Minusta "aivottoman" viihteen ylenkatsomisessa on jotain samaa kuin aiemmin mainitsemissani kirjallisuuspalkinnossa - on jokin mielikuva siitä, mitä kirjallisuuden tulisi olla ja sitten yritetään ohjata ihmisiä siihen.

Viihde on nimenomaan kulttuurisesti merkittävää, käytetäänhän sen "kuluttamiseen" yleisesti paljon aikaa. Ei pelkästään kirjojen, vaan myös elokuvien, pelien tai tv-sarjojen muodossa.

Olen miettinyt, että miksi juuri kirjallisuuden kohdalla on kannettu niin paljon huolta siitä onko kirjallisuus aivotonta tai älyllistä ja älyllistä pidetään hyvänä. Miksi musiikissa ei sama jaottelu tunnu lainkaan yhtä relevantilta. Musiikki on musiikkia, Sibelius tai Katri Helena, kaikille löytyy oma vankkumaton yleisönsä eikä Sibeliusten kuuntelijoiden tarvitse pönkittää egoaan haukkumalla Katri Helenaa aivottomaksi. En ole ainakaan huomannut.

Ei voi mitään, mutta tuntuu kyllä häijyltä tuollainen, että suoralta kädeltä pystyy määrittelemään, mitkä kirjat olisi voinut jättää kirjoittamatta. Tuollaisella asenteella vähätellään sellaisia ihmisiä, jotka lukevat kyseisiä kirjoja.

Hah, tulee mieleen muinainen naapuri Reiska(ei siis Saaran boksin entinen asuinkumppani, vaan Reiska yli 20 vuoden takaa). Reiska oli alkoholisti ja kertoi minulle, että aina selvinpäin hän luki. Ja luki nimenomaan kirjaa nimeltä "Kreikkalainen", joka kertoi Onassiksesta. Se kirja oli Reiskan mielestä paras kirja, minkä hän oli lukenut. Se lievitti hänen darraansa. Hmm, mitä jos sitä kirjaa, selvästikin TosiHömppää, ei olisi kirjoitettu?

Mikä tahansa kirja, jos se koskettaa edes yhtäkin lukijaa, ei ole turhaan kirjoitettu.

Niin, siis miksi kirjassa ei voi pitää esim. sen kykyä lohduttaa lukijaa yhtä tärkeänä asiana kuin sen kykyä ravistella tai antaa jotain ajattelemista. Toisaalta kirja joka lohduttaa voi myös antaa jotain ajattelemista.

Onhan musiikissakin sellainen jaottelu. On tuottajavetoista ja läpikaupallista formaatti-listahittituubaa ja sitten sitä Oikeaa Musiikkia.

Nuoret taiteilijat ovat ottaneet nyt aiheekseen romantiikan. Tällä hetkellä meneillään olevan näyttelyn teemana ovat nuoria taiteilijoita lainaten "radikaalisti" romantiikka ja onnellisuus.

Että eiköhän se hömppää halveksimalla arvovaltaansa haalinut homeinen kirjallisuusväkikin siitä hiljalleen herää.

Sinänsä omituista, että toinen ala voi laahata niin paljon jäljessä, vaikka ne olisivat joskus jopa yhteen kietotuneita.

Pakostakin tulee mieleen kysymys: Miksi murhaamisen, raiskaamisen, itsemurhien, juopottelun yms kuvaus on korkeampaa taidetta kuin meikkaamisen, ostoksilla käymisen, synnyttämisen, lasten hoitamisen, vaihdevuosien tai muun naisellisen toiminnan kuvaus?

Tuossa edellisessä ryhmässähän olisi tietysti helpompi saada aikaan jännite, taistelu hyvän ja pahan välillä klassisten romaanien tyyliin.

Mutta nyt nyt kun hyvää ja pahaa ei "todistetusti" voi enää erottaa toisistaan, nämä romaanit ovat usein yhtä pötköä, kuonaa johon lukijat alkavat perinpohjin kyllästyä ja pakenevat mielellään optimistisemman kirjallisuuden eli viihteen tai klassikoiden pariin.

Huumori saattaisi pelastaa nykytilanteen, mutta se on vaikea laji.

Niin juu, tuo formaattituuba taitaa tosiaan olla musiikkipuolella mörkö, en ajatellut sitä.

No romantiikka ja onnellisuus on kyllä tosiaan radikaali teema. On se trendi varmaan vähitellen vaihtumassa. Ehkä tässä ehtii ennen kuolemaansa vielä kyllästyä kaikkiin ihaniin rakkaudentäyteisiin tarinoihin ja toivoo taas jotain rankempaa kamaa vastapainoksi.

Olen muuten huomannut että on huomattavasti hauskempi kirjoittaa murhaamisesta ja raiskaamisesta kuin lukea. Mistähän sekin johtuu.

Olen funtsannut, miksi Peter Hoegin Lumen tajua pidetään arvostettavana kaunokirjallisuutena. Sehän on toimintapämäyksiä ja rakkautta sisältävä dekkari, jossa myös hyvin huomattava määrä tilaa käytetään päähenkilön vaatetuksen huolelliseen kuvailuun. Minusta Lumen taju on hyvä kirja, pidin siitä vaatekuvauksineen päivineen, mutta tämä luokitteluasia vaivaa. Enkä voi olla ajattelematta, mitäs jos sen olisi kirjoittanut nainen. Olisiko se saanut yhtä ylistäviä kritiikkejä ja yhtä paljon huomiota?

Jos esikoiskirjailijat alkavat polttaa (no okei, dissata) muiden ihmisten kirjoittamaa ja rakastamaa kirjallisuutta turhana tilanhaaskuuna, kuulostaa että pissaa on noussut päähän himppusen verran.

No mutta onhan se se "hömppään" luokiteltu kirjallisuuskin sillä tavalla muuttunut, että se sisältää realiteetteja ihan yhtä paljon kuin kyyninen suoltaminenkin. Eli "hömppä" on inhimillistä realismia siinä missä kyyninen kusetuskin.

Muuten kaura, tuon saman kysymyksen esitin itselleni silloin kun Lumen taju pongahti julkisuuteen ja luin sen ihmettä odottaen. Ja olen sen esittänyt aika monen muunkin juhlitun kirjan kohdalla. Onko kirjoittajan sukupuoli vaikuttanut vastaanottoon. Mutta tämäkin on niitä asioita joiden ääneen sanomisesta saa miesvihaajan maineen.

Saara, odotan sitä päivää jolloin tuo ajatus menisi perille ja se ymmärrettäisiin, koska niinhän se on. Kysymys on inhimillisen realismin ääripäistä.

Kaikki on viihdettä, mikä viihdyttää, on se sitten Paava Haavikkoa tai Kirsti Ellilää.

Kiinnostaisi tietää, että minkä tyyppistä arvostusta Kirsti viihdekirjallisuudelle sitten kaipailee. Mielellään kuulisin konkreettisia ehdotuksia.

Kiiperi suunnittelee juttua "naisten romanttisesta viihteestä".? Eli hän haluaa itsekin määritellä lajityypin yllättävän tarkasti etukäteen? Miksi? Miksi siis toivoa mieslukijoita?

En siltikään ymmärrä, miksi esimerkiksi minun pitäisi arvostaa esimerkiksi "naisten romanttista viihdettä", en minä arvosta esimerkiksi kuviokelluntaa, rintaliivejä tai tuohivirsujakaan. Ne edustavat minulle sekä tarpeetonta toimintaa että tarpeettomia kapistuksia.

Itse en voisi vaatia ketään arvostamaan tai ostamaan aforistiikkaa. Minulla jokaisella on esimerkiksi oikeus vihata aforistikkaa. Ymmärrän jopa heitä mainiosti. Kirjoitan sitä siitä huolimatta.

Eräs naisihminen, kirjaileva ystäväni, sanoi, että kirjailijoiden ongelma on sama kuin muidenkin ihmisten: nälkä kasvaa syödessä. Yksi ei riitä, halutaan molemmat eli halutaan sekä suuri myynti että kirjallisten piirien arvostus. Ja nehän harvemmin kävelevät käsi kädessä.

Mitä enemmän tuota miettii, sitä hassummalta tuntuu, että olisi jonkun tietyn ryhmän hommaa määrittää, mikä on kulttuurisesti merkittävää. Ja että sen voisi määrittää jotenkin etukäteen, eikä vasta sitten, kun historia puhuu puolestaan.

Ihan oikein, Prospero.

Lisäksi: Aristoteles sen jo neuvoi, että taiteen tehtävä on sekä opettaa että viihdyttää. Jos kirja ei viihdytä, heitämme sen pois (jollei ole kirjoitettava siitä työn vuoksi kirja-arvostelu). Sen täytyy tyydyttää tiedonhaluamme tai uteliaisuuttamme ja sen täytyy huvittaa, miellyttää.

On sitten ihan eri asia, mikä kutakin viihdyttää. Siihen taitavat vaikuttaa lukijan henkinen taso, koulutus, maailmankatsomus, sisäinen kehitys..

Koskaan ihmiskunnan historian aikana ei ole luettu yhtä paljon kuin nyt, siksipä toiveitakin on monenlaisia.

Usein unohdetaan, että Aristoteleenkin mukaan kirjan tai näytelmän loppu voi olla joko onneton tai onnellinen.

Mutta on huomattavasti vaikeampaa kirjoittaa onnesta ja hyvyydestä kuin onnettomuudesta ja pahuudesta.

No siis Prospero, en oikeastaan nyt perää tässä minkäänlaista arvostusta enkä yritä velvottaa ketään lukemaan romanttista viihdettä. Uskon suosiolla että se on kirjallisuudenlaji joka ei useimpia miehiä kiinnosta, eikä tietenkään kiinnosta kaikkia naisiakaan. Yritän nyt vain paneutua siihen miksi esimerkiksi romanttisen viihteen lukeminen olisi arvokasta. Nythän sitä ei pidetä arvokkaana, ainakaan samalla tavalla kuin Seppälän tai Salmisen proosan lukemista pidetään arvokkaana, vaan se on lähinnä samanlainen pahe kuin karamellien syönti. Mutta suklaastakin on löydetty omat terveysvaikutuksensa joten ehkä romanttisesta viihteestäkin olisi sellaisia löydettävissä?

Onhan se automaattisesti "aivotonta hömppää", kun kirjoittaa rakkaudesta ja varsinkin naisena. Esim. Paulo Coelhon kirjoista 11 minuuttia ja uusin, Zahir kertovat nimenomaan rakkaudesta ja toinen vieläpä nuoren naisen rakkaudenetsimisestä. Mutta näköjään se on sama, kuin Hoegin "Lumen tajun" kohdalla, että se ei voi olla hömppää, kun sen kirjoittaa arvostettu mieskirjailija. En yritä tässä tehdä mitään feminististä kannanottoa, mutta ns. naisten viihdekirjoille/rakkauskertomukseille on kova kysyntä. Pitäisikö ne jättää kirjoittamatta, jos joku pitää niitä aivottomana hömppänä?
Sitä paitsi, kuten ylempänä on todettu, viihde voi olla taidetta ja taide viihdettä ja usein onkin. Miksei saisi viihtyä lukiessaan kirjaa? Kärsiäkö sitä pitäisi?
Miksi kukaan haluaa tukahduttaa jonkun genren, jos sillä kerran on kysyntää?
Todella ylimielistä ajattelua. Ketäänhän ei pakoteta lukemaan yhtään mitään eikä viihtymään sellaisen parissa, joka ei viihdytä.
Ihan sairasta ja vituttavaa, että ihmisiä laitetaan johonkin lokeroihin heidän lukemansa perusteella, sellainen fiilis tuosta ainakin tulee. Luet romanttisia rakkausromaaneja= olet aivoton nainen. Luet kreikkalaisia näytelmiä= olet fiksu ja ajatteleva ihminen.
Mihis sarjakuvat lasketaan?
Musta toi keskustelu on snobbailevaa, enkä halua sellaiseen itse edes osallistua.
-minh-

Sarjakuvat voivat olla ihan fantastisia - tai ihan roskaa ja siltä väliltä niin kuin muukin kirjallisuus.

Aihe ja kirjallisuudenlaji voi olla mikä hyvänsä, mutta pakkohan meidän on myöntää, että toiset kirjat ovat yksinkertaisesti parempia kuin toiset.

Siitä, mikä tekee kirjan hyväksi, voidaan sitten kirjoittaa paksuja epoksia.

Tervehdys,
jäi kyllä tuo keskustelu entrysi alla kiireessä lukematta. Ajattelin, että jätän tähän kuitenkin viestin, ja syvennyn siihen myöhemmin ajan kanssa.
Kiva ensinnäkin kun eksyit sivuilleni kommentoimaan. Olit pohtinut siellä (ja täällä) mikä on hömppää. Minusta "hömppä" on hyvin subjektiivinen kokemus. Hömppäkirja on sellainen, joka ei herätä hirveästi ajatuksia, sellainen johon en voi provisoida oikein mitään ajatuksiaan. Siis: toisen hömppä on toiselle kirjallisuushistoriaa. Kirjoittaessani luen paljon tätä, omaa "hömppäfilosofiani" genreen kuuluvaa kirjallisuutta, jotta kirjoittaminen helpottuisi. Jotain on luettava, mutta ei sitä kaikkein rakkainta maailman parasta kirjaa. Se olisi aivan liian masentavaa.
Koska ajatukseni tästä asiasta ovat tämänsuuntaisia, niin en katsele norsunluutornistani hymähdellen bussissa istuvaa naista, jolla on sylissään uusin mikälie, vaikka en itse arvostaisikaan juuri sitä teosta.
Minusta kaikella kirjoittamisella, populaarikulttuurilla, pöytälaatikkoterapiasessioilla, oikeastaan millä tahansa kirjoittamisella on funktio, niin kauan kun siitä seuraa jollekulle (tässä tapauksessa lukijalle, tai sitten sille Kolmiokirjan kirjoittajalle) viihdettä, ajanvietettä, hupia, elämän tarkoitus :) tai elanto.
Ja sehän nyt on tieto että salanimi ja historia (tai nykyisyys) viihdekirjallisuuden parissa on yhdellä sun toisella näistä "oikeista" kirjailijoista. Suomi kun on liian pieni maa, jotta ahtailla kirjamarkkinoilla saisi kirjoittamalla muuten leipää, saati sitten juustoa tai salamia. :)
Toiset kirjat ovat parempia kuin toiset- mutta subjektiivisin määrein. Sitä paitsi, kaikella on aikansa ja paikkansa.

Toivoo Sarah, runoilijanpoikanen

Ps. Hömppäni ei taida olla sitä perinteistä rakkausromaanien lajia. Mutta on mulla vissiin kaksi rakkausromaania ihan kotonakin. Eikä yhtään hävetä.:)

Mukava että löysit tänne Sarah, perustelusi ovat hyväksyttäviä ja allekirjoitettavia, mutta sitä vielä mietin että miksi on tarvetta nimittää jotain lukemista hömpäksi? En tarkoita etteikö niin saisi tehdä, mietin vain että kumpuaako se omasta kokemuksesta, siis tunteesta että tämä mitä nyt luen on epäilemättä hömppää. Vai kumpuaako se siitä, että tiedän tämän mitä nyt luen, olevan muiden mielestä hömppää. Vai miksi sitä kutsuu hömpäksi jotain sellaista minkä lukemisesta nauttii?

Niin, siis tiivistettynä:
Ei kaikkea kirjallisuutta varmaan kukaan arvosta. Mutta ihmisen arvoa se ei siis mielestäni määritä, vaikka toinen lukisi sellaisia kirjoja, jotka eivät henkilökohtaisesti minua kiinnosta. Annan itse arvon lukemilleni kirjoille, oli se sitten arvostelumenestys tai toinen niistä kahdesta lukemastani rakkausromaanista. (Tai toki olen lukenut paljonkin sellaisia, ne loput vain ehkä nauttivat Norsunluutorniväen arvostusta.Jos sellaisia määreitä edes on, kollektiivisia mielipiteitä. Hui, pelottava ajatus.)
Ostin äsken kahdeksan kirjaa. Menen aakkostamaan ne hyllyyn. On tämä hulluutta, lukeminen, kirjoittaminen ja kaikki siinä välissä.

terkuin Sarah

Aa, olit näemmä ehtinyt tuonne väliin. :)
Hömppä-sana merkitsee minulle jotakin samaa kuin harmiton. Omasta, subjektiivisesta kokemuksesta on kyse, "minä viihdytän nyt tässä itseäni ja se on mukavaa". Sanalla ei siis suinkaan ole negatiivinen kaiku.
En tiedä, onko kyse jonkin murrealueen ylittämisestäkin, olen tamperelainen mutta vanhempani ovat pohjoisesta ja itse en tunne kuuluvani millekään murrealueelle. Käytän molemmilla alueilla sanoja jatkuvasti "väärin", mikä on hyvä.
Siis ensin mielestäni täytyisi ensin keskustella siitä, onko hömppä negatiivinen määre. Sitten voi keskustella siitä, miksi sanoo jotakin hömpäksi. Ja:
1. Ei ole.
2. Minusta on mukavaa kirjoittamisen vastapainoksi lukea jotakin harmitonta. Perinteinen "hömppä", naisten rakkauskirjallisuus, ei siis ole hömppää siinä merkityksessä kuin tässä ja blogissani tarkoitan. En lue sitä rakkauskirjallisuutta sillä juuri ollenkaan, ei aina, lausetasolla ja rakenteellisessa mielessä koen että ko. genre sotkee kirjoittamista. Olen siis tällä tavalla aika nirso. Lukijan arvo on kuitenkin ihmisenä mittaamaton, kuten kenen tahansa ihmisen, luki hän mitä tahansa.
Siinä olisikin mielenkiintoinen keskustelunaihe, että millä mittarein ihmiset toisiaan arvottavat.
1. Pidän hänestä/hän on vastenmielinen.
2. Arvot.
3. Teot.

Mitä muuta? Millä tavalla ihmisen persoonaa voi ylipäätään arvottaa? Vai voiko?

(Mikään inhimillinen ei ole meille vierasta.) :)

Itse varmaan toivon ettei ihmisten persoonia arvotettaisi.

Olen kokenut sanan "hömppä" sävyltään vähättelevänä, mutta ehkä sen ei tosiaan tarvitse sellaista olla. Kiinnostavaa.

Niin minäkin, toivon ettei arvotettaisi. Mutta realismia se ei ikävä kyllä taida olla...
Mietinkin lähinnä niitä mittareita joilla ihmiset yleensä arvottavat toisia ihmisiä. Niin kuin nyt tuollainen pikkuruinen detalji, mitä ihminen lukee. (Sanon näin, vaikka toisaalta jos joku kahlaa sellaista mitä pidän mielenkiintoisena niin kyllähän silmä siihen tarttuu.)
Ongelma onkin ehkä siinä, että miten hahmottaa hömpän, hyvän kirjallisuuden, tai sitten sellaisen mitä pitää suoranaisesti roskana. (Kyllä sellaistakin on, mutta olen vakuuttunut yhä että se on aina subjektiivinen mielipide, vaikka sitten olisin sitä mieltä etteivät kirjalliset ansiot täyty. Sellaiset kirjat vain jäävät kiinnostukseni ulkopuolelle, mutta eivät ala toimia missään nimessä minkään muun mittareina.)
Hömppä- harmitonta. On sellaistakin mikä on mielestäni turhaa kirjallisuutta, mutta pidän sitä subjektiivisuuteen kuuluvana harhana. Jos jonkun mielestä "elomme ihanat kukat" (nimi toivottavasti keksitty) on iiiihaana kirja niin sen funktio lienee täytetty. Ei minun kohdallani, mutta en pidä silti itseäni parempana vaikka satunkin tykkäämään vähän muusta.
Kuinkakohan toistan itseäni, puhun ristiin rastiin, käyn dialogia toisen samannimisen, vain muutaman tunnin nuoremman itseni kanssa? Takana on viikko kolmen tunnin unilla/yö. En siis ole ehkä paras keskustelija tänään.:)

Sarah, ei kommentistasi mitenkään tuota univajetta huomaa, mutta kannattaisi varmaan siitä huolimatta nukkua. Uni on niin tärkeää aivoille ja luovuus kärsii jo pienestäkin univajeesta.

Arvottaminen istuu ihmisessä sitkeästi. Itsekin tietysti arvotan omalla tavallani. Ongelmani on siinä että omat arvotukseni ovat jotenkin erilaisia kuin yleisesti vallalla olevat arvotukset. Siksi asia aina hiertää.

Tai siis joissakin asioissa erilaisia, ei tietenkään kaikissa.

Think they would read the BILL if they had to live by it?