Kirsti!
olen sitä mieltä että yksin ollessani olen kaikkein parhaimmassa seurassa. Yksinäisyys ja yksinolo ovat aarteita, itsensä tutkiskelu vaikka kirjoittamalla on silloin mahdollista. Olen jo monelle tässä jouluhysterian painaessa päälle todennut, että poistin sanavarastostani sanan pitää. (koskien itseäni) Muut pitäkööt verbinsä. Vaihdoin tilalle apuverbit voin tai saan ja elämässä on stressittömämpi sävy ;)
Kokkareilla seurustelen mielelään- esa-pekka salosta siteeraten- nurkassa olevan palmun kanssa. Sekin on parempaa seuraa kuin teeskentelijät. Minun tuntosarveni antennoivat teeskentelyn välittömästi ja teeskentelijäm kohdalle sattuessa käännyn kannoillani :)

Minäkään en koe yksinoloa kauhistuksena tai jollain tapaa hävettävänä tilana. En ole koskaan kokenut. Mutta kuvaamiasi kokemuksia kyllä on minullakin. Käyn mielelläni esimerkiksi musiikkikeikoilla itsekseni, ja sekös on kummastus monelle. Tyypillisiä keskustelunavauksia: "Miten sä täällä yksin oot?" tai "Eiks sulla oo kavereita, joiden kanssa lähteä?" Ilmeisesti varsinkin naisista helposti oletetaan, että laumoissahan ne liikkuvat aina vessaa myöten, ja yksin oleva on jotenkin tilanteeseen pakotettu. Pöh.

Myös elokuvat ovat usein parhaimmillaan yksin nautittuina. Ei tarvitse kommentoida tai miettiä, että tykkääköhän tuo... Mutta muistan jossain keskustelupalstalla jonkun valitelleen, ettei tohdi mennä yksin leffaan, "kun kaikki katsovat niin säälien".

Hysteeristä välillä, kieltämättä.

Hei Kirsti,
koen kuuluvani niihin taka-alan tarkkailijoihin joiden ulkopuolisuutta saatetaan voivotella, itsekin sen koin hankalaksi kunnes ymmärsin erilaisen olemisen rytmiikan. Suupääsosiaalisille hiljainen mukanaoloni on vieraudessaan hankalaa, omasta mielestäni se on kuitenkin hetkittäin jopa täydenpää läsnäoloa. Vuorovaikutteisen keskustelun merkitystä väheksymättä, kuuntelijaa omalle äänelleen omistautuneetkin kaipaavat. Taustalta, viirivehkan vierestä näkee ja ymmärtää paljon ihmeellistä ihmisestä. .)

Raiza, itse en ole vielä ihan tuolle asteelle päässyt että pitäisin omaa seuraani parhaana mahdollisena. Siedän yksinäisyyttä, mutta en ole kauheasti vielä oppinut siitä nauttimaan.

Olet Pagisija oikeassa, että yksin koettuina elokuvat ovat usein parhaimmillaan ja ihmeen harvoin tulee kuitenkin lähdettyä yksin mihinkään, siis näin kun on kuitenkin parillinen ihminen. Mutta viimeksi elokuvissa käydessäni pongasin heti pari elokuvaa joihin on varmaan turha houkutella miestä mukaan ja oli jotenkin hieno tajuta, että voin tosiaan mennä yksinkin ne katsomaan. Mutta se vaati jonkinlaisen ahaa-elämyksen.

Viive, usein tuntuu, että nimenomaan kuuntelijoista maailmassa onkin pulaa. Itse olen puhaltanut eloon monta sammahtanutta pöytäseuruetta kun olen alkanut kysellä ihmisiltä mitä he ajattelevat siitä ja tästä. Ihmiset yleensä rakastavat puhua omista loistavista ajatuksistaan ja minua tietysti kiinnostaa kuunnella.

Mietin aina sitä ristiriitaa, mikä itselläkin on: pitää omasta seurastaan, yksinolosta, kaipaa sitä ja hakeutuu siihen, mutta koko elämän pohjalla kytee valtava yksinäisyys, joka saa olon ihan hirveäksi. Ehkä se on senkaltaista yksinäisyyttä, että ei-tunne-kuuluvansa. Tai että kukaan-ei-voi-ymmärtää.
Eri juttu, kuin viettää aikaansa yksin, elää yksin, olla yksin. Ystäväni, mies, joka ei ole seurustellut kuuteen vuoteen, mutta sitä ennen aina, jatkuvasti avoliitossa tai suhteessa, sanoi: "Olen kyllä yksinäinen, mutta tottunut siihen".Minusta se oli aika hyvin sanottu, mutta vasta tarkemman mietinnän jälkeen.
-minh-

Kyllä tolkuton ihmissuhteiden verkko voi koitua kirjailijan kohtaloksi nopeammin kuin yksinäisyys. Aika kuluu aikomiseen eikä tekemiseen.
Eikä noita ystäviä lopulta taida olla paljoa kellään, siis sellaisia joiden sanaan voi todella luottaa.

Itselleni itsekseenolo on elinehto. Yksinolo ei ole yksinäisyyttä, olo ei tunnu yksinäiseltä. Mitä se yksinäisyys sitten onkaan.

Yksi esimerkki, ettei kaksikaan ole aina tarpeeksi. Olin vuosia sitten, ennen kuin olin lasiin alkanut sylkeä, ystävättären kanssa kahdestaan baarin yhdessä nurkassa. Siihen sitten ilmestyi tuntematon mies voivottelemaan, että "miten te täällä kahdestaan, tulkaa tuonne missä muitakin" (joitain tuntemattomia).

Minä rakastan yksinoloa. Se on ihanaa.
Yksinolo ei ole sama kuin yksinäisyys. Yksinäisyys on tunne, joka jopa tuntuu olevan melko riippumaton siitä, onko seuraa vai ei.

Kun minulla on melko pieni lapsi (jaajoo ja se mieskin, mutta siitä ei ole paljoa vaivaa), tuntuu sitä yksinoloaikaa olevan suorastaan liian vähän nykyään. Perheellisyydessä on kuitenkin se hyvä puoli, että ei tarvitse jouluna sännätä minnekään, kun voi olla ihan vaan perheen kesken.

Evi ja C ovat oikeassa: yksinolo ei ole sama asia kuin yksinäisyys. Ja juuri siksi tuntuu loukkaavalta, kun jossain juhlissa istuu hetken sohvalla ja vain siemailee skumppanjaansa katsellen toisten elehtimistä, tarkkaillen, ja äkkiä paikalle hyökkää joku juntti, joka mesoaa kovaan ääneen, että miten tällainen nainen on täällä ilman seuraa, haloo, eikö ketään kiinnosta... ja sitten häipyy korvat luimussa keittiöön jos vaikka siellä saisi olla rauhassa.

JOuluna tuntuu kaikkein yksinäisimmältä lapsuudenkodissa. Ei vain jaksaisi sitä hössötystä. Olen ainakin kahtena jouluna tahtonut olla yksin, mutta silloin on joku hyväntahtoinen hölmö raahannut mut takaisin rinkiin, vaikka oikeasti olisin halunnut narskuttaa piparia kotona ja lukea lyriikkaa kynttilänvalossa, mieli rauhassa.

Tästä joulusta voi kyllä tulla kaikkien aikojen helvetillisin: olen sopinut viettäväni sen exäni kanssa, entisessä kodissani, koska se on hänelle kovin tärkeää, kun ei hänkään kestä vanhempiaan, ja on yksinäisyyden kanssa vielä paljon minua huonompi. Toisaalta, en osaa olla suhtautmatta positiivisesti tähänkään: ehkä meistä hioutuu tällaisessa koettelemuksessa niin vahvat ystävät, ettei sitä enää mikään horjuta.

Ja ainakin saan halata eläimiä jouluna mielin määrin.

Se on kyllä jotensakin hassua... ensimmäinen asia, jonka Kissa sanoi ilmoitettuani suhteen olevan nyt poikki, oli: "Yritätkö sä pilata mun joulun?"

En muista pitäneeni joulusta koskaan. Adventeista kylläkin, silloin saa tunnelmoida rauhassa, mutta joulut ovat liian suoritusta. Huh.

Ihme porukkaa täällä, kun viihtyvät niin hyvin yksin. Ei tosiaan ole yksinäisyys sama asia kuin olla yksin. Ihminen voi tuntea itsensä hyvinkin yksinäiseksi vaikka olisi porukkaa ympärillä. Itse tunsin itseni lapsena hyvin yksinäiseksi ja yksinäisimmäksi juuri perheen parissa. Ihan oikeasti yksin ollessa yksinäisyydentunne oikeastaan hellitti. Mutta kovin hyvä en kyllä ole olemaan yksin. Esim. keväällä olisi mukava mennä mökille olemaan yksin ja kirjoittamaan kaikessa rauhassa, mutta sepä ei olekaan niin helppoa.

Niin tosiaan, adventti. Mutta eikö oikeastaan monessa asiassa se odotus oikeastaan olekin parasta? Se kun tietää että jotain ihanaa on tapahtumassa ja sitä voi odottaa. Sitten kun se tapahtuu niin ei se sitten niin ihmeellistä olekaan.

Yksinäisyys - seuralaista luotettavin ja uskollisin.

Ulkoisesti tässä näyttää kuin olisin yksin, mutta juuri tänään sain testituloksen, että odotan vauvaa, suklaanväristä lasta. Joten olen sitä mieltä, että seuranpitoon ei tarvita hälinää.

Oijoi, onnea!

Tänä jouluna tekisi mieli viettää hyvin epäjouluinen joulu, jättää kaikki joulun rituaalit väliin, poislukien pienet lahjat. Niitä on kiva antaa ja kiva saada.

Tänä jouluna tuntuu, että kovasti kaipaan rauhaa ja mietiskelyä, ja ehkä kevyttä ulkona tassuttelua. Kynttilöitä, lämpöä, kirjoja, pitkään nukkumista. Hämärää maisemaa.

Ehkä tämä on siinä mielessä surullinen joulu, käännekohtajoulu, että joulun taika on rapistumassa. Kuusesta on enemmän vaivaa kuin kauneutta, ja kinkussa on suolainen maku.

raiza, teeskentelijätkin kaipaavat ihmisiä, ehkä jopa enemmän kuin keskimäärin. Ehkä teeskentely on enemmän osaamattomuutta kuin sitä, että on halu olla epäaito.

Prospero: "Yksinäisyys - seuralaista luotettavin ja uskollisin."

Yksinäisyys on koira, ystävä ihminen.

Tosiaan utelias, teeskentelyhän saattaa olla osaamattomuutta tai pelkoa tai ujoutta pohjimmiltaan. Ehkä pitäisikin kyetä tuntemaan myötätuntoa teeskentelijöitä kohtaan. Ja tietysti myös itseään kohtaan mikäli joskus, syystä tai toisesta sortuu hiukan teeskentelemään.

Ei se joulun taika välttämättä ole kiinni siitä kuusesta ja kinkusta, se voi kyllä löytyä muutenkin. Käännekohtajouluissakin on oma taikansa.

Kyllä minä ainakin myönnän, kuten äsken mesessä ystävän kanssa ujoudesta puhuttaessa: teeskentelen. Seurassa, kun olen oikeasti sairaalloisen ujo ja paniikki hiipii jo selkärankaa pitkin, niin silloin otan teeskentelyaseen käyttöön. Teeskentelen ei-ujoa. Esitän hyvää keskustelijaa. Tosiasiassa olen hyvä kuuntelija, minulle tullaan avautumaan. Se on ujolle helppoa. Varsinkin uteliaalle ujolle:)
-minh-

Utelias ujo kuulostaa kyllä söpöltä tapaukselta. Sopisi sankariksi lastenkirjaan.

Onkohan sinulla, Kirsti, nyt kaksi käsitettä sekaisin. Jotenkin tuntuu, ettet voi olla tosissasi siinä, mitä kirjoitit.

Monet ihmiset sotkevat toisiinsa kaksi eri asiaa: yksinäisyyden ja yksin olemisen.

Minun käsittääkseni yksinäisyys on kalvava tunne, joka johtuu siitä, että kaipaa toista ihmistä lähelleen joko fyysisesti, henkisesti tai molemmin tavoin. Yksinäinen voi olla miten suuressa ihmisjoukossa tahansa.

Yksin olemisella ymmärrän sitä, että ihminen on yksinään, siis ilman seuraa. Yksin voi olla ihmisten joukossa, jos on paikalla, mutta ei oikeastaan tekemisissä kenenkään kanssa tai yksin voi olla vaikkapa omassa kodissaan riippumatta siitä, onko ketään muita kotona vai eikö ole.

Ilman muuta yksin olemisesta voi nauttia. Nautin itsekin. On ihana tulla kotiin raskaan työpäivän jälkeen tietäen, ettei kukaan ole vaatimassa mitään vaan saa olla ihan omissa oloissaan ja omine ajatuksineen. Pystyn nauttimaan yksin olosta myös silloin kuin muita on ympärillä. Usein menen esimerkiksi teatteriin mieluunnin yksin kuin pyydän jonkun toisen mukaani. Sillä tavoin saan keskittyä näytelmään eikä minun tarvitse pitää seuraa kenellekään jonka läsnäolo lähinnä rasittaa. Kaikki ihmist eivät tietenkään rasita, mutta rasittaviakin teatteriseuralaisia on havaittu.

Yksinäisyydestä en sen sijaan nauti pätkääkään. Yksinäisyys on hyvin surullinen tunne, joka iskee joskus äkkiarvaamattakin kimppuun. Silloin, kun haluaisin kovasti jakaa jonkun kokemuksen jonkun toisen ihmisen kanssa, mutta en voi, koska ketään, jonka kanssa se olisi mahdollista, ei siinä tilanteessa ole. Yksinäistä paleltaa sisältäpäin.

Kun suoraan sanon, minusta puheet yksinäisyydestä ystävänä ovat hurskastelua, jolla ihmiset paikkaavat kolkuttavia omatuntojaan, kun yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi. Tällaisia hurkaskastelukirjoituksia näkee joulun alla silloin tällöin. Tai sitten puhuja ei tarkoita yksinäisyyttä vaan yksinoloa, jonka hän haluaisi ystäväkseen. Haluaisi osata olla yksin joukossa tai omin nokkineen ilman, että se tuntuu ahdistavalta ja ankealta. Yksin olosta voikin oppia pitämään ja kaipaamaankin sitä, mutta yksinäisyyttä ei voi kaivata.

Yksinäisyyden nimittäminen ystäväksi on minusta ihan yhtä käsittämätöntä kuin surun nimittäminen ystäväksi. Ystävän kohtaamista odotetaan ja sen toivotaan toteutuvan. Kuka muka toivoisi luokseen yksinäisyyttä tai surua? Ei kukaan. Suru ja yksinäisyys eivät ole kenenkään ystäviä.

Jaa, en kyllä sekoittanut yksinäisyyttä ja yksinoloa vaan nimenomaan ajattelin voisiko yksinäisyyden kokea ystäväksi. No vaikealtahan se tuntuu ajatella yksinäisyyttä ystävänä, mutta kyllä minä ihan oikeasti ajattelen että yksinäisyys kuuluu ihmisyyteen vaikka eihän sitä tietenkään kukaan toivo. Minulle se on jotenkin samanlainen perusasia kuin oma kuolevaisuuteni. En ajattele sitä jatkuvasti, mutta olen tietoinen aikani rajallisuudesta. Koen olevani yksin maailmassa, mutta toki minua lohduttaa läheisten ihmisten seura ja yhteydenpito ystäviini. Suuri osa elämästä varmaan sujuu niin etten tiedosta perimmäistä yksinäisyyttäni niin kuin en murehdi vanhenemista enkä kuolemaanikaan. Mutta ne ovat silti tosiasioita jotka ovat olemassa taustalla ja joita en voi koskaan kokonaan häivyttää. Joten olen sitten ajatellut, että kannattaako yrittääkään. Että olisiko parempi vain hyväksyä nämä asiat.

Utelias ujo, kiva konsepti :) Mukana ripaus paradoksaalisuutta, uteliaisuus on laajenevaa ja ulospäin suuntautuvaa, ja ujous sisäänpäin vetäytyvää. Tämä todellakin voisi olla monelle lapselle hyvä sankari ja samaistumiskohde. Sellaista yleisinhimillistä problematiikkaa ja puntarointia, sankarin kautta voisi tiedostaa ja ottaa molemmat puolet hyväksi hyväksytyksi osaksi itseeän.

Mua viehättää myös ajatus yksinäisyydestä ystävänä. Tässä niinikään on vinkeä ulottuvuus, nimittäin yksinäisyyshän on sitä että ei ole ketään tai riittävästi, ja yksinäisyyden varsin abstraktin olotilan personoimalla (niinkuin vaikka Jumala voidaan personoida), saadaan seuraa. Tämän voi ymmärtää myös niin, että yksinäisyys selätetään, siitä tulee yksin olemista. Hiekasta huuhdotaan kultaa. Ehkä tilannetta voisi hahmottaa myös niin, että itsestä tulee enemmän ystävä itselleen.

Niin minäkin sen varmaan ajattelin. Että jos voisi lakata pelkäämästä yksinäisyyttä, se yksinäisyys lakkaa tai ainakin lievenee.

Jatkan prosperon viitoittamalla tiellä:

Yksinäisyys on koira, yksin oleminen susi.

Eettisesti ihminen on aina yksin. Tai, jos haluatte, kaksin jumalansa kanssa.

Arvelen sen merkitsevän itselleni myös loputonta, sovittamatonta yksinäisyyttä.

Sartre saattoi tarkoittaa jotain tämän tapaista sanoessaan, että ihminen on maailmaan heitetty.

Yksin, yksinäinen, yksinolo, kuinka vain, kunhan elämä ei kulu itserankaisuun.

Yksinolo juhlissa voidaan mieltää yksinäisyydeksi. Yksinäisyyteen taas voi liittyä häpeän tunne: kukaan ei tykkää minusta niin paljon, että kelpaisin hänelle ystäväksi, rakkaaksi, puolisoksi. Siksi yksinoloonkin saatetaan liittää häpeää.

Olen hävennyt yksinoloa kipeästi yläasteaikoina, sillä kirjaimellisesti minulla ei ollut edes kavereita. On kai siitä häpeästä vieläkin vähän jäljellä. Se ilmenee arkuutena tai haluttomuutena mennä yksin tilanteisiin, joista ei etukäteen tunne ketään, tai tunne niin hyvin, että voisi hengata yhdessä. Riippuu myös mielialasta ja tilanteen kiinnostavuudesta, meneekö sitten vai ei.

Yksinolosta sen sijaan olen nauttinut kai aina, vaikka yhtälailla nautin myös seurasta, joskus jopa massatapahtumista. Ristiriitojen ihminen :)

Kyllä yksinäisyys tosiaan saattaa herättää häpeäntunteita. Ja varmaan se näinä läpiamerikkalaistuneina aikoina vielä korostuu kun ujoutta ja arkuutta pidetään suurinpiirtein sairautena.

Kyllä yksinäisyys tosiaan saattaa herättää häpeäntunteita. Ja varmaan se näinä läpiamerikkalaistuneina aikoina vielä korostuu kun ujoutta ja arkuutta pidetään suurinpiirtein sairautena. Fuel Pump