Eilen tuli syötyä lounasta pitkän kaavan mukaan ja se taisi päättyä joskus puoli yhdentoista aikaan illalla. Alkuruuaksi tarjoilin vierailleni suppilovahverokeittoa joka oli maustettu kuusenneulasin, no kun sienien puhdistaminen on aina hiukan rasittavaa. Mutta vieraat nielivät neulaset valittamatta, varsinkin kun vakuuttelin että ne ovat kypsiä. Pääruuaksi oli paahdettuja juureksia, siis puikulaperunaa, porkkanaa, punajuurta ja bataattia valkosipulilla, rosmariinilla ja oliiviöljyllä maustettuina, lohi-vuohenjuustomureketta, joka oli kyllä vähän turhankin tuhtia ja guagamolea, jonka täyteläinen kirpeys mukavasti kevensi ja terävöitti mureketta. Aterian aikana nautittiin erinäisiä pulloja kuivaa italialaista valkoviiniä. Jälkiruuaksi oli kahvia ja perunaleivoksia jotka tarttuivat kitalakeen aivan oikeaoppisesti. Lopuksi kietaistiin huiviin vielä pullo chileläistä punaviiniä.

Sain lahjaksi  kirjan Munakoisojen kiukku, joka on sekoitus intialaisia ruokareseptejä ja perhetarinoita. Löysin jo kiinnostavan ruokavinkin mutta ennen kaikkea kirjassa kiinnostaa tarinoiden välittämä kuva intialaisesta kulttuurista. Intia on ollut minulle etäinen maa muutenkin kuin maantieteellisesti. Se on aina jättänyt minut kylmäksi, vaikka meillä on Intiassa kummilapsikin joka maksaa saman verran kuin Hesarin vuositilaus. Anteeksi tämä banaali rinnastus, mutta kummilapsen hankkiminen oli aikoinaan sidoksissa Hesariin, toisin sanoen luovuimme tilaamasta Hesaria ja pistimme rahat kummilapseen. Myöhemmin aloimme taas tilata Hesaria, paitsi että nyt meille tulee Turun sanomat, mutta emme ole luopuneet kummilapsestakaan. Itse asiassa tämä on jo toinen, edellinen pääsi jaloilleen ja muutti New Delhiin eikä hänestä ole kuultu sen koommin. En ole pitänyt tähän nykyiseenkään kummilapseen yhteyttä, koska olen järjestön julkaiseman lehden kautta saanut lukea pelottavia raportteja sponsoroitujen lasten ja heidän perheittensä ylenpalttisesta kiitollisuudesta. Olisi kyllä jännä käydä tapaamassa perhettä, mutta ajatus koko suvusta rähmällään edessäni on pelottava.

Olen katsellut joitakin intialaisia elokuvia ja kiiltokuvamaisuudessaan nekin ovat olleet pelottavia ja käsittämättömiä. Mieleen on jäänyt romanttinen kohtaus rakastavaisista uima-altaassa jossa taustalla jonkinlaisena rakkauden merkkinä räpiköi kymmeniä valkoisia kyyhkysiä. Mutta kyyhkysethän eivät kai osaa uida. Niiden kuvauksellinen räpiköinti turkoosinhohtoisessa vedessä oli siis ilmaisu äärimmäisestä hengenhädästä. Niin, Intiaan matkustamista siis tulee lykättyä senkin vuoksi, että pelkää näkevänsä paljon kaikenlaista tahatonta julmuutta sen lisäksi että aivan tahallistakin julmuutta on kaiken aikaa meneillään ympäri maailmaa. Mieluummin olisin ollut tietämättä sitäkin, että Yhdysvallat on lupautunut pidättäytymään kiduttamisesta omalla maaperällä, mutta he voivat kyllä kiduttaa vankejaan muualla. Onneksi asiasta on nyt noussut jonkinlainen pieni äläkkä, ettei tarvitse ihan yksin ahdistua tästä asiasta.

Mutta oikeastaan minun piti kertoa tässä jokin pieni, positiivinen ruokamuisto tuon Munakoisojen kiukun kunniaksi. Yksi ensimmäisiä ruokamuistojani liittyy niihin aikoihin jolloin olin alle kuusivuotias. Äiti lähti aamulla seitsemän aikoihin töihin ja vei minut pihan poikki isoäidin puolelle sillä minä menisin lastentarhaan vasta kymmeneksi. Isoäiti peitteli minut harmaan kudotun peiton alle ja käski jatkaa uniani, mutta en minä koskaan enää nukkunut. Minä lepäilin siellä ja katselin miten ikkunan takana tuli vähitellen valoisaa ja isoäidin pienestä keittokomerosta tuli nenääni paahtoleivän ja kaakaon tuoksu. Paitsi ettei isoäiti sanonut  sitä kaakoksi, vaan suklaaksi. Hän sulatti maitoon tummaasuklaata ja maustoi sen kanelilla. Mitään vastaavaa herkkujuomaa en muista sen jälkeen koskaan saaneeni.