihana elokuva. Monet muut veljesten elokuvat eivät ole kolahtaneet samalla tavalla kylläkään, esim. Voi veljet missä lienen jätti hölmistyneen olon.
roll forming machines,
roll forming machine,
roll former,
Internet marketing services,
Local SEO Services,
SEO Consulting Services..