|
|||
 |
|
||
|
14.11.2005 - 20:05
Olin oikeastaan välillä jo unohtanut tuon aika mainion
televisio-ohjelman, jossa osataan keskittyä kirjoihin ilman sen
kummempia kommervenkkejä. Minä en oikein tiedä miten ne
suomenruotsalaiset sen tekevät, mutta ohjelma on minusta aina
kiinnostava ja uusia näkökulmia avaava, vaikkei siinä näköjään pyritä
yhtään mihinkään. Nytkin kolme äijää vain istui pöydän ääressä ja puhua
pälpätti kirjoista. Mutta he tekivät sen kiinnostavasti.
Haastateltavana oli Kjell Erling Genberg,
joka julkaisee viisikin kirjaa vuodessa ja jonka kirjoja Dagens Nyheter
ei välitä sivuillaan arvostella. Herrat etsivät syytä siihen miksi
Genbergin kirjat eivät kelpaa arvostelijoille, mutta eivät löytäneet.
Tosin olisihan se ehkä ollut aika epäkohteliasta kaukaa Göteborgista
raahattua vierasta kohtaan jos he olisivat siinä hänen kuullensa
todenneet ymmärtävänsä oikein hyvin miksi hänen kirjansa eivät kelpaa
arvoisan päivälehden kulttuuritoimitukselle.
Ohjelmassa nähtiin myös Tracy Chevalierin lyhyt haastattelu. Häneltä kysyttiin mitä hän pitää kirjojensa saamasta vastaanotosta. Chevalierin kirjoillahan menee sinänsä aivan hyvin, mutta niitä vain ei pidetä varsinaisena korkeakirjallisuutena. Siis tämä käsitys tuntui olevan sekä haastattelijalla, että Chevalierilla itsellään. Chevalier taitaa pitää itseään eräänlaisena väliinputoajana. Hän ei ole korkeakirjallinen, mutta ei puhdas viihdekirjailijakaan. Jännää miten tärkeää olisi pystyä aina luokittelemaan kirjailija johonkin lokeroon ja tietää vedenpitävästi edustaako hän korkeakirjallisuutta vai viihdekirjallisuutta. Chevalier totesi, että usein ajatuskulku näyttää olevan se, että kun kirja on vaikea, se on myös vakava, siis korkeakirjallisuutta. Jos kirja on helppolukuinen, se on viihdekirjallisuutta. Mutta vakavuushan ei edellytä ollenkaan vaikeatajuisuutta. On täysin mahdollista olla helppotajuisesti vakava. Ja syvällisiä voi puhua hyvin yksinkertaisesti ja selkeästi ja jopa mukaansatempaavasti. Toisaalta olen lukenut paljon vaikeatajuista hölynpölyä josta on ollut mahdoton löytää mitään sisältöä, niin että tuo vaikea-helppo-akselin kautta on oikeastaan aika mahdoton hahmottaa sitä onko kirja matala- vai korkeakirjallisuutta. Chevalier pohti myös sitä miksi on tarpeen luokitella kirjallisuutta. Hänen käsityksensä mukaan se lähtee lähinnä kirjakauppiaiden tarpeista. Ehkä lukijatkin kaipaavat luokitteluja, mutta samalla se rajoittaa. Ihmiselle voi syntyä mielikuva, että hän ei halua lukea sanotaan nyt vaikkapa historiallisia viihderomaaneja. Silloin hän jättää koko genren huomiotta, vaikka sieltä voisi kuitenkin löytyä myös häntä kiinnostavia kirjoja. Olen onnellinen siitä, ettei minulla ole koskaan ollut lukijana tarvetta luokitteluihin. Olen käsittääkseni lukenut suurella kiinnostuksella aivan kaikkea. Ainakin melkein kaikkea. Lapsena luin jopa sotaromaaneja. Veli sai aina joka jouluksi lahjaksi Lauttamuksen romaanin ja minä luin sen joulun jälkeen.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970  
Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Nobelin saaneista teoksista olen tehnyt sen havainnon, että ne ovat erinomaisen luettavia siinä mielessä, että asiat sanotaan suoraan, jopa vanhahtavan kerronnallisesti, ja sillä tavoin tuodaan esiin jokin historiallinen tms. jonkin maan tai kansakunnan/yksilön vaiheisiin liittyvä asia. Mutta teksti on aina suoraa - ei mitään kissa-hiiri leikkejä. No, Nobeleistakin voidaan olla sitten kirjallisella tasolla montaa mieltä.
Ehkä parasta kirjallisuutta ovat juuri ne "väliinputoajateokset", jotka ovat sekä luettavia, että niissä käsitellään mielenkiintoisia aiheita sillä tavalla, että ne haluaa esim. lukea toistamiseen.
Kun käyn lainastossa valikoimassa kirjoja tuon kasan kotiin ja sitten katselen ensimmäisiä sivuja, kuinka tarinat lähtevät liikkeelle. Tai oikeastaan teen sen useimmiten jo kirjastossa. Kun olen valinnut mielentilaani sopivan kandidaatin alkaa lukeminen. Kirjatarjonta on nykyään niin hulvattoman moninaista, että kirjan on heti nykäistävä mukaan ja sitten tekstin on vielä pidettävä kutinsa mielellään loppuun saakka - jotta lukisin sen loppuun asti.
Niin ja Lukuonnesta vielä: sain ohjelman juontajan sanoista hiukan sellaisen käsityksen, että Lukuonni loppuu. Toivottavasti se on vain menossa hiatukselle ja palaa aikanaan ruutuun.
Lukuonni on mieliohjelmiani, jonka soisin jatkuvan vielä vuosia...
Kuulostaapa aika tylsältä kategorialta. Mutta huomasin samantien lukeneeni mitä mainioimman historiallisen viihderomaanin, nimittäin Da Vinci Koodin.
Marian kanssa olen samaa mieltä siitä, että vaatimukset tekstille on varsin kovat, koska hyviä tekstejä on niin paljon saatavilla. Jos ei molemmat, sekä muoto että sisältö vedä jatkuvasti, niin kirja jää helposti kesken. Erityisesti alun pitäisi olla vetävä.
Utelias, mitkä mahtavat olla kriteerit sille, että jokin teksti on hyvää? Kirjoitus- ja kielioppivirheet ovat helppo juttu, jos niitä on, teksti ei voi olla kovin hyvää. Mutta entä muuta? Siinä eilisessä Lukuonnessa Genberg taisi sanoa, että joskus huonokin kirja voi olla tosi hyvä. En tiedä mitä hän mahtoi tarkoittaa, mutta minä olen huomannut, että joskus kirja jossa on kömpelyyttä, voi kuitenkin puhutella esim. aiheensa ja käsittelytapansa vuoksi niin paljon että puutteet eivät haittaa.
Kaupassa töissä, jako miehiin ja naisiin on tärkeä perusjako. Nettikeskusteluissakin kysymys sukupuolesta nousee heti esiin mikäli nimimerkki ei sitä itse heti paljasta. Kumpia olemme, miehiä vai naisia. Kun vauva syntyy, tämä asia pitää saada heti selville ja jos vauvan sukupuoli on epäselvä, se on heti valtava ongelma. Siltä pohjalta tietenkin ymmärtää kirjojenkin jaottelun miesten ja naisten kirjoihin, vaikka ärsyttäväähän se on. Joskus oikein ihmettelee, että miten sukupuolella voi olla niin valtava merkitys.
Myönnän. Emotionaalisessa koskettavuudessa on avain, kun mietin hyvää kirjaa (lajeista riippumatta). Jättäköön teksti minut kuumaksi tai kylmäksi, kunhan ei penseäksi. Kirjasta virittyvät emootiot voivat koskettaa yhtä hyvin älyllistä uteliaisuuttani kuin pelkojani, toiveikkuuttani, elämänhaluani, eettisyyttäni, pettymyksiäni, vihaani, esteettisyyden kaipuutani, oikeudenmukaisuuttani, itsetuntemustani, vinksahtaneisuuttani, haltioitumistani, huumorintajuani (tai -tajuttomuuttani)... mitä tahansa inhimillisen olemuksen alueitani, jotka lukiessani saavat mielen ja uteliaisuuden liikkeelle. Jos kirjan luettuani jään kysymään "miksi", pidän kirjaa hyvänä. Lukijana olen kaikkiruokainen, ja niin kauan kuin nälkää on, olen tyytyväinen, että tarjottavaa piisaa.
Kirjoista, joissa on kömpelyyttä, mutta jotka ovat samalla luettavia (ainakin itselleni ovat vuosia sitten olleet, en tiedä lukisinko niitä enää)tulee ensimmäisenä mieleen Kinky Friedmanin liitoksissaan nitisevät, ja kummallisesti humoristiset dekkarit, kuten "Herra varjele John Waynea". Renttukirjailija Charles Bukowskin "Postitoimisto" on sellainen kirja, jota lukiessaan tietää, että tämä ei ole hyvää kirjallisuutta, mutta se sopii erinomaisesti luettavaksi esim. silloin kun erityisesti kyrsiinnyttää. Ehkä siksi, että siinä tulee elämän absurduis ja yksilön piruparka-mentaliteetti hyvin esiin.
Se on ihan totta, että kirja, samoin kuin elokuvakin, voi toisinaan jättää ihan kylmäksi, ja taas toisella kertaa sytyttää.
Kun täälläkin kaikki haluavat lukea "hyvää kirjallisuutta" kannattaisi kirjojen markkinoinnissa keskittyä enemmän laadun korostukseen kuin genreluokkiin. Esimerkiksi kun joskus teininä luin Postitoimiston ja se oli silloin viihdyttävä, siksi hyvä kirja. Eikä varmasti ollut nuorille naisille suunnatusta hyllystä mukaan napattu.
Lukemisessa on kai tarkoituksena kokea toisia maailmoita ja tempautua mukaan. Kenelle mikäkin sitten avautuu...
Minulla on yksi ystävä, joka ei voi lukea mitään fiktiivistä. Hän on kotoisin perheestä, jossa näytellään saippuaoopperamaisia kohtauksia tavan takaa. Hän lukee vain "tosia" elämänkertoja.
Kirjojen avautuminen on tietenkin vaihtelevaista. Kun Ågren sai aikoinaan finlandian runokirjasta Tääl, ostin sen jostain syystä itselleni. Luin, enkä saanut siitä mitään irti. En voinut käsittää miksi se oli palkittu. Meni varmaan kymmenen vuotta ja aloin etsiä sopivia runoja kirjoitusharjoitusten pohjaksi. Kopioin Ågrenin runoja ja sattumalta sitten aloin lukeakin niitä ja mykistyin, ne tuntuivat niin äärettömän liikuttavilta. Mitä oli tapahtunut kuluneiden vuosien aikana? No minusta oli tullut keski-ikäinen, isäni oli kuollut ja olin alkanut miettiä omaa identiteettiäni.
vieläkin kaupassa töissä, kirjojen kansillahan kirjoja myös hyvin voimakkaasti luokitellaan. Jopa siinä määrin että olen hiukan omien kansieni traumatisoima. Tiedän että minunkin kirjojeni yli moni pomppaa kansieni vuoksi. Toisaalta jos kannet olisivat erilaisia, jäisi kirja taas joiltakin muilta löytämättä. Suo siellä, vetelä täällä.
Minusta kaikki vaikeus tekstissä ei kuitenkaan ole mitään kikkailua tms, vaan voihan olla, että jollekin ihmiselle vain asiat tulevat mieleen ja päätyvät paperille tietyssä järjestyksessä ja muodossa. Kun hän itse lukee tekstiään, se on hänestä täysin järjellistä ja ymmärrettävää, ja kertoo sen mitä kirjoittajan mielestä tarinassa tapahtui, eikä kirjoittaja sitten puolestaan voi käsittää mikä tekstissä on jokun toisen lukijan mielestä käsittämätöntä.
Kirjoittamisen ja lukemisen lähtökohdat ja motiivit ovat niin kovin erilaiset.
Muuten, se vielä viihdekirjallisuudesta, että se ei mitenkään voi olla korkeakirjallisuduen vastakohta. Viihteellisen vastakohtahan on ikävystyttävä :) Lähinnä korkeakirjallisuudesta tulee mieleen, että se on jonkinlainen virallinen totuus hyvästä kirjallisuudesta, joka helposti kulkee ajastaan jäljessä. Eikös Aleksis Kivikin suurinpiirtein teilattu sen aikaisten auktoriteettien taholta. No nyt se kuuluu armoitettuun korkeakirjalliseen kastiin.
Ainakin nuorempana kun yritin lukea Aleksis Kiveä, niin vanhahtavine kielineen se oli ikävystyttävää. Uutta yritystä en ole sittemmin tehnyt.
Ehkä se on paremminkin niin, että samoin kuin hyvä juttu naurattaa, ja hyvä ruoka maistuu hyvälle, niin hyvä kirjallisuus tuntuu hyvältä kirjallisuudelta, että se on sellainen intuitiviinen näkemys ja kokemus mitä ei välttämättä tarvitse perustella mitenkään.
Tämä voi olla se kupletin juoni, ja sitten kun sitä perusteellaan muille, niin sitten pyörähtää käyntiin ajatusapparaatti ja perustelugeneraattori, mutta tämä on enemmän sellaista jälkikäteistä selittelyä.
Joten, hyvä kirjallisuus on... rakkautta :)
Suomessakin on joitakin, kuten Anna-Leena Härkönen, josta olen kai täällä ennekin maininnut. Minusta hyvä kirjailija, mutta sijoitettu johonkin omituiseen lokeroon, koska tuottaa niin paljon erilaisia tekstejä ja kirjoja.
Olen itsekin ennakkoluuloinen: vasta vuoden päivät olen lukenut ns. dekkareita, ennen en millään suostunut kajoamaan niihin. Sitten löysin uutaman hyvän ja paljon huonoja. Niin paljon huonoja, etten oikein enää jaksa etsiä hyviä dekkareita...ehkä kaikki genret eivät ole kaikille "sopivia".
-minh-
No mutta, jos joku ei viihdytä, niin ei se silloin kovin viihtellistä ole. Ehkä tässä yhteydessä voisi puhua viihteellisyyden yrityksestä.
Pannaanpa pieni kisa pystyyn (ihan vaan huvin vuoksi). Osaisiko joku mainita kirjaa, joka olisi yhtä aikaa sekä ikävystyttävä että hyvä? :)
Voisi myös harrastaa kevyttä propagandaa yhden viihteellisen kirjan puolesta, kun nyt tälle linjalle lähdettiin. Jos joku on tykännyt Da Vinci Koodista, niin sellainen kirja kuin "Musta kuningatar" (Katherine Neville) on vastaava henkeäsalpaava toimintapläjäys. Löytyy mysteeriä eikä asiat selviä yhdellä mantereella ravatessa.
Minh, se mitä sanot Härkösestä saattaa olla totta, vaikka hän on kyllä aikamoinen kirjallisuuden megatähti, mutta ei samalla tavalla kuin Hassinen jonka jokainen kirja on aina säännönmukaisesti ehdolla kirjallisuuspalkinnon saajaksi.
Anu, tuo mitä sanot on totta. Usein raadit kommentoivatkin kirjasatoa valitellen että siellä on liikaa sitä tai tätä tai vallan muuttuu jokin laji. Esim. yhteen aikaan kaivattiin suurta työttömyysromaania. Oli siis etukäteen voimakas mielikuva mitä haluttiin ja sitten petyttiin kun olemassaolevat kirjat eivät vastanneet tähän huutoon.
Ja Tolkienin Silmarillion on yksi niistä kuuluisista melkein-kuin-raamatuista, mutta sekin on (ainakin Tolkienista kiinnostuneelle) aivan hyvä, kun sen vain jaksaa lukea.
Minusta Da Vinci Koodi oli aivan luokattoman huono (odotin oikeasti parempaa sen suuren suosion tähden), mutta tiedän monia, jotka pitävät siitä.
Unohtavat mainita, että kyseessä on tietyn raadin mielestä paras teos, ei mikään absoluuttisesti paras.
Minusta tämä kysymys on tosi hyvä, ja rinnakkainen monelle muulle asialle, mitä tulee vaikka musiikkiin tai erilaisiin ruokalajeihin.
Totean vain yksittäisen kirjan kohdalta, sen Da Vinci Koodin, joka jo tällä palstalla ehti saada hehkutusta ja huokailua osakseen, että tämä on minusta ok. Jos joku ei tykkää yhdestä kirjasta, niin tykkää sitten jostain toisesta ja hyvä niin. En itse ainakaan haluaa alkaa mitään kaanonia tässä rakentelemaan. Sen verran voi suositella mistä on itse pitänyt, niin joku samanlaisella maulla varustettu voi myös löytää mieleistään lukemista.