Pelkoja syntyy ilman televisiotakin. Luulenpa, että entisaikoina pelkoja oli lapsilla paljon enemmän, kun aikuisilla ei välttämättä ollut psykologiasta ja kasvatuksesta edes naistenlehtien tarjoamaa oppimäärää ja sen pohjalta tietoa lapsen kehityksen vaiheista - niin kuin nykyään.

Ja ihmisiä niistä lapsena pelänneistä on tullut kunhan pelkojen lisäksi kodissa on ollut jonkinlaista turvaa.

Kirsti, luin saman jutun. Kaikkein omituisimmalta tuntui yhden äidin toteamus siitä, että joopa joo, kyllä heillä katsotaan televisiota liikaa ja tv on muutenkin koko ajan auki ja olisi tietysti hyvä, että lapset eivät heillä(kään) katsoisi niin paljon televisiota mutta mitäs siitä sitten. Onko tämä laiskuutta vai mitä? Välinpitämättömyyttä, sanon minä ja monet kaltaiseni... muta siitä sitten.

Olenkin jo kauan ihmetellyt, miksi kommenttieni lähteminen kestää ikuisuuden... ehkä siksi, että niitä lähtee aina kolme kerrallaan. Tai sitten olen liian kärsimätön. Pyydän anteeksi.

Ei kun se on tää Vuodatus kun tökkii. Minäkin kiinnitin siihen äidin kommenttiin huomiota ja ajattelin, että ehkä se on sitä että aikuisen on vaikea ottaa lapsen pelkoja vakavasti, koska ne tuntuvat aikuisen perspektiivistä niin ööö lapsellisilta. Aikuinen ei välttämättä muista millaista lapsena on pelätä asioita, miten kokonaisvaltaista se on.

Joo Tuomo, eivät nuo minunkaan pelkoni televisiosta tulleet. koska ei meillä tuolloin vielä ollut televisiota. Kaipa ne pelot kuuluvat elämään jollain tavalla, ei niistä koskaan täysin eroon pääse

Omalla kohdallani pahimmat lapsuudenaikaiset pelkoni olivat peräisin isoäitini puheista (meilläkään ei ollut telkkaria ihan ensimmäisinä elinvuosinani - tosin naapurissa käytiin joskus katsomassa).

Isoäiti asui meillä ja hänellä oli tapana kertoa näkemistään unista. Pelkästin, että ne unet toteutuvat tai että voisin itsekin nähdä samanlaista unta. Eräs isoäitini unista oli sellainen, että siinä unessa tuodaan paareilla kuollut tyttö meidän keittiöön. Unessa isoäidilleni sanottiin, että se joka koskettaa tuota tyttöä, paranee, mutta tyttö tulisi samalla avaamaan silmänsä (mutta ei kuitenkaan heräämään henkiin vaan hän olisi edelleen kuollut kuin kivi).

Pelkäsin, että näkisin saman unen ja minut pakotetttaisiin koskettamaan sitä kuollutta tyttöä (vaikka olin kylläkin terve). Sitten tyttö tuijottaisi minua kuolleilla silmillään ja sitten... en minä tiedä, mitä sitten, jotain kamalaa kuitenkin.

Toinen variaatio oli se, että ajattelin, että se tyttö voitaisiin tuoda meille, siis ihan oikeasti eikä unessa. Kun oveen koputettiin (ei ollut ovikelloa) mieleeni välähti, että tuodaankohan sitä tyttöä nyt meille. En mennyt ovelle vaan kuuntelin kamarin puolelta, että kuka oli tulossa.

Ei tätä pelkoa varmaan kauan kestänyt. Muistan kuitenkin miten se pelko vei polvet hyytelöksi, kun oveen koputettiin ja miten minua pelotti mennä nukkumaan, koska se tyttö olisi voinut tulla minunkin uneeni.

Päätellen siitä, missä talossa asuimme, olin enintäin viisivuotias silloin. Muistaakseni en puhunut kenellekään siitä, että isoäitini uni pelottaa minua. Olin kai jo riittävän iso käsittääkseni, että sehän on "vain uni" (eikä edes omani!), joten ehkä siitä pelosta oli "ison tytön" jotenkin noloa puhua. Näin jälkeenpäin ajatellen viisivuotias on kylläkin minusta vielä pieni tyttö.

Toi juuri on minusta kiinnostavaa, että lapsi voi tosiaan ajatella että jostain asiasta on noloa puhua, koska hän on jo niin iso ja hänen pitäisi tietää ja ymmärtää. Sen helposti aikuisena unohtaa, että millä tavalla asian lapsena kokee.

Minun kyökkipsykologiani synnyttää mielikuvia sodasta, kun luen noita Kirstin kertomia unia. Siitäkin huolimatta, ettei niissä unissa varsinaisesti sodita lainkaan.

Perunakellari ei ole kaukana maan alle rakennetusta sotilaiden majapaikaksi tarkoitetusta korsusta vaan aika samanoloinen rakennelma, Olihan siellä se sotilaskin.

Sodassa oli ollut toisenkin unen mies, se isoisä. Ja kolmaskin uni tuo mieleen sodan; jos ei muuta niin sen, kuinka rintamalta sodan loppuvaiheessa paenneet etsivät piilopaikkaa, jotta eivät joutuisi sotaoikeuden eteen kuolemaan tuomituiksi. Tietysti mielikuvan voi liittää myös juutalaisten piilottamiseen, sotaa sekin tietenkin, mutta ei niinkään leimallisesti oman maamme historiaa (vaikka onhan joku täälläkin voinut niin toimia).

Ehkä suomalaisilla on edelleen aika paljon sotaan liittyviä traumoja, niilläkin, jotka ovat syntyneet vasta sodan jälkeen. Sodassa tapahtui asioita, joista ei puhuttu aikuisillekaan, saati lapsille. Moneen sukuun taisi jäädä vaietut salaisuutensa, joista lapset ehkä kuulivat sattumosin jonkin vihjeen tai sitten vain aistivat jotakin olevan, vaikka eivät tieneet mitä.

En väitä, että Kirstin suvulla olisi joku salaisuus, en minä hänen suvustaan mitään tiedä. Tarkoitin yleisellä tasolla sitä, että monella suvulla on. Kaikenlaista tapahtui - vaikka ei olisi pitänyt tapahtua eikä vihollista aina erottanut siitä, johon olisi voinut luottaa. Pitänee paikkansa sodassa kuin sodassa, eikä vain tässä, jota viimeksi oman maamme kamaralla sodittiin.

Joo, kyllähän me kaikki olemme enemmän tai vähemmän sotainvalideja. Ja vaikka asioista ei puhuta, niin kyllä ne silti ihmisiin vaikuttavat.

Manufactures roll forming machines in variety of configurations, as well as decoilers and cutoff equipment. Units can be customized to requirements.
roll forming machines,
roll forming machine,
roll former,