Kuule Kirsti ei ne asiat niin huonosti ole. Kyllähän minunkin kymmenvuotias tyttäreni aina välillä katselee itseään kriittisesti peilistä ja päivittelee vatsaansa. Ulkotulevat paineet ovat kuitenkin aina kumottavissa sisältä tulevalla hyväksynnällä . Aina! Ottaa lapsen syliin ja sanoo, että se on ihana, niinkuin se on. Se voittaa kaikki markkinavoimat. Vanhemmat tajuavat tämän nykyään pääasiassa paljon paremmin kuin 60-70-luvuilla. Liiallisista harrastuksista tulee varmasti stressiä, mutta varmasti vanhemmat ovat tämän huomaavat pääasiassa ajoissa. Nykylapsista tulee kuule Kirsti paljon vähemmän neuroottisia kuin mitä me nelikymppiset olemme. Sen huomaan omistani ja opetettavistani. Täysin ongelmatonta lapsuutta/elämää ei toki olekaan.

Ehkä sun lapset kuuluu sitten tuohon onnelliseen 15 % jotka alle kuusivuotiaina vielä osaavat olla tyytyväisiä itseensä. Mutta siis kyllähän kaikki tutkimukset ovat antaneet tällaisia aika synkkiä kuvia suomalaislasten tilanteesta. Osa lapsista voi paremmin kuin lapset koskaan missään, mutta yhä enemmän voidaan myös ihan tajuttoman huonosti.

Mikähän tutkimus osaa kysyä alle kuusivuotiaalta, että onko se tyytyväinen itseensä? Ja kukahan yleensäkään on tyytyväinen itseensä jos kysytään: nolla prosenttia! Kun nykyään tutkitaan kaikkia asioita niin hirveästi niin tottahan tuloksiakin saadaan. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että asiat olisivat niin kauheesti huonommin kuin silloin kun ei vielä tutkittu. Hassua ajatella, etä suomalaislasten tilanne olisi jotenkin synkkä millään mittarilla. Ei tarvitse kauas mennä niin kriteerit muuttuvat olennaisesti toisenlaisiksi. Ja kun tarpeeksi kauas menee niin kysymyskin muuttuu toiseksi.Elämäksi ja kuolemaksi.

Mulle oman siskon (9 v nuorempi) kasvamisen seuraaminen oli jotenkin järkkyä. Olen itse tainnut kuulua siihen onnelliseen 15 prossaan ainakin koulun alkuun saakka; koulussa kyllä kävi selväksi, että olen inhottava ja läski. Mutta sisko: se alkoi kolmivuotiaana jo narista reisiensä paksuudesta. Se on jotenkin niin... karmivaa. No okei, tietysti se oli äiti, jolta tuo narina opittiin, selvähän se.

(En muista aikaa jolloin äitini EI olisi ollut laihiksella.)

TOisaalta, sisko ei harrastanut mitään.

Harrastukset ovat kyllä vähän kaksiteräinen miekka siinä mielessä, että ovathan ne myös HYVIÄ. Ainakin minä olen pysynyt juuri harrastaen hengissä. Koulussa kiusattiin rankasti, ja pihaleikkeihin en uskaltanut mennä vaan leikin teatteria nalleineni. Siten ihan hyvä, että oli baletti ja ratsastus ja taitoluistelukoulu ja pianotunnit ja partio ja kuvataidekerho - niissä saattoi tavata ikätovereita ja niissä oikeasti vahdittiin, ettei kiusaamista tapahdu. Ja ainakin itselleni ne olivat mielekkäitä, vaikka nyt baletti, piano ja taitoluistelu eivät tosiaan edustaneet sitä ominta itseä vaan enemmän ominta äitiä. Puuh.

Minä olen kyllä saanut lapsuuden onnistumisen elämykseni valtaosin harrastuksista. Ja kuten äiti kertoo, vonguin joka vuosi, että jos saisin aloittaa myös tän ja tän ja tän harrastuksen, ja äidin oli väen vängällä pidettävä kiinni siitä, että yhden päivän viikossa PITÄÄ olla harrastukseton. Itse olisin kuulemma ollut koko ajan menossa. Ja ymmärtäähän sen, minusta: uuden oppiminen on jokseenkin valloittavaa ja hienoa verrattuna kurjiin sosiaalisiin tilanteisiin, joissa joutuu kuulemaan kerta toisensa jälkeen olevansa se läski mamo, jota ei haluta pesisjoukkueeseen mukaan tai joissa joku ehdottaa, että mennään ärkkärille pöllimään lakua, ja saa pelätä, että nyt sitten joutuu vankilaan loppuiäkseen.

Ei se ole niin yksinkertaista, siis. Kuitenkin mustakin on tullut ihan sosiaalisesti toimeentuleva ja laajaystäväpiirinen otus.

Kai se on kiinni aika paljon siitä, haluaako lapsi itse harrastaa ja kuinka paljon ja kuinka kunnianhimoisesti. Mun suojana on varmaan aina ollut tämä tietty välinpitämättömyys kunnianhimoa kohtaan - keskityn itse asioihin, en siitä mitä musta ajatellaan, jos nyt en suoranaisesti joudu kiusaamisen kohteeksi. (Sitä ei tietty aikuisenakaan voi olla huomioimatta.)

Lapsille näytettiin silhuettikuvia erikokoisista lapsista ja pyydettiin kertomaan mikä näistä muistutti itseä. Sen lisäksi heiltä kysyttiin minkä kuvan he toivoisivat muistuttavan itseään. Lapset saivat myös selittää valintojaan tyyliin "se on hyvännäköinen kun ei ole mahast liian paksu." (suora sitaatti)

Niin, ymmärrän kyllä ettei tarvitse mennä kuin tuon itärajan yli, niin hyvinvoinnin kriteerit muuttuvat jo toisiksi. Mutta kun me emme elä siellä, vaan täällä. Ei se vaan jotenkin mene niin että voisin hoitaa omat ongelmani pois päiväjärjestyksestä ajattelemalla että jossain nälkämaassa ihmisillä menee paljon huonommin. Ihmisen psyyke vain ei toimi niin.

On se hyvä että sulla Kirsti on täällä hyviä keskustelunaloituksia. Itseäni riivaa kirjoittamisprojektin jälkeinen tyhjyys ja tuntuu, että kaikki on omanapaista tuolla blogissakin.

Minullahan on se kuusivuotias erityislapsi. Hän on (ja varsinkin ollut) allergikko, ja on jäänyt paljon lyhyemmäksi kuin toiset. Kaipaus kaverisuhteisiin jo olisi, mutta niissä tuntuu tulevan aina vain lisää pettymyksiä ja niiden kautta hän peilaa sitten itseään. Miksi olen näin lyhyt, hän kysyy. Katso äiti onko mun jalat kasvaneet paljon.
Kyllä minäkin sylittelen ja kerron että hän on upea juuri sellaisena kuin on. Mutta hän kuulee myös niiden toisten ääniä.
En olisi koskaan etukäteen kuvitellut, että kuusivuotiaan kanssa joutuu jo vastamaan kritiikkiin, jonka hän voimakkaasti antaa itselleen, ulkoisista ja sisäisistä ominaisuuksista. Joskus katselen häntä salaa ja mietin, mitä tuon lapsen sisällä oikein liikkuu. Hän ei aina edes osaa sanoa ajatuksiaan selkeästi johtuen puheen ja lauserakenteen tasolla olevasta viiveestä. ja kuitenkin hän tajuaa niin hyvin olevansa jollain tasolla "lyhyt" myös psyykkisellä puolella toisiin nähden kun sosiaalisten siteiden luominen on vaikeaa.
Olet Kirsti oikeassa, kuusivuotiaamme elävät jo monimutkaisessa maailmassa, ja vaikka äitinä yritän olla vuoroin jarruna, kannustimena, suojaseinänä niin en enää uskoo äidinrakkauteen joka suojaisi kaikelta. Joku sanoi joskus, että iskut kasvattavat, mutta toivoisin kyllä että niitä ei tulisi niin kovasti kun välillä tulee. Ja se lapsi on niin kovin kaunis ja suloinen.

Minä itse selvisin aikanaan harrastamalla teatteria. Silti meidän lapsia ei vielä juoksuteta vakituisissa harrastuksissa, koska kuusi- ja varsinkin kolmevuotias ovat mielestäni siihen aivan liian pieniä. Toisekseen esikoisen motoriikka ei riittäisikään soittamiseen tai urheiluun.

Menemme usein teatteriin sen sijaan, tai elokuviin, tai retkelle. Teatterissa kuusivuotias elää mukana koko kropallaan. Se on ihanaa!
Ja tuossa olen samaa mieltä, että en osaa ajatella omien ja lasteni ongelmien kanssa että onneksi jollain on huonommin. Minun pitää selvitä siitä, mikä minun lapsestani tuntuu pahalta. Kuusivuotiaskaan ei ymmärrä, että jos ei ole yhtään ystävää jonka kanssa leikkiä, jos vastaan että no onneksi ei olla sodassa ja sulla on ruokaa. Ystävän puute voi olla koko hänen elämänsä suurin katastrofi ja sellaisenaan mittava, ja otettava vakavissaan huomioon.

Pitikin Veloena juuri sanoa, että lapset ovat erilaisia. Joku tosiaan voi haluta joka päivä harrastaa jotain. Mutta sanoit sen sitten itse. Minulla on lukujonossa Liisa Keltinkangas-Järvisen kirja temperamenttityypeistä, ilmeisesti on näyttöä siitä että on olemassa erilaisia biologisperäisiä temperamentteja, sittenkin, ja siitä käsin varmaan selittyy miksi toiset ovat herkkiä ulkopuolelta tulevalle arvostelulle, toisia se ei niin kosketa.

Sarah, se mitä kerrot, tuntuu kyllä surulliselta. Tuntuu niin ääliömäiseltä, että ihminen joutuu pienestä pitäen kärsimään siitä että on liian paksu tai lyhyt tai pitkä tai hidas tai mitä tahansa. Se on järjetöntä. Ja tuntuu, että vaikka suvaitsevuudesta puhutaan eikä ihmisiä saa enää päin näköä haukkua rumilla nimillä, niin kulttuuri sallii yhä pienempiä poikkemia ja leimaa yhä pienemmästä ihmisen jotenkin epäkelvoksi tai ainakin leimaamisen uhka leijuu ihmisen yllä yhä mitättömämmistä syistä.

Ei nyt saa ymmärtää tahallaan väärin. Enhän minä sitä tietysti tarkoita, että me pitäis olla onnellinen, että muilla on huonommin, se nyt oli vähän ilkeästi pistetty. Suhteellisuudentajua pitää olla, sitä minä tässä peräänkuulutin.Mikään ei ole niin kamalaa kuin se, että omalla lapsella on paha olla. Sehän on selvää. Sitä varten on aikuiset siinä vieressä sen hetkisen aikaa kun lapset meidän ovat. Sitten onkin pärjättävä omillaan. Vanhempien ja lasten ;)

No en minä mediaope sitä niin tarkoittanutkaan, että pitäisi olla onnellinen siitä kuinka huonosti muilla menee. Vaan ihan tässä omissa liemissä kiehuessakin se tulee jatkuvasti mieleen että oikeastihan sitä meikäläinenkin on monin tavoin siunattu ja onnekas, verrattuna suurimpaan osaan maailman väestöstä. Verrattuna suureen osaan suomalaisiakin. Ja silti poden jatkuvaa lievää masennusta ja olen siinä kiikun kaakun että alanko popsia jotain pillereitä vai en. Yritin vain kuvata sitä, että jos itsellä on paha olla, siihen ei tavallaan auta vaikka tietää että minulla on kaikki mahdollisuudet olla valtavan onnellinen. Niin kuin siis lapsetkin voivat olla monin tavoin hyvinvoivia ja sitten kiusata itseään tällaisella typerällä jutulla. Tai siis mikä ulkopuolisesta tuntuu typerältä, mutta lapsi ei sitä niin koe. Sinun lapsesi ovat onnekkaita koska niillä on vieressä isä joka hellii niitä. Sellaiset isät taitavat vieläkin olla ikävän harvinaisia ja monet äiditkin tartuttavat lapsiinsa enemmän ulkonäköangstia kuin kykyä olla tyytyväisiä itseensä.

viittasinkin kirsti sarahin toiseen kommenttiin. Mutta nyt kun on aikaa tässä niin intän vielä, että nykyään sellaisia isiä on kuitenkin paljon enemmän kuin 60-luvulla: olen varma, että asiat ovat siinä suhteessa menneet paljon parempaan suuntaan! Kuten huomaat, opettelen kovasti positiivista ajattelutapaa, etei tarvitsisi niitä pillereitä popsia!

Ahaa, ja hienoa että jaksat opetella posiitivista ajattelutapaa. Sitähän minäkin yritän, vaikka ei sitä täällä ehkä aina huomaa. Joo ja uskon kyllä, että ihania isiä on enemmän kuin 60-luvulla. Mutta ettei vain olisi käynyt niin että niitä kamaliakin isiä on enemmän kuin 60-luvulla. En tiedä, minähän olen tavallaan ulkopuolinen tässä jutussa. Paitsi että asia kiinnostaa koska kirjoitan lapsille ja nuorille.

Mediaope kirjoitti: "Ja kukahan yleensäkään on tyytyväinen itseensä jos kysytään: nolla prosenttia!"

Minä esimerkiksi, suurimman osan aikaa. Aloinkin miettiä, kumpi oli ensin, tyytymättömät ihmiset vai oletus siitä, etteivät ihmiset voi olla tyytyväisiä. Tuo oletus nimittäin voi aiheuttaa sen, että tyytyväisyyttä aletaan kyseenalaistaa ja tavoitella kaikenlaista, vaikkei olisi edes tarvetta.

Kirsti puhui kyllä totta, kun sanoi, että kulttuuri sallii yhä pienempiä poikkeamia. Nykyään helposti suositellaan kaikenlaisia leikkauksia ja toimenpiteitä, joiden avulla ihmisestä tulee enemmän muiden kaltainen sen sijaan, että opittaisiin hyväksymään ne poikkeamat. Ne kun eivät useinkaan ole sairauksia, vaan ominaisuuksia.

Niin, justiinsa oli se juttu sairaalasta joka on tarkoitettu terveille ihmisille, jotka haluavat voida paremmin. Siis kaipa se tarkoittaa kaikenlaista pientä säätöä, rasvaimuja, kohotuksia, sun muuta. Jotenkin se vaan tuntuu aina niin uskomattomalta että ihmiset altistavat itsensä kirurgian riskeille ja leikkausten jälkeisille kivuille näyttääkseen sitten jonkin aikaa hiukan paremmilta.

nykyinen neuvolajärjestelmä, joss lapsia tarkkaillaan kaiken aikaa ja aina on jotain pielessä, liian lihava, liian laiha, liian ,hidas, liian kömpelö etc. Miten siinä oppii hyväksymistä lapsikaan.
Ainoa toivo, että vanhemmat rakastavat ja heille omansa kelpaa...

Nyt menen asian sivuun vai menenkö sittenkään. Miten voi enää uskoa itseensä ja viehätysvoimaansa ja seksikykyihinsä ja parisuhteeseen, kun kaikki näytetään paljaasti. On missä mällätä ja on mihin verrata. Ennen piti seksitietoa hakemalla hakea kirjastosta, nyt on yleisillä keskustelufoorumilla juttelua ja neuvoa asennoista ja tekopenikseistä ja orgasmeista niin että huomaan olevani hyvin, hyvin alkeellinen ja jäykkä, mikä ei naisesta puiheenollen ole ollenkaan hyvä asia. Eli ongelma on siinä, että liika on liikaa. Koko maailma silmien edessä, herranen / naisenen aika sentään! Johan siinä pieni ihminen kutistuu, jos käy vertailemaan itseään kaikkeen näkemäänsä ja kuulemaansa. Olipa kyse ulkonäöstä tai seksiakrobatiasta. Ennen oli helpompaa. Näkyi ja kuului niin vähän. Siihen maisemaan istui mielellään.

Niin. Tyttäreni soittaa viulua, lukee, surffailee netissä ja viihtyy itse asiassa aika vähän ulkosalla.

Onneksi nyt netissä on tytölle jonkinlainen päivittäinen kyselytesti (en muista urlia) joka määrittelee onko oltu tarpeeksi ulkona ja liikuttu ym.

Onkohan tyttärestänikin tulossa teoreetikko tähän käytännön ihmisten kovaan maailmaan?

Argh!

Hei Kirsti.
Lapsuudesta muistan etenkin sen, kuinka kiire oli kasvaa aikuiseksi. Prinsessaliihottelujen ja nukkeleikkien oheen tuli aikuisen naisen emulointi,kiinnostus pukeutumiseen ja hiusten laittamiseen. Aikaisessa murrosiässä meikkaaminen tuli elintärkeäksi, ja ne reiät korviin piti saada heti oppikoulussa, kun muillakin kerran oli. Nythän reikiä laitetaan korviin jo vauvoillekin, ja nuorille ja aikuisille vaikka minne.

Olin muuten varmaan yksi Suomen ensimmäisistä ihmisistä, jolla oli kahdet reiät korvissa, siis jo 70-luvun lopussa. Vietin Englannissa muutamia kuukausia, ja se juttu tuli minulle sieltä. Näin yhden naisen maanalaisen liukuportaissa ja naps. Minunkin oli Suomeen palattuani saatava toiset reiät. Kyllä sitä kultaseppä silloin ihmetteli!!

Nykyäänhän se toiset reiät ovat jo aikaa sitten umpeutuneet. Eivätkä sellaiset jutut enää kiinnosta.

Mukavampi olisi mielestäni, jos lasten annettaisiin olla lapsia ihan konkreettisesti hiukan kauemmin. Mutta lapsissa on markkinarako, ja tuota lasten halua kasvaa aikuiseksi mahdollisimman nopeasti kyllä mielestäni hyödynnetään. Miksi muuten lapsille myytäisin spagettiolkaintoppeja ja muita aikuisten naisten vaatteita? Ja miksi noita niukkoja musavideokuteita, spagettiolkaintoppeja ja muita myydään nykyään täällä Suomessa myös talvella?

Lasten ja aikuisten ongelmat kehitysmaissa jne. ovat tietysti ihan eri luokkaa.

Olen itsekin ollut neuroottinen ja ahdistunut ulkonäköni suhteen jo nuoresta pojasta ja olen edelleen jossain määrin. Kompleksia on tavallaan pahentanut se, etten ole koskaan halunnut nähdä itseäni ihmisenä, jonka itsetunto on kiinni tällaisissa asioissa; olisin halunnut olla niiden yläpuolella tai ainakin niistä piittaamaton. Se on ikään kuin häpeää omasta häpeästä.

Niin vähän on sitä mikä on minun tahtoni alaista.

Valtavan mielenkiintoinen keskustelu taas menossa täällä "Kirjailijan hoitoklinikalla". Joudun työni puolesta selailemaan terveyslehtiä ja aikakauslehtiä. Silmiinpistävän puutteen olen lehtijutuissa huomannut. On pilvin pimein juttuja siitä miten pitäisi pistää se-ja-se asia kuntoon ja hoitaa tuo-ja-tuo vaiva pois päiväjärjestyksestä. Tällaista juttua ei ole sattunut silmään:

Miten annan lapselleni onnellisen lapsuuden?

Liekö sellaista juttua olemassakaan?

Minusta tuli toistamiseen isoisä 5.12.2005 klo 21.17. Syntyi terve tyttärentytär. Olen ylpeä tyttärestäni!

Ohhoh, onnea Veteraaniurheilijalle! Minustakin tuli muuten isotäti juuri tässä muutama päivä sitten.

Anonyymi idiootti, nimimerkkisi ei tee sinulle oikeutta, et voi olla idiootti koska olet niin oikeassa. Noinhan se on. Ei enää joudu vertaamaan itseään pelkästään olemassaoleviin oikeisiin menestyjiin vaan keinotekoisesti luotuihin mallikuviin. Playboylehden nakukuvatkaan eivät ole naturelleja vaan tietokonein paranneltuja. Joudumme siis vertaamaan itseämme sellaisiin kaunottariin joita ei ole olemassakaan.

Timo, se justiin ärsyttää että aina täytyy olla jokin vialla. Se ei yksinkertaisesti jotenkin käy, että joku ihminen olisi hyvä sellaisena kuin on.

Niinpä Maria, miten se mahtaa onnistua että lapset saisivat olla lapsia. Lapsuus lyhenee koko ajan ja toisaalta kiintoisasti nuoruus pitenee ja molemmista päistä koska aikuiseksi ei kenelläkään ole kiirettä ja jos on, huomaa itsensä kelkasta pudonneeksi kalkkikseksi.

Haa, tuttu dilemma. Ja kun siitä asiasta ei pääse sillä yli että ajattelee että minä en ole sellainen ihminen jonka elämä on kiinni jostain näin triviaalista koska se kuitenkin on. Ainakin vähän. Ihmisen on kauhean vaikea olla täysin riippumaton ympäristön vaatimuksista, kyllä ne aina vaikuttavat.

Ei taida kovin moni tajuta, kuinka paljon lapsilla on aikaa. Ne pääsevät koulusta yhden, kahden kieppeillä, tekevät läksyt ja ehtivät pitkästyäkin ilman pihaleikkejä.

Minä olen nähnyt lasten leikkivän pihaleikkejä kaikkialla missä olen käynyt. Myös omat lapseni leikkivät kirkkistä ja purkkista ja mitä niitä nyt on. Se on jännittävää, kuinka lapsettomien mielestä lapset eivät enää leiki niin kuin he ovat lapsena leikkineet.

Meidän lapset käyvät myös harrastuksissa ja olisi mukavaa, että lapsiltakin kysyttäisiin joskus, ottaako niitä pattiin käydä harrastuksissa, vai ottaako se pattiin vain niitä, joilla ei lapsia ole tai jotka eivät viitsi viedä lapsiaan mihinkään harrastuksiin. Pojat pelaavat molemmat jääkiekko ja nuorempi lisäksi futista. Tyttö harrastaa teatteria.

Minun pitää mennä nyt syömään. Olisin halunnut papattaa paljon pitempään, varsinkin niistä ulkonäköongelmista, mutta meillä syö perhe joka päivä tähän samaan aikaan yhdessä. Kun meillä on se sokeritautinen lapsikin.

Kyllä täällä meilläkin lapset leikkivän pihalla piilosta, kirkonrottaa ja sellaista. Ne, ketkä leikkivät, kaikki eivät, eiväthän kaikki ole samalla tavalla sosiaalisia.

Oma poika harrastaa hullun lailla futista. Oli viisi, kun ilmoitti, että nyt se alkaa. Nimittäin harrastus. Yritin toppuutella, koska olin sitä mieltä, että leikki on lapsen työtä jne. Hahhah.
Harrastaa edelleenkin, eikä loppua näy. Jos joku on ollut vastahakoinen lähtemään kentän laidalla, niin se olen ollut minä.
Tyttökin harrastaa. Ja leikkii. Ja miettii, onko hän riittävän hyvännäköinen. On miettinyt sitä jo monta vuotta, vaikka on vasta 11. Äitinsä ei ole nähnyt laihduttavan, ei kuullut äidin itkeneen kilojaan tai ulkonäkönsä puutteita, ei nähnyt äitinsä tuskailevan, miltä näyttää missäkin vaatteissa ja kuitenkin hän osaa nuo kaikki asiat. Riittää, että hän kuuntelee kavereitaan. Katsoo ympärilleen. Kuuntelee poikien huutoja läskeistä lehmistä.

Eli, vaikka miten päättäisi, että minun tytöstäni tulee vahva nainen, jonka ei tarvitse miettiä, mitä muut ajattelevat, niin kuulkaas, ei se ole niin helppoa. Ei ole ainakaan ollut minulle. Eikä ystävilläni, jotka myös ihmettelevät, miksi omat langanlaihat teininsä sairastavat anoreksiaa. Paljon voi kuvitella tekevänsä ja iso hali auttaa kotona, mutta kun taas koulun pihalla joku haukkuu lehmäksi, niin ei siinä aina halit auta.
No, ehkä tässä tyttö nyt karaistuu ja voi isompana sitten huomata, että minustahan tuli vahva. Vielä se ei onnistu.

Niin siis Saara tuo käsitys pihaleikkien vähentymisestä ei kyllä ole mikään lapsettomien käsitys asiasta vaan perustuu tutkimuksiin, Scillalta varmaan löytyisi tarkempi lähdeviite koska kerran kysymys oli hänen tenttikirjastaan. Voihan tällaisen tutkimustuloksen toki kiistää, mutta siis siitä ei tosiaankaan ollut kysymys että joku lapseton ihminen, esim. minä olen keksinyt että lapset leikkivät vähemmän kuin ennen. Mutta ainahan se on niin, että jos minä esim. väitän tässä, että kyllä kiire on valtavasti yhteiskunnassa lisääntynyt ja autolla ajelu edestakaisin, niin ihan on varma se että jostain ilmestyy tänne ihminen minulle kertomaan, että hänen kiireensä ainakin ovat valtavasti vähentyneet eikä hänen asuntoalueellaan suinkaan kukaan ajele edestakaisin autolla.

Kyllä se Petra varmaan sitä lasta kuitenkin auttaa jos kotona halataan.

Niin, olisihan se kamalaa, jos ei halattaisi ja halaus auttaa, mutta jos ulkona tulee turpaan, niin sitten tulee. On vaan niin hirvittävän helppoa sanoa, ettei pidä välittää ja pitää olla vahva, eikä antaa minkään hetkauttaa. Jestas sentään, kyse on sentään lapsista! Harva aikuinenkaan pystyy olemaan välittämättä! Miten sellaista voi sitten vaatia lapselta(tai että hänen vanhempansa opettavat hänet kiven kovaksi -ei se niin ihan käy).

Ai niin, siitä leikkimisestä vielä. Riippumatta tutkimuksista(hahhah, aika rohekaa), sanoisin ennemminkin, että leikit ovat muuttuneet. Leikit ovat siirtyneet sisälle -esim. kirkkisiässä- jossa istutaan tietokoneen ja pelien ääressä. Sekin on leikkiä. Kuvittelua. Kilpailemista.
Siis tämä niiden perinteisten pihaleikkien lisäksi.

Ensinnäkin: taas helkkarin hyvä postaus ja mielenkiintoisia kommentteja! Sitten: muistan, kun jo ala-asteella kaikkien tyttöjen piti koko ajan haukkua itseään, tai muuten oli "leuhka" tai "diiva". Siis ulkonäöstä piti itseään soimata, painosta ja ihan kaikesta, tyhmyydestä, huonoudesta kaikessa jne. Ei saanut iloita hyvästä numerosta kokeessa, koska heti oli leuhka diiva, vaan piti olla hiljaa tai valehdella ja voivotella muiden kanssa.

Ulkonäöstä sain turpaani jo ala-asteelta asti, ennen kouluikääkin.

Pojalla ei ole ollut minkäänlaisia ulkonäköpaineita. Hänellä on todella isot, mahtavat korvat ja hän itse pitää niitä erittäin komeina. Joku oli joskus yrittänyt kiusata, mutta Laps ei ollut edes tajunnut, vaan oli sanonut ylpeänä, että hän muistuttaa Jumboa ja toinen korva on vielä lerppa(siitä puuttuu jänne)!
Yleensäkin olen huomannut hänen pitävän itsestään. Hän on ylpeä piirustuksistaan ja miekanvalmistustaidoistaan sun muista ja vetää pihan poikalaumaa perässään(kaikki nuorempia) opastaen, ettei eläimiä kiusata, eikä ketään jätetä pois leikeistä. Tämähän näyttää nyt ihan perinteiseltä"minun kullanmuruni, muiden kauhukakarat"-tekstiltä, mutta asia vain on niin, aina ollutkin. Harrastuksia ei ole, siis mitään treenejä tms pakollisia säännöllisiä. kaikenlaista on kyllä kokeiltu,mutta mieluummin se keksii itse omat puuhansa ja edelleen, 13-vuotiaana elää lasten maailmassa, mielikuvitusjutuissa jne.
Taitaa olla helvetin hyvin asiat meillä tuossa suhteessa.
Moni kavereista on sellaisia, jotka juoksevat treeneistä treeneihin, eivätkä koskaan tapaa kavereita ja käy kylässä, kun on niin paljon harrastuksia. Ihan perseestä.
Minä en jaksaisi edes viedä tuota mihinkään treeneihin...
-minh-

Hmm... treeneissä tapaa kyllä kavereita :)

Tämä on ehkä liian iso aihe kommenttilootassa selostettavaksi, mutta tosiaan on niin, että ne joiden lapset eivät käy treeneissä, tietävät aina paremmin, että treeneissä käyminen on pahasta ja treeneissä käyvät lapset suorastaan kärsivät ja kasvavat kieroon. Se ei vaan minusta ole ihan loppuun asti ajateltu eikä hirvittävän fiksua edes.

Tänään esimerkiksi nuoremmalla oli jäätreenit ja vanhempi halusi välttämättä mukaan jäälle, kun itsellä ei treenejä ollut.

Oikeastaan en edes koe tämän asian olevan selittämisen arvoista. Ihmiset puhuvat niin paljon vastoin parempaa tietoa ja vastoin lasten omia haluja, että on melkein parempikin jättää nämä arvostelut omaan arvoonsa. Lastahan meikäläinen kuuntelee, eikä hölmöjä aikuisia, jotka, btw, tekevät tutkimuksiakin aina siltä kantilta, että löytäisivät sopivasti kauhisteltavaa substanssia. Tuollaisen tutkimuksen voi valinnaisesti tehdä esim. Helsingin keskustassa ja päivitellä, että hupsista heijaa, lapset ei enää nykyään leiki.

Niin no Saara, mistä sinä tiedät ettei niillä ihmisillä ole jääkiekkotreeneissä käyviä lapsia jotka kantavat huolta siitä että lapsia kilpailutetaan esikoulusta lähtien? Minä en ainakaan tiedä kaikkien pikkulasten kilpailuttamisesta huolestuneitten ihmisten lasten jääkiekkotreenitilannetta. Enkä tiedä kannattaako tässä nyt yleensäkään jämähtää niihin jääkiekkotreeneihin kun kysymyksessä on yleensä vaan kilpailuttaminen, esim. kielikylpypäiväkoteihin pistetään lapsia että oppivat monikielisiksi ja pärjäävät maailmassa. Mutta voisi tietysti olla järkevää etten kirjoittaisi tästä nyt koska olen juonut pullon viiniä ja vähän portviiniä vielä päälle.

Niin ja Petra, leikit ovat muuttuneet ja siihen yritinkin viitata kun puhuin pihaleikeistä, ne ovat kai eittämättä vähentyneet mm. sen tähden etteivät pihat ja kadut ja kaupungit ole enää lapsille niin turvallisia ympäristöjä kuin esim silloin kun meikäläiset olivat kakaroita, että siinäkin yksi syy miksi väestötasolla lasten omaehtoinen pihaleikkitoiminta on vähentynyt vaikka lintukodoissa sitä vielä kenties harrastetaankin.

Niin muuten minh, minäkin muistan tuon itsensä haukkumisen. Olin ihan unohtanut, mutta nyt palautui mieleen.

En tiijä, mutta pirun vaikea kuvitella, että just niitten lapsien vanhemmat epäilisivät treenien kammoksuttavaa vaikutusta, joitten lapsia käytetään treeneissä...

Enkä minä jämähtänyt jääkiekkoon ollenkaan. Oma likkakin harrastaa teatteria. Huomenna on muuten pikkujouluesityskin. Näyttelee oopperalaulajaa, joka rakastuu henkivartijaansa.

Ja kuopus treenaa futista. Tapaavat siis kavereita, pitävät hauskaa enimmäkseen. Minusta ne nauttivat. Ei siihen ole tutkijoilla eikä kenelläkään mitään sanomista.

Viime kesän ja syksyn meidän tien lapset pelasivat kirkkistä joka helvetin ilta. Silloin kun asuttiin lähiössä, ne pelasivat sielläkin sitä.

Kaupunkien keskustoissa asuu vähemmän lapsia kuin ennen. Lapsi on luova tapaus. Tutkijat ovat jo valmiiksi jäljessä aloittaessaan tutkimuksensa.

Mediaopettaja: en niinkään kommentoinut kommenttiasi kuin Kirstin kommenttia sen alla!

Luin juuri jostain, että nykyään esimerkiksi leluja ei markkinoida 10 vuotta ylittäneille lapsille. Siis, meidän perheessä se tarkoittaa sitä, että tuo pieni kuusivuotias lakkaisi leikkimästä leluilla neljän vuoden kuluttua. Vaikea uskoa, sillä poika haaveilee nytkin päivittäin nukkekodista ja odottaa joulupukkia hirveästi.
Neljä vuotta on toki hänen elämässään hirveän pitkä aika. En silti toivo sitä. Ehkä erilaisuuden kokemuksesta syntyy hänelle jossain vaiheessa lupa olla itsensä, jos äitinä pystyn suuntaa tukemaan. Tällä hetkellä asia on lähinnä hänelle kirous.

Fil. tri Marjatta Kalliala on julkaissut väitöskirjan lasten leikkikulttuurin muutoksesta, tosin väitös (nimeltä Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä) on niinkin “vanha” kuin vuodelta 1999. Tutkimuksen mukaan perinteiset leikit ovat vähentyneet lasten keskuudessa; näin jälkikäteen ajatellen on ilmiselvää, että muutos on odotuksenmukainen.

http://cc.joensuu.fi/~loristi/1_02/kar102.html

Kiitos weera, että saatiin jotain kättä pitempää tähän keskusteluun. Ja Saara, totta kai tutkijat ovat aina "myöhässä". Sehän on se Minervan pöllö joka lähtee liikkeelle aina päivän laskiessa. Ihmiset elävät elämäänsä niin kuin taitavat ja tiede seuraa aina perässä, mutta esim. itse olen kokenut että tiede auttaa asettamaan omaa henkilökohtaista elämää laajempiin yhteyksiin ja ymmärtämään asioiden taustoja. Sen lisäksi sillä on tietysti lukuisia muitakin vähemmän henkilökohtaisia merkityksiä.

Juu, just. Kai se sitten niin on, että lapset eivät leiki, koska fil.tri niin sanoo.

Täytyy varmaan hankkia jokin titteli tämän joutoäidin tilalle, että voi tulla tänne esittämään näkemyksiään. Tai saa niille edes jonkinlaista vastakaikua.

Ihan niin kuin kokemuksella ei olisi hevon helvetin väliä silloin, kun joku filtri on pannut mustaa valkoiselle. Tavallisen duunarin on sitten vain myönnyttävä akateemisten hapatuksiin.

Pitäkää substanssinne tässä asiassa. :)

Tuosta kommenttistasi nyt puuttui tosiaan substanssi kokonaan.

Täytyy nyt taas kommentoida kun kommentoiduttaa. Miehet ei paljon tähän näytä sanovan? Vain toimittaja ja mie! hälyyttävää!
Mutta tutkija joka tekee oikein kirjan siitä että PERINTEISET leikit on vähentyneet!! HÄH! Mitenhän ne perinteet syntyvät?? Vai onko perinne perinne nyt jäädytetty ja perinne on vain se mitä me tehtiin kun oltiin lapsia? Vai voisko oikeesti ne nykylapsetkin luoda joitain perinteitä. Vai onko se jotenkin lähtökohtaisesti vähempiarvoista? Äh. Mainos: kirjoitan nyt postauksen Tiktakista ja siitä kuin lutusta se oli eilen kun 700 lievästi humalaista nuorta, tyttöä ja poikaa lauloi yhteen ääneen Satuprinsessaa!ei ole mitään mätää Suomenmaassa.

Hmmm... veteraaniurheilija on myöskin mies, parahin mediaopettaja. Minulla on neljä lasta ja kaksi lastenlasta. Mitä haluatte tietää lapsista? :-)

Tottakai!! Sori! Mielestäni vielä mies parhaasta päästä!

No ei kai ole perinteitä jäädytetty ja nykylapset voivat luoda ja luovatkin perinteitä ja niitäkin on varmasti tutkittu. Mutta aika monelta taholta on todettu, että lapsuus lyhenee, aikuisuuden paineet tunkeutuvat lasten elämään, joskaan eivät siis ainakaan Saaran, eikä Mediaopen eikä ehkä Veteraaniurheilijan lasten ja lastenlasten, mutta monien muiden kyllä. Ennen lapsilla oli enemmän aikaa touhuilla omia aikojaan ja leikkiä itsekseen, nyt yhä useamman lapsen elämä on aikuisten ohjaamaa ja tavoitteellista leikkiä myöten. Ja joidenkin lasten kanssa paljon työskentelevien mielestä siinä on ongelmansa, mutta minunhan ei ilmeisesti pitäisi tällaisista asioista puhua mitään koska olen lapseton ja siis lähtökohtaisesti täysin ulkona tästä problematiikasta.

"Ennen lapsilla oli enemmän aikaa touhuilla omia aikojaan ja leikkiä itsekseen, nyt yhä useamman lapsen elämä on aikuisten ohjaamaa ja tavoitteellista leikkiä myöten."

Tämä menee kyllä nyt ihan saivarteluksi. Siis ennen vanhaan omia aikojaan ja vielä itsekseenkin?

Tarkoittaako tämä nyt sitä aikaa, kun vanhemmat olivat pellolla ja lapset isosiskon johdolla sillä aikaa leikkivät perinteisiä leikkejä?

Vai siis sitä aikaa, kun meidän äidit lähtivät töihin heti synnytyksen jälkeen ja vauvat vietiin hoitoon? Ja sieltä hoitopaikasta tullessa sitten perhe söi idyllisesti yhdessä ja lapset kiiruhtivat pihaleikkeihin vanhempien keskittyessä tärkeämpiin asioihin, kuten väritv:n tuijottamiseen.

Vai tarkoittaako tämä nyt sitä, että kun lapset tulivat koulusta kotiin avaimet kaulassa ja lähtivät saman tien ulos leikkimään pihaleikkejä, koska vanhemmat eivät olleet kotona ja josta fil.trit tekivät tutkimuksia, että se on lapsen kehitykselle vaarallista elää niin turvatonta elämää ja että on saatava iltapäiväkerhotoimintaa ja ohjattua leikkiä, ettei lasten tarvitse koulun jälkeen olla yksin ja touhuta omiaan.

Vai onko tässä nyt kerta kaikkiaan hakusessa se pointti, että harrastukset syövät aikaa arvokkailta perinteisiltä suomalaisilta leikeiltä liikaa. Ja että perinteisiin leikkeihin ei ole koskaan kuulunut jalkapallo, jääkiekko, hevostenhoito, pesäpallo, tanssiminen ynnä muut tällaiset kummalliset touhut, jotka ovat olleet kautta aikain lapsen henkiselle kehitykselle haitallista, mutta koska niitä on tehty ennen vanhaan koulujen kentillä, kotitalojen talleissa ja tanssilavoilla, sitä ei olla ikään kuin huomattu kuin vasta nyt, kun harrastaminen on kaupunkiarkkitehtuurin ja tiheän rakentamisen myötä keskittynyt määrättyihin paikkoihin ja lapsia pitää näin ollen raijata ees taas tekemään kaikenlaista. Eli vanhempien panos lapsen elämässä alkaa vihdoinkin olla aika tärkeää, eikä lasta voikaan vain heittää pihalle viettämään aikaansa, mikä tietenkin on varsinkin tutkijoitten tärkeästä työajasta pois.

Alan vähitellen ymmärtää, että sinä tosiaan inhoat fil.trien tekemiä tutkimuksia.

Inhoan ja inhoan. Minusta niiden tarkoitusperiä pitäisi joskus kyseenalaistaa. Ainakin ne tosiaan näyttäisivät olevan jossain määrin omien motiivien sokaistamia. Ikään kuin tutkimustulos olisi päätetty jo ennen tutkimuksiin ryhtymistä.

Se kyllä eniten harmittaa, että se empiirinen oleskelu lasten kanssa ei näyttäisi olevan tutkimustuloksia tutukittaessa mitenkään tärkeää, vaan tärkeämpää ovat nimenomaan tutkimustulokset kuin elämä itsessään.

No, minä lähden nyt joskus 1800-luvulla rakennetun nuorisoteatterin puitteisiin katsastamaan yhä vain viriilin nuorisoteatteritoiminnan tuloksia.

No kyllähän niitä kyseenalaistetaan, vaikka minä ehkä uskon aina kaiken lukemani.

Vai on tutkimus "kättä pitempää" keskusteluun. Eipä juuri huvita keskustella, jos ollaan näin rähmällään jonkun väitöskirjan edessä.

Pallo, keinu ja hyrrä ovat edelleen keskeisiä lähes kaikissa leikeissä. Samoin piilosta, nurkkis, pehvis jne.

Ei kannata uskoa tukimuksia. Ne pyrkivät usein väkisin todistamaan muutosta johonkin suuntaan, vaikkei sitä olisi. Luottakaa omiin havaintoihinne lapsistanne, naapurin lapsista, maailman lapsista.

Ja pyyhkikää väitöskirjoihin, joita kalvakat tohtorit tekevät tiedeuskovaisten tarpeisiin.

Leikkiä se on muuten urheilukin ja treenaaminenkin. Ja todella mukaavaa leikkiä monien lasten mielestä.

Niin, kyllä minusta tutkimukset tuovat jotain kättä pidempää keskusteluihin, mutta eihän kaikkea tarvitse purematta niellä, tietenkään. Kiinnostus tieteellisiin tutkimuksiin ei mielestäni edellytä tiedeuskovaisuutta, onpahan vain yksi näkökulma maailmaan. Tietysti jokaisen oma henkilökohtainen kokemus on tärkeä, mutta kovin kapeaksi maailma jää ellei ollenkaan kiinnosta miten muut asiasta ajattelevat ja mitä havaintoja ovat tehneet. Tietysti taide on yksi tapa saada tietoa muiden kokemuksista ja hyvä tapa onkin, mutta itse en väheksy tiedettäkään.

Hyvä Prospero! Nyt olet kyllä hakoteillä tieteellisten tutkimustöiden suhteen. Minun mielestäni tutkijoiden aivoituksia kannattaa pääsääntöisesti lukea sillä mielellä, että sieltä löytyvään tietoon voi luottaa. Monesti tutkija näkee asian hiukan laajemmasta perspektiivistä kuin esim. yksittäinen ihminen, joka tarkkailee omia lapsiaan kotipihallaan.
Se mikä minua pännii tutkijoiden suhteen on se ilmeinen kyvyttömyys selostaa tutkimustulokset kansantajuiseen muotoon. Olen esim. viime aikoina paljon lukenut käyttäytymistieteen julkaisuja (syömishäiriöitä paremmin ymmärtääkseni) ja todennut jutut aika vaikeiksi ymmärtää.

Anteeksi tämä tutkijoiden puolustuspuheenvuoro, joka vie tämän loistavan keskustelun aivan sivuraiteille. Anteeksi häiriö!

Millainen olisi maailma ilman tutkimusta? Kukaan ei tutkisi mitään? (Siinä kirjaidea, olkaa hyvä. Sarjaan fantasia, vai mifä?)

No, tunteet peliin, rohkeasti: fil.tri -tittelikö nyt närästää vai se että yleensä ilmiöitä, sairauksia, kulttuureja, perinteitä, historiaa, matematiikkaa jne., kirjallisuuttakin tutkitaan...??

anteeksi, unohdin esittäytyä, weera post scriptumin tuohahti :)

Minua ei kiinnosta pätkääkään lasten leikeistä tehty tutkimus, ja vielä vähemmän se hetkauttaa minun lapsiani. Lapset leikkivät samoja leikkejä ja uudet tutkijat päätyvät taas uusiin tutkimustuloksiin. Mihin näitä tutkimuksia tarvitaan? Yksilön ojentamiseen? Tiedeyhteisön turhuuden pönkittämiseen? Minusta ei mihinkään. Mihin minä tarvitsen tietoa siitä, että lasten leikit ovat muka muuttuneet. En mihinkään. Kuka nämä tutkimukset maksaa?

Veteraaniurheilija, mitä mieltä olet esimerkiksi näistä ravintoon liittyvistä tutkimuksista ja tutkimustuloksista?

Tänään maksa on terveellistä, huomenna taas ei. Entä maito? Juo, älä juo. Jos minä alkaisin tosissani seurata tutkimuksia, minä tulisin hulluksi. Niin ristiriitaista tieto on, niin ristiriitaisia tutkimustulokset ovat.

Tässä vähän aikaa sitten sanoin, että me emme tiedä edes sitä, mitä me emme tiedä.

Entä eläimien kanssa tehtävä nollatutkimus? Tai se että eläimille tehdään samat kokeet monta kertaa, koska tutkimustuloksia ei anneta yleiseen tietoon?

Tutkimus on murhaa.

Kaikilla asioilla on kaksi puolta, hyvä ja huono. Totta on, että tutkimuksen totuudet - ja niistä syntyneet suositukset esim. lääketieteessä – kumoutuvat ja vaihtuvat uusin, usein vastakkaisiin hoitosuosituksiin, mutta yhtä totta on, että esim. ilman penisilliiniä (jonka tutkija "löysi") moni elämä olisi katkennut kesken. No, penisilliinille tullaan immuuneiksi etc. ja ollaan uuden ongelman edessä.

Totta kai tutkimuksia voidaan käyttää vääriin, joten tieteen etiikasta väännetään kättä (ja pitääkin vääntää) niin kauan kuin tutkimusta tehdään.

Joku tutkija tutkii kerta kaikkiaan vain siksi, että haluaa intohimoisesti etsiä vastausta silloin kun miksi -kysymys syttyy eikä anna rauhaa. Sen kummempia päämääriä ei aina tarvitse joillakin tutkijoilla olla, niin kummalliselta kuin se saattaakin kuulostaa. Perustutkimus on usein juuri sitä.

Aivan totta, minähän nostan kädet pystyyn esimerkiksi lääketieteen edessä. Ei riitä kompetenssi sen arvioimiseen. Mutta esimerkiksi kirjallisuuden ja sosiologian havainnoimiseen riittää minunkin järkeni.

Totta, tutkimusta on helppo puolustaa ja helppo inhota. Penisiliinistä atomipommiin.

Hei Prospero!
On totta, että käsityksemme ravintoaineista vaihtelee, mutta yllättävää kyllä viralliset ravitsemussuositukset ovat pysyneet hämmästyttävän vakaina vuosikymmenien ajan. Tämä ei olekaan mikään yllätys, koska paineet muuttaa ravitsemusta suuntaan taikka toiseen tulevat vaihtoehtoisten ruokavalioitten puolelta.
Olkaamme iloisia, että edelleen tehdään tarmokasta tutkimustyötä. Toivokaamme, että valtion ravitsemusneuvottelukunta pitää päänsä kylmänä ja ohjaa meidät edelleenkin oikeiden sapuskojen eteen.

Tutkimusta puolustaen, christer

"Monesti tutkija näkee asian hiukan laajemmasta perspektiivistä kuin esim. yksittäinen ihminen, joka tarkkailee omia lapsiaan kotipihallaan."

Just. Totta kai tutkija tietää paremmin kuin isät ja äidit, mitä niitten lapset tekevät. Itse pitäisin tätä tutkimusta aika huomattavasti suppeampana kuin mitä täälläkin kommentoivien ihmisten puheenvuoroista jo voisi päätellä, mutta tuo edellä esitetty oli jo jotensakin liian tyrmistyttävää. Eipä taida olla enää mitään lisättävää tähän.

Saara se jaksaa trollata tai sitten se muuten vain tyhmistelee huvikseen.

Ohhoh! No tämä selvä.

Saara! En tarkoittanut, että treenit olisivat pahasta, vaan sitä, että jos lasten aika koulun ulkopuolella on pelkkää treeniä, niin sitten on pahasta. Koska kaikki tarvitsevat vapaa-aikaa, jolloin voi löhötä tai hillua missä huvittaa. Olen katsonut joitakin Lapsen koulukavereita, jotka eivät voi tavata koskaan, kun pitää olla aina treeneissä.
Kävihän tuo Lapskin ju-jutsussa kaksi kertaa viikossa ja sählyssä kerran viikossa sen jälkeen, mutta sittemmin on kieltäytynyt treneistä. Kavereita on ja tekemistä piisaa, joten ollaan kaikki tyytyväisiä tähän nykyiseen olotilaan.Liikuntaakin tulee harrastettua, ulkona tuntikausia päivässä juosten.
Tutkimukset, jotka saavat vanhemmat tuntemaan itsensä kelvottomiksi(siis sellaiset vanhemmat, jotka niitä uskovat) ovat ylhäältäpäin tulevia neuvoja, jotka voi minusta heittää sytykkeiksi, auktoriteettivastainen kun olen.
Kyllä tutkimuksiin täytyy voida suhtautua kriittisesti, varsinkin, kun niin monet ovat tilattuja vain tiettyä tulosta varten, säädeltyjä ja salaisin kaavoin laskettuja, eli tulokset voivat olla ihan mitä hyvänsä. Oikeesti.
-minh-

Sinänsä kiinnostavaa, että tieteelliset tutkimukset herättävät voimakkaita intohimoja, kun ihmisillä jotka tutkimuksia tekevät on varmaan enimmäkseen sellainen olo etteivät ne suurta yleisöä liikuta ja kaikkein vähiten kiinnostusta löytyy silloin kun aihetta olisi.

Niin Saara, koin vaan että tahallasi sotket puuroja ja vellejä. Ei kai kukaan kiistä sitä että vanhemmat tuntevat omat lapsensa paremmin kuin joku tutkija. Mutta tutkimuksen tehtävähän on sanoa jotain väestötasolla ja kenties vielä muutamien vuosikymmenien aikajanalla.

Niin kuin tutkimus etsii "yleistä totuutta", samoin kirjallisuudessa "tehdään" yksityisestä yleistä. Muuten homma kaatuu. Pitää olla tarttumaa. Eikä se ole tartuntatauti. (viimeisesä lauseessa ei ole järkeä)

Onnettomat suomalaislapset kuuluu otsikko.

Onnettomia suomalaislapsia otsikointi olisi vastannut totuutta paremmin. Osa on onnettomia, osa ei.

Mutta ehkä on otsikoinnissa yleistettävä, jotta vaikutus räjähtää silmille ja mieleen.

Niin, otsikko on provosoiva. Se on aina vähän sellaista veitsenterällä leikkimistä että provoisoiko liikaa vai jättääkö täysin kylmäksi. Voi olla että nyt meni hiukan liian överiksi.

Kirsti, eivät tieteelliset tutkimukset herätä voimakkaita intohimoja. Mutta se herättää, että niillä yritetään lyödään päähän yksilöä ja osoittaa jotakain sellaista mitä ei ole. Ylhäältä alaspäin suuntautuvaa sanelupolitiikkaa ei sulateta noin vain ja kansalaiset alistavat tutkimukset omien havintojensa ja käytännön tasolle. Ja niinhän sen pitää tietenkin ollakin.

Ei tutkimus ole "tiederaamattu".

Pitäisikö tehdä väitöskirjoista väitöskirja. Mikä väite kestää ajan, mikä jää päiväperhoksi tai peräti erheeksi. Matematiikkako on ainoa tiede, joka suht. hyvin kestää päivänvalon, vaikka heurekat olisivat esim. keskiajan pimeyden ajalla keksitty. No ei kai sentään. Kyllä moni väitös on antanut uskoa siihen, että kehitys kehittyy.

Mutta oikeasti kiinnostaa tietää väitöskirjojen vaikutus (anti) ennen ja nyt ja huomenna. Aihe olisi liian laaja, joten väitöksiä pitäisi tutkia teemoittain. Lääketiede ensin? Ja kirjallisuus seuraavaksi ;)

Prospero, eiväthän ihmiset edes tiedä tieteellisistä tutkimuksista tuon taivaallista ellei joku niistä raportoi, joten olet tietenkin oikeassa, häly nousee aina vasta siinä vaiheessa kun joku, yleensä tietenkin perinteinen media nostaa jonkin yhden asian monien joukosta ja alkaa mekkaloida siitä. Suuri osa tutkimuksista jää pelkästään tiedeyhteisön sisäiseksi jutuksi.

weera, ilmiselvä sosiaalinen tilaus tuollaisella väikkärille, ellei joku ole sitten jo ehtinyt siihenkin ryhtyä.

Koko nimihän kertoo paljon. Väitöskirja siis väittää jotakin. Teoriatasolla opponentit väittävät vastaan. Todellisuudessa me kaikki olemme opponentteja, emmekä me nielaise jokaisen filosofian tohtorin henkisesti hintelää väitöskirjaa ihan noin vain.

Hyvä.

Suspension PumpSaara se jaksaa trollata tai sitten se muuten vain tyhmistelee huvikseen.

Thanks for sharing these useful information! Hope that you will continue doing nice article like this. stop foreclosure"

"I came here for the first time and found many information, all the information has given here is so useful for all type of people.."