Minusta tuntuu, että kirjailijat eivät oikeasti tiedä mikä heidän teksteissään pysäyttää lukijan. Lukukokemus on aina hyvin subjektiivinen, ei kirjailija voi päättää mikä lukijan pysäyttää. Tai itse asiassa voi, mutta silloin hänen luultavasti on käytettävä tekstissään shokkiefektejä, hän voi kauhistuttaa, suututtaa tai herättää inhoa. Tai voi käyttää takuuvarmoja itketyskonsteja (mutta osaako hän kirjoittaa tarpeeksi herkästi, koskttaako hänen herkkyytensä lukijoita?). Mutta muulla tavalla, se on jo vaikeampaa.

Lukijana minusta tuntuu, etä kirjailijan kannattaisi vain keskittyä kirjoittamaan itselleen luontaisella, rehellisellä tavalla. Lukija löytää tekstistä kosketuspintaa jos on sitä löytääkseen, mutta ei välttämättä sieltä mistä kirjailija on alun perin luullut sen löytyvän.

Mutta koska en ole kirjailija, en tiedä kaikista kirjailijoiden jekuista. Ehkä te olettekin loistoluokan manipuloijia? Kun luulen löytäneeni tekstistä jotain minulle ainutlaatuista se kaikki osoittautuukin kirjailijan vankalla ammattitaidolla tietoisesti tehdyksi koukuksi.

Niin, miksi kirjailija kirjoittaa. Joltain luennolta olen kirjannut lyhennelmänä Haavikon "Rivien takaa"-kirjasta vastauksia kysymykseen: Miksi kirjoitatte? : suoritusmotiivit, pätemisen tarve, dominointi ja vallanhalu, kognitiiviset tarpeet (esim. kokeilun halu), leikkimieli, sosiaaliset tarpeet (yksinäisyyden välttäminen), taloudelliset syyt, havaintojen ja elämysten tallennus, itsensä ilmaiseminen, itsensä toteuttaminen, itsensä kehittäminen, mielen tasapainon säilyttäminen, lukijan viihdyttäminen, lukijan aktivoiminen - muuttaminen, yhteiskunnalliset uudistukset (kysely tehty 70-luvulla), maailmankatsomus- ja moraalikysymykset, välikappaleena toimiminen (Jumala tahtoo niin), kirjallisuuteen osallistuminen.

Mitä sitten lukija odottaa ja haluaa, minkä löytämiseen on valmis? Minusta nimenomaan runoilijoita on mahdotonta luokitella noin yksinkertaisesti. Minäkin nuorena tykkäsin Tabermannista. Nyt pidän häntä silloisen menetyksensä vankina ja ihmettelen sitkeyttä samaan tapaan kuin en jaksa ymmärtää yliviisikymmenvuotiasta iskelmälaulajaa iänikuisten "ah, en voi elää, kun jätit mut"-juttujen jatkamisesta.

Tuima, olen samaa mieltä, mainitsemiasi shokkiefektejä lukuun ottamatta ei ole varmoja keinoja pysäyttää lukijaa. Koukuttaminen on ehkä hiukan helpompaa, on tiettyjä keinoja joilla voi lukijan saada kiinnostumaan sen verran että ryhtyy lukemaan tarinaa, mutta sekin edellyttää lukijan lähtökohtaista myötämielisyyttä.

Itte, tuo onkin aika kattavalta vaikuttava listaus ihmisen kirjoittamisen motiiveista. Ja mikä noista motiiveista sitten on arvokkain? Kaipa useammat motiivit voivat vaikuttaa kirjoittajan elämässä samanaikaisesti tai vuorotella tilanteen mukaan. Mitä Tabermanniin ja tietysti moniin muihinkin kirjailijoihin, ehkä myös itseeni, tulee, niin kai tässä on myös jotain toistamispakkoa, tiedäthän. Trauman kokenut ihminen etsii aina uusia tilaisuuksia toistaa traumaansa siinä toivossa, että saisi sen joskus ratkaistua. Joskus tuntuu että kirjallisuudessa on kysymys samasta asioista, sitähän kuitenkin usein kirjoittaa kuitenkin asioista, jotka kaihertavat mieltä, joita ei ole kyennyt ratkaisemaan. Minullakin on joitakin kestoaiheita joissa levy on juuttunut päälle, se on kauheaa, mutta se on kuin luonnovoima, sille ei mahda mitään.

Musta on kauheaa miten Ahti, joka on jäykkä, sovinnainen ja populistinen narsisti joka ei voi sietää aitoa erilaisuutta, pyrkii esiintymään jonkinlaisena hengellisen syvyyden ja moraalin vaalijana. Hän on kuitenkin itse kaikkein suvaitsemattomimpia ja itsekkäimpiä ihmisiä joita olen tavannut: kaikki, mitä hän ei ymmärrä, on tuomittavissa eettisesti ja hengellisesti keskenkasvuiseksi.

No, ehkä se onkin sitten se aidon oikean minuuden mitta: olla yksin ja ainoana maailmassa. En vaan tajua miksi sellaista väkivallan filosofiaa pidetään niin helkkarin siistinä. Heikot siinä kärsii ja turpaansa saa... (Ja ei, en kuvittele olevani pyhempi tai parempi - kaikilla meillä on omat narsistiset häiriömme...olen vain aina uskonut että niistä ei pitäisi tehdä uskontoa, jota sitten lähdetään saarnaamaan dogmaattisesti. :o) )

Hahhah, reipas kommentti. Joo, ei minusta aidon minuuden mitta missään tapauksessa ole olla yksin ja ainoana maailmassa. Elämän perusyksikkö ei ole minä vaan me. Narsistista häiriökäyttäytymistä toki löytyy tästäkin osoitteesta aivan riittävästi, mutta kuvittelen tosiaan että sitä pitäisi osata välillä tarkastella kriittisesti, etäisyyden päästä, eikä tehdä siitä tosiaankaan uskontoa, kuten viisaasti toteatkin.

Aihe, josta ei puhuta: Usein juuri vanhemmat kirjailijat ovat sietämättömän elitistisiä ja halveksuvat avoimesti nuorempiaan. Kokevatko he jonkinlaista uhkaa taholtamme? Miksi me saamme niin usein kokea olevamme nilkkejä ja moraalittomia, selkärangattomia luusereita - ilman minkäänlaista keskustelun mahdollisuutta?

Miksei näihinkin keskusteluihin voitaisi lähteä ystävyyden hengessä pikemminkin kuin haukkumalla nuorisoa lyttyyn - käsittääkseni Ahdilla ei ole mitään käsitystä esim. 2000-luvun runoudesta, tuskin hän meidän minuutemme kadottaneiden nuorten runoutta edes lukee...saati sitten että viitsisi tutustua esim. henkilökohtaisesti meihin, alempaan kastiin jota hänen kaltaisensa sadhut eivät saa edes kepillä koskea.

No, tunnen tuulettavani tässä hiukan liikaa - mutta tosiaan olen usein miettinyt sitä miksi aina suomalaisissa taidekeskusteluissa lähdetään liikkeelle hyökkäyksellä - ja ainoa reaktio on vastahyökkäys...(taas itsekin syyllistyn tähän, tietty).

Olisipa ollut huisia jos Ahti olisi sellainen herrasmies kuin esimerkiksi Leevi Lehto tai Karri Kokko jotka jaksavat olla kiinnostuneita siitä mitä nuoret runoilijat tänä päivänä tekevät.

En ole muuten oikeastaan vihainen, surullisuus tässä päällimäisenä tunteena on. :-(

Dogmithan sopivat Ahdin ajatteluunkin, kun ovat hänen runoissaankin nykyään.

Minusta kyse ei ole niinkään sukupolvikuilusta - on nuoria ymmärtäviäkin vanhoja runoilijoita - kuin asemasta ja arvovallasta, joita on hyvä käyttää arvovaltaisten lausuntojen antamiseen. Ehkä Ahti on pragmaattinen peluri, joka haluaa tuon haastattelun lopussa ehdottamansa modernin runouden pallin itselleen? Pelureita oomme äidin kaikki.

Nuoria kirjoittajiahan Ahti tapaa Oriveden-pestissään, mutta ei ole tosiaan saanut kenestäkään tehtyä vieöä itselleen seuraajaa?

On niitä seuraajiakin, uskonnolliseen kulttipalvontaankin asti. Suuressa Opettajassa ei ole mitään vikaa, ja jos häntä arvostelee, syyllistyy vääräoppiseen jumalanpilkkaan ja tulee vain todistaneeksi, ettei ole noussut Korkeammalle Hengen Tasolle.

Ajattelin kyllä tuota juttua lukiessa, että kovin on ollut Ahti huono opettaja, kun on sentään pitkään opettanut uusia, kunnianhimoisia tekijöitä ja tulokset ovat noin musertavia, että siis yhtään kunnon runoilijaa ei ole syntynyt.

En minäkään usko, että sukupolvikuilu on tässä se olennainen asia, se on vain ongelman yksi ilmenemismuoto. Mutta varmaan sitten myös sellainen ilmenemismuoto johon nuoret ihmiset törmäävät. Toinen ilmenemismuoto on kaikenlainen töniminen eri kirjallisuudenlajien kesken. Kirjallisuudenlajeillahan on oma rankijärjestyksensä, jossa on viime vuosina tapahtunut pientä liikettä joidenkin kirjallisuudenlajien osalta ja minä olen ehkä tullut tutummaksi tämän ongelman kanssa.

Mutta siis minusta tuota kannattaisi miettiä ihan vakavasti, että miksi suomalaisessa taidekeskustelussa lähdetään aina hyökkäyksestä liikkeelle, koska se on minusta oikea ongelma. Luo negatiivista tunnelmaa, erottaa ihmisiä toisistaan, estää tekemästä yhteistyötä. Taiteilijoihin kohdistuu niin monenlaisia uhkia, ihan jos nyt toimeentuloakin ajattelee, että pitäisi minusta kaikin voimin pyrkiä luomaan yhteyttä ihmisten kesken niin että voisi syntyä jotain yhteisiä rintamia hyvien asioiden puolesta.

Täysin samaa mieltä.

:)

Kyllähän runouskin kehittyy ja hakee uusia polkuja. Vanhat parrat väistämättä jäävät historiaan, uudet lahjakkuudet omalla tavallaan mutta eittämättä ylittävät heidät. Mutta sanopa länsimaisen opin saaneelle kolmekymmentä vuotta ihmisiä hoitaneelle lääkärille, että vaihtoehtolääketiede on ylivoimaisesti parempaa. Voiko kukaan tunnustaa tai voiko edes vaatia, että on vuosikymmenet toiminut tavalla, jota ei enää kummoisesti arvosteta?

Kun on ollut jonkinlainen kingi on vaikea tunnustaa, että uudella polvella on paremmat eväät ja siksi helpompi päästä paljon edemmäksi kuin esim. neljä- ja viisikymmentä luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneillä. ( Parempi ruoka, enemmän virikkeitä, etc.) Aggressiivisuus on yleensä pelkoa.

Vielä: mielenkiintoista nähdä sitten, miten sä vääntelet aihetta Miehen tuoksussa. Herkuttaa ajatuskin ;)

Joo, no se on ihan pieni sivupolku siinä romaanissa, mutta nyt tuntuu, että oikeastaan siitä olisi voinut kirjoittaa enemmänkin, asiahan on mitä suuremmissa määrin ilmassa;)

Totta, kyllä aggressiivisuuden takana on usein nimenomaan pelkoa.

Joo, mä ainakin myönnän heti että ennemmin mullakin on aina hädästä, pelosta ja surusta kyse, ja turhautumisesta, jos kuulostan aggressiiviselta (en tarkoita silloin kun OLEN aggressiivinen, se on eri asia, tai näin koen). Siinähän se sitten onkin, kun aina olettaa että MUUTKIN tajuavat että se mikä näyttäytyy aggressiona on pyrkimystä ilmaista se taaempi tunne - eli tarkoitus ei ole iskeä vaan ojentaa käsi toisen puoleen...ehkä Ahdinkin aggressio on sitten pyrkimystä lähentyä?

No jaa...menenpä hommiini lopulta.

Ei se varmaan mitään haittaa ainakaan, jos ajattelee, että Ahti siinä vaan ahdistuksissaan yrittää lähestyä nykyrunoilijoita ja muita kirjallisuusihmisiä ;)

I do not understand what you mean.

Manufactures roll forming machines in variety of configurations, as well as decoilers and cutoff equipment. Units can be customized to requirements.
roll forming machines,
roll forming machine,
roll former,