Pää on tyhjä ja täysi samalla kertaa. Kumma olo. Se ehkä johtuu siitä, että minulla oli vanhoja koulukavereita kylässä. Minulla ei ole sisaria ja veljeenkin välit ovat kohteliaan etäiset, joten koulukaverit ovat aina saaneet edustaa minulle sisaruutta sen kaikessa ihanuudessa ja kamaluudessa. Itseasiassa meillä ei kellään ole sisarta. M:lla on veli, niin kuin minullakin ja T:llä ei ole lainkaan sisaruksia. No hän olikin aina hemmoteltu.

Ensimmäinen muistikuva T:sta on, että hänellä oli aina rahaa ostaa itselleen jotain hyvää kioskista, joka sijaitsi tyhjällä kentällä Tipulan edessä. Hän söi välituntisin herkkumunkkeja ja suklaata, mutta pysyi aina kadehdittavan hoikkana. Hän ei lihonut, vaikka hän vältteli liikuntaa. Hänet oli vapautettu voimistelusta heikon näkönsä vuoksi, mistä olin hänelle kateellinen. Jossain vaiheessa meille tuli elämäntehtäväksi pitää vallassamme Tipulan pihassa olevaa lumikasaa. Me istuimme sen päällä ja pidimme huolen, ettei kukaan päässyt kiipeämään sinne. Jos joku yritti, metelöimme pelottavasti ja viskelimme lumikokkareita. Minusta oli aina ihanaa mennä T:n luokse kylään. Siellä oli väritelevisio ennen kuin missään muualla ja oli hienoa kerääntyä porukalla katselemaan euroviisuja. Pöydillä oli kulhoittain karamelleja ja hedelmiä. Hattuhyllyltä saattoi löytää avaamattomia perunalastupusseja ja keksipaketteja.  Jääkaapissa oli litroittain kylmää kokista. Hilpeimmät humalani olenkin ehdottomasti saanut kokakolasta. Me olimme todella erittäin kilttejä tyttöjä silloin.

Pojista meillä ei ollut mitään käsitystä. Me pidimme itseämme ulkonäkörajoitteisina emmekä edes yrittäneet hankkiutua poikien kanssa tekemisiin. T. olisi kyllä ihan hyvin voinut, sillä hän oli hoikka, mutta hän oli niin ujo. M. ja minä taas olimme paksuja eikä meillä sen vuoksi ollut mitään mahdollisuuksia. Samalla luokalla oli S. joka myös oli hiukan paksu, mutta häntä paksuus ei jostain syystä haitannut. Hän oli aina menossa ja hankki miehistä kiinnostavia kokemuksia jo varhaisessa vaiheessa ja myös kerskui niistä estottomasti. Me muut olimme pöyristyneitä ja pelkäsimme että hänen kävisi vielä huonosti.

On jännittävä tavata ihmisiä joiden kanssa on istunut yhdeksän vuotta, siis 6-7 tuntia joka arkipäivä samassa luokassa. Vaikka pelottava määrä vuosia on päässyt valahtamaan johonkin salaperäiseen maailmankaikkeuden viemäriin, mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Me olemme edelleen nuoria, vaikka elämänkokemusta on kertynyt. Koin ettei minun tarvitse vanhojen koulukaverieni edessä esittää mitään. Tai en voisi, vaikka tarvitsisikin. Se ei yksinkertaisesti kannattaisi, koska he tietävät kuka minä olen. He tietävät mistä minä tulen. He tuntevat perheeni, muistavat kotini, he muistavat millainen olin kaksitoistavuotiaana. Viisitoistavuotiaana. Niin kuin tietysti minäkin muistan heidät. On niin helppo puhua asioista koska kaikkea ei tarvitse selittää.

Kukahan se sanoi niin, että kun rakennetaan katedraalia, pitää ymmärtää että rakentaminen aloitetaan kaivamalla maahan iso kuoppa. Kun perustukset on tehty, voidaan ryhtyä rakentamaan sitä varsinaista näkyvää rakennusta. Minulle tuli mieleen että yhteiset kouluvuodet olivat kuin sen kuopan kaivamista. Kouluvuosien jälkeen meistä jokainen on keskittynyt rakentamaan omaa torniaan ja jokaisen tornista on tullut omanlaisensa. Mutta se perustus on meillä sama.