Hihi, ei voi olla totta. Luulin aina että vain minulle tulee eteen joskus tällaisia tilanteita. Olen ajatellut niiden johtuvan siitä, miten huonosti tunnen lapsia, ja että nämä lapset pystyvät lukemaan sen kasvoiltani, vaikka yrittäisin hymyillä kuin Naantalin aurinko. Luultavasti lapsilla on jotain aivan alkukantaisia vaistoja...

Älä välitä kerran nuorempana lähdin toimistolta syömään. Minulla oli siihen aikaan kohtalaisen pitkä tukka luonnollisen levällään. Pieni tyttö osoitti minua sormellaan ja sanoi: -Ruma! Äitinsä katsoi sitten tosi järkyttyneenä.

Kirsti, olen vieraana blogissasi, ja katselen tekstiä nyt vähän silmät hehkuen... Tulin takas katselemaan postauksesi linkkejä, mielenkiintoinen Pastori tarttui äsken mukaan. Vastuun käsittely on murhaa, vai muiden aiheiden käyttö?

Scilla ja itte, mukava tietää että minulla on kohtalotovereita.

kaupassa töissä, otin pois sen jutun koska koin etten oikein saanut ilmaistua sitä mitä tarkoitin. Voisin palata aiheeseen sitten kun keksisin kuinka kirjoitan siitä niin ettei huomio takertuisi epäolennaiseen.

Heh, täällä ilmoittautuu taas yksi tahaton lapsensäikyttelijä. Kuvaamasi tilanne kuulosti kovin tutulta. Tuttua ovat myös pikkuvauvat, jotka huutavat itsensä sylissäni siniseksi. Minunkin tekisi mieli yhtyä parkuun, niin pelottavaa koko lapsen piteleminen minusta on. Joten tasoissa ollaan.

Luulen, että huolesi on aiheeton. Lapsi halusi esim. karkkia, jota äidillä ei sattunut olemaan ja saattaa olla, että kotoa lähtiessä hattu ei meinannut millään asettua oikealla tavalla. Ehkä pikkusisarkin tuntui juuri sillä hetkellä ärsyttävältä kapineelta jne. Jos maailma murjoo, niin tottahan pieni ihminen saattaa katsella vastaantulijoita syyttävästi.

Heh tämä on hauskaa, koska olen luullut olevani maailman ainoa vauvanitkettäjä. Ja kiitos Niitille kauniista selitysyrityksestä, mutta jostain syystä se lapsonen naulitsi katseensa juuri minuun, vaikka kadulla oli kyllä muitakin kulkijoita.

En koskaan ole tuntenut oloani luontevaksi lasten seurassa. Paitsi omieni, joita ei lasketa, koska olen kasvanut heidän kanssaan ihan siitä, kun he ovat tähän maailmaan tulleet. Heihin on ollut aikaa tutustua ja tottua. Mutta muut lapset, muiden lapset, lapset isoina joukkoina tai ihan yksittäin ovat minulle vaikeita. Miten niihin ottaa kontaktia, mistä ne ovat kiinnostuneita, miten vastata punastumatta,pahastumatta niiden suorasukaisiin komentteihin tai suoranaiseen torjuntaan, jonka lapset niin estottomasti ilmaisevat. Minusta muiden lapset ovat pelottavia ja mieluimmin olen tekemisissä vain aikuisten kanssa, jotka sentään on jotenkuten koulittu peittämään todelliset ajatuksensa kanssaihmisistä. Minä ymmärrän sinua täydellisesti. Lapsen katseen kohtaaminen on piinallista, koska siinä joutuu peittelemättä katsomaan myös itseään lapsena. Sitä muistaa, millaista oli lapsena. Ja ainakin minua se ahdistaa.

Älä välitä, Kirsti, tuskin johtui susta, olis voinut olla kuka vaan.Ehkä se oli pahalla tuulella. Lapset on käsittämättömiä. Melkein aina, kun hymyilen jollekin lapselle, se alkaa parkua. Paitsi somalilapset. Ne joko tuijottaa herkeämättä edessäolevan ratikanpenkin selkänojan yli, puolenmetrin päästä, hypnoottisesti niillä isoilla ruskeilla silmillään tai sitten nauravat ja osoittelevat.

Minä aloin kuulemma pienenä parkua, jos joku tuli hymyilemään, en tiedä miksi.

Yhdyn täysin PRTW:n kirjoitukseen: omat on tuttuja, vieraat pelottavia ja arvaamattomia, vaikka ne matkan päästä näyttäis kuinka suloisilta...
-minh-

Minusta PRTW sivusi oikeaa selitystä eli sitä, että kyse ei ole niinkään siitä, että lapsen reaktio olisi jotenkin poikkeava vaan siitä, että lapsia ei ole vielä viety sen höylän läpi, jossa kaikki tunteet opitaan piilottamaan toisilta. Ja juuri siitä syystä minä pidän nimenomaan lapsista ja vihaan aikuisia: kun katson lapseen ja lapsi minuun, minä näen, mitä tunteita lapsessa herätän. Sen sijaan aikuiset kätkevät todelliset tunteensa ja jopa vääristävät niitä niin, ettei niistä pääse perille, ja sellaisen ihmisen seurassa oleminen hirvittää minua.

Minä en ole kovin paljon lasten kanssa tekemisissä. Olen kyllä vähän suunnitellut että pitäisi hankkiutua jonnekin missä heitä tapaisi. Lapset kiinnostavat minua kovasti. Lapsilla on oma kulttuurinsa, johon aikuisilla ei ole pääsyä. Sen huomaa varsinkin kun seurailee kaupungilla pörrääviä muutaman pojan tai tytön kaveriporukoita. Se on minusta äärettömän kiehtovaa katseltavaa ja haluaisin olla kärpäsenä katossa seuraamassa mistä he puhuvat ja mitä tekevät kun aikuisia ei ole paikalla. Mutta sellaista tilaisuutta ei taida tulla.

Jani, tuo mitä kuvaat taitaa olla juuri se Freudilaisuuden perusoivallus. Jotta ihmiset voisivat elää yhdessä heidän on opittava tukahduttamaan itseään. Mutta itsensä tukahduttaminen kostautuu neurooseina. Luulen, että elämä maailmassa jossa ihmiset toimisivat välittömästi kuin lapset, kävisi monelle aika tuskalliseksi. En ainakaan itse haluaisi aina tietää mitä ihmiset minusta ajattelevat. On armollista kun en tiedä sitä. Itse ehkä yritän tasapainotella. Yritän olla mahdollisimman rehellinen ja avoin, mutta toisaalta välttää loukkaamasta ihmisiä mikäli se ei jonkin tärkeän asian vuoksi ole ehdottoman välttämätöntä.

Hmmm, minulle tulee taas nyt mieleen, että tuo tyttö näki katseessasi juuri sitä avoimuutta mitä ei ole tottunut aikuisten katseissa näkemään, ja että hän katsoi sinua vain hyvin tarkasti eikä suinkaan pelokkaana. Ehkä tyttö tahtoi nähdä oletko aito, ja jäi siksi oikein perääsi katsomaan. Itse muistan lapsuudestani että joidenkin aikuisten silmistä näki että heillä on yhä biitti hallussaan. Havainto oli aina yhtä toivottu mutta hämmentävä ja sen tahtoi jatkuvan pitkään.

Kiitos vain KB, mielelläänhän sitä tosiaan tulkitsisi tuon kohtaamisen noin, mutta enpä tiedä... sen verran kauhistunut oli tyttösen ilme.

Minusta kyllä tuntuu, että sitä lasta kiinnosti sinun hymysi ja ihminen hymyn takana, mutta hän on sitä tyyppiä, josta tulee introvertti, ja siksi hänen piti tutkia ja tuijottaa, luultavasti syyttävä on vain sinun tulkintasi. Minä olen siinä iässä, että kaikki pikkumuksut ovat ihania, ja hymyilen heille usein. Toiset ovat leikissä mukana, toiset hämmästyvät ja selvästi ikäänkuin vierastavat.

Menin joskus hakemaan lapsiani päiväkodista. Nuoremman pojan osastolle oli tullut uusi tyttö. Kun hän näki minut, hän kirkaisi kauhusta ja piilotti kasvonsa hoitajan syliin huutaen: Miksi toi peikko tuli sisään?
Hoitaja siinä sitten yritti selittää, että ei toi täti ole peikko, kun se on ton sun kaverin äiti. Se tuli vaan sitä hakemaan. Kyseinen lapsi katsoo minua, rastatukkaani ainokaista lävistystäni ja ihan tavallista asuani vieläkin epäilevän näköisenä ja mielellään menee pihan toiselle puolelle kun menen sinne. Se siitä huolimatta, että olen oikeasti paljon tekemisissä lasten kanssa. Toinen lapsistani on erilainen lapsi ja saattaa olla vihainen joskus päiväkausia. Silloin esim. silmiin katsominen ei tule kunnolla kysymykseen, jos silmiin katsoja on vieras. Hänon sellainen sisäänpäin kääntyvä tapaus, eikä halua muiden tunkeutuvan revirilleen. On aina ollut ja tulee varmasti sellainen olemaan. Persoonallisuustyypit ovat olemassa jo lapsissa.

Ja vielä: Koskn en krjota värin, typa tai jtan sine päi.:)

Aikuisten katseista. (Aikuinen katsoo toista aikuista.)

Käyttäytymistieteen mukaan katse viipyilee vieraissa ihmisissä noin 2 sekuntia, muu luetaan epäsopivaksi, usein ahdistusta herättäväksi tuijottamiseksi. Ei aina, puolin ja toisin. Huomiota vaille jääneet nuoret naiset tahtovat katseita ja pukeutuvat siksi "huomiotaherättävästi", mikä tänäpänä tarkoittaa seksististä pukeutumista. Ja siinä mikään ei ole liikaa (liian niukkaa).

Katsominen voi olla tulenarkaa.
Vieraaseen kohdistuva viipyilevä katse herättää kumppanissa mustasukkaisuutta.

Minäkin uskon kyllä persoonallisuustyyppeihin, vaikka en esim. omalla kohdallani ole vielä tähän päivään mennessä osannut päättää olenko introvertti vai ekstrovertti.

Kiitos asian vierestä. Ehkä minä yksinkertaisesti tuijotin lasta liian pitkään. Kaipa lapsikin sen tajuaa, että nyt luvalliset 2 sekuntia menivät jo ja tuo vain vahtaa.

Tuosta Sarahin kertomasta taas välähti, että kyseinen lapsi ei ehkä ole kovasti liikkunut ihmisten parissa eikä siten tottunut erilaisiin ulkonäköihin. Jos lapsi elelee aina samanlaisissa ympyröissä ja näkee vain itsensä tai vanhempiensa kaltaisia ihmisiä, niin telkkarissa kuin luonnossa, niin mitenpä hän tottuisikaan kohtaamaan erilaisuutta. Onhan se kieltämättä vaikeata löytää raja sille, kuinka paljon lasta saa ns. uusilla asioilla hämmentää, mutta ehkä kaapissa pitäminen on sitten ainakin toinen ääripää.

Joo, saattaa olla. En kuitenkaan ole mitenkään kummallisen näköinen vaan ihan tavallinen. (millähän mittakaavalla sekin määritellään?)
Näin kyseisen lapsen äidin eilettäin ja juttelin hänen kanssaan muutaman sanan osuessamme portille samaan aikaan. Nainen sanoi, että "miten tuo tukka oikein laitetaan? En ole koskaan nähnyt läheltä tuollaisia, kun seurakunnassa kellään ei ole." Mä olin että just. En kysynyt, missä seurakunnassa, en uskaltanut.:)
Varsinainen ihmisarvon määrittelijä tuo frisyyri (not).:) Lapsiparka jos tuollaista opetetaan. Ei ihmetytä enää.

Niin, milainen seurakunta tosiaan. Koska rastakampauksessa on vaikea nähdä näinä aikoina enää mitään kovin poikkeuksellista. Itsekin olen aina välillä vakavissani suunnitellut sellaisen hankkimista, mutta niin monet arvovaltaiset tahot ovat todistaneet ettei se pukisi minua.

No ei ole ei. Ei mene yhtään bussireissua tms. ettei muutamaa näkisi. Vaikka onnistuin kyllä kesällä tekemään viikon reissun pohjoiseen ja siellä prosentti harveni kahteen. Niin että en tiedä kyllä millaisessa porukassa tuo perhe liikkuu.

Vaikea sanoa, kelle tää ei sopisi. Täähän on maailman luonnollisin hiusmalli, kun kaikilla olis jos ei joku olis sattunut keksimään kampaa.

Kerran Saimi (5 v) luuli että ystäväni Sari irvisti hänelle. Sarilla on leveä hampaat paljastava hymy. Lapsi tulkitsi sen irvistykseksi, kun se kohdistui suoraan häneen.