|
|||
 |
|
||
|
19.12.2005 - 11:56
Joskus minulla on sellainen tunne, että elämä on kapuamista sellaisia
rullaportaita pitkin jotka ovat menossa kovaa vauhtia alas. Pitää
pistellä aika reippaaseen tahtiin jalkaa toisen eteen mikäli haluaa
pysyä edes samassa pisteessä missä nyt on. Jos hetkeksi herpaantuu,
rullaportaat ehtivät viedä monta kerrosta alaspäin. Ja siellä alhaalla
on odottamassa unohtuminen, syrjäytyminen, kaikkien elämässään
epäonnistuneiden surkea sylttytehdas.
Mutta kun toisaalta pitäisi osata myös rentoutua ja levätä koska tämä homma on sellainen ettei siitä tule hevonkukkua kummempaa jos yrittää vääntää väkisin. Kirjoja pitäisi kirjoittaa iloiten, omista näyistään hurmioituen. Helpommin sanottu kuin tehty. Nytkin tuntuu, etten ole tänä vuonna saanut aikaan mitään sellaista kun piti. Oikeastaan en ole saanut aikaan juuri mitään. En käsitä mihin tämä aika on mennyt. Mitä olen oikein tehnyt? No olen kirjoittanut aika paljon sellaisia juttuja joista saan rahat heti käteen eikä sekään ole ollut koskaan ollut niin vaikeaa kuin tänä vuonna. Siis herran tähden, vielä yksikin heteroseksuaalinen rakkaustarina, niin teen harakirin. Mutta toisaalta olen kohtuuton, koska ainakaan minun ei tarvitse harjoittaa puhelinmyyntiä tai olla konsulenttina elättääkseni itseni. (Nuo olisivat kai painajaismaisimpia ammatteja jotka voisin itselleni kuvitella) Mietin millä tavalla voisin antaa itselleni luvan vain olla. Se on niin vaikeaa kun ympärilläni kaikki huokailevat töittensä vuoksi eikä heillä ole minkäänlaista mahdollisuutta jäädä kotiin lepäilemään ja lueskelemaan kivoja kirjoja. Se ei todellakaan onnistu elleivät he katkaise koipeaan tai ellei verenpaine nouse pilviin tai tapahdu jotain muuta ikävää. Minulla olisi mahdollisuus käpertyä sohvannurkkaan horrostamaan koska juuri sitä minä haluaisin nyt tälläkin hetkellä tehdä. Terveysintoilijat luultavasti toivottaisivat minut tervemenneeksi lenkille, raikkaaseen talvi-ilmaan. Minun pitäisi karaista itseäni, kohottaa kuntoani, vapautua velttoudesta, niin jaksaisin enemmän ja paremmin. Mutta jotenkin minä en nyt haluaisikaan jaksaa enemmän ja paremmin. Haluaisin vain olla jonkin aikaa aivan täysi turhake ja tyhjän pantti. "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon."
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970  
Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Vertailu töistä on niin turhaa ja aina jollekin epäedullista.
On kai ihmisellä kausia, että on enemmän horroksessa ja sitten taas niitä tuotteliaita rykäisyjä. En tarkoita, että pitäisi vaan maata ja odottaa sitä inspiraatiota iskeväksi, vaan että sitä on horroksessa vähän niinkuin kaikilla alueilla..töissä, ihmissuhteissa ja sosiaalisessa elämässä jne.
Jossain vaiheessa tulee paine rahasta ja se voi olla aloituspotku sille, että alkaa tuotteliaammaksi.
Mutta kirjailijoita kohtaan on kyllä kateus valloillaan. Vain sellainen malli on tyydyttävä, että istuu työhuoneessa sen 8-10h päivässä ja "tekee töitä".
No, kärjistin vähän, mutta monille sellainen malli on ainoa todiste siitä, että töitä todella tehdään ja kirjat eivät synny tyhjästä ja niiden eteen pitää hikoilla ja puurtaa.
Miksi ihmeessä sinun pitäisi karaista itseäsi ja juosta jollain metsälenkeillä?
Ole mieluummin mukava itsellesi...:)
-minh-
Sitä pitäisi uskaltaa kuunnella omaa rytmiään ja tehdä asioita sen mukaan kun tuntee itselleen oikeaksi, kun kerran se mahdollisuus sattuu olemaan.
Pälli, milloinkas olet itse viimeksi huilannut? Tai sinä taidat olla niin nuori vielä ettei sun tarvii vetää välillä lonkkaa.
Silloin tietysti, jos joku tulee suoraan huomauttamaan:
-No, olisiko jo aika mennä töihin
-No, onhan sinulla aikaa tehdä sitä ja tätä
-No, pitäisiköhän jo tehdä lapsia, hankkia toinen, ostaa uusi auto jne
-No, on se ihme, kun et saa mitään aikaiseksi
silloin voi ajatella, että ihmiset(ainakin jotkut) asettavat jonkin paineen ts. odottavat jotain toiselta. Mutta entä, jos kukaan ei sano mitään? Onko se paine silloin todellinen vai syntyykö se omassa päässä, peilaako se omaa arvostusta, arvomaailmaa, omaa käsitystä, minkälainen pitää olla, jotta olisi oikein.
En tiedä, olenko itse immuuni ympäristön arvostelulle, mutta on sitten oma elämäntilanteeni ollut mitä tahansa, en ole koskaan kokenut kenenkään arvostelevan sitä. Ehkä minä en vain huomaa. Ainakaan suoraan päin näköä ei ole kukaan tullut sanomaan mitään.
Eri asia olisi tietysti, jos itse olisin tyytymätön siihen elämäntilanteeseen. Silloin voisin tuntea painetta, mutta epäilen, että se olisi lähtöisin minusta.
Eli, Kirsti, sohvan nurkkaan maaliskuuhun saakka, sitten valoa, valoa ja valoa ja uusia haasteita. NYT ei kannata muuta kuin selviytyä talven yli.
En viitsi ulkoilla, olen laiska. Olen vietänyt vuorotteluvapaata tyytyväisenä sohvannurkassa kirja kädessä. Ja syyllistynyt aina välillä kuullessani kommentteja "nythän sinulla olisi aikaa satsata itseesi, ulkoilla, kohottaa kuntoasi jne. jne." Jossain syvällä se syyllisyyden tunne pilkahtelee, mutta olen kuitenkin valinnut tai ajautunut valitsemaan laiskottelun. Uskon kuitenkin olevani iloinen ja rentoutunut palatessani töihin uusin voimin.
Kirsti, armahda vain itseäsi. Sohvannurkka on hyvä paikka.
Omassa päässähän se ympäristön paine tietenkin on, mutta ei se tee siitä vähemmän todellista. Kaikki mielen sairaudetkin, riippuvuudet ja muut vaivat ovat omien korvien välissä ja ne ovat erittäin todellisia. Mutta uskon totta kai että ihmisellä on myös valtaa oman itsensä suhteen eikä hänen tarvitse alistua ympäristönpaineterroriin olipa se sitten todellista tai kuviteltua.
Tui, miten joku näinä aikoina vielä kehtaa tunnustaa ettei viitsi ulkoilla. Minua on patistettu ulos ihan pikkukakarasta asti. Kun istuin sisällä piirtämässä äiti sanoi että menisit nyt ulos leikkimään. Se oli siis kertakaikkiaan aina ajamassa minua pihalle ja lenkille että saisin raitista ilmaa, muuttuisin iloiseksi ja virkeäksi ja laihtuisin. Sohvannurkka on kyllä ihana paikka. Se on niin ihana että se tuntuu syntiseltä.
Minullekin on tultu selittämään, että kyllä sinne ulos voi mennä talvellakin, kun vain hankkii oikeat varusteet. Minäpä en mene, koska olen laiska, kylmänarka ja mukavuudenhaluinen. En koe henkistä ylenemistä tehdessäni asioita vastoin omaa tahtoani, joten vietän kylmät ja pimeät kuukaudet sisällä aivan vapaaehtoisesti. Kuntoiluun olen hankkinut kuntopyörän, sillä sotkeminen ei vaadi pukeutumista eikä paikasta toiseen siirtymistä.
Kerran yksi hollantilainen tyttö kertoi, että espanjalaiset mustalaiset eivät koskaan pese hiuksiaan ja siksi hiukset säilyvät hyväkuntoisina ja kiiltävinä. Silloin ajattelin, että onpas tyhmää: mitä iloa on hyväkuntoisista hiuksista, jos ne näyttävät iljettävältä rasvakasalta, haisevat elttantuneelta ja saavat päänahan syyhymään?
Sama peli tässä ulkona palelemisessa. Miksi ihmeessä pitäisi ihan periaatteesta lähteä pihalle kärsimään, jos sisällä on mukavampaa?
Inhokkitöistä
Puhelinmyyjä olisi minustakin aivan kauhea kohtalo. Mutta konsulenttina oli aikoinaan ihan kivaa. Olen esitellyt esim. parkettia, maaliruiskuja, kelloja, sukkia, suklaata, Pirteää keltaista Jaffaa, pakastekalaa yms. Puhuminen on minusta kivaa, kirjoittajaksi minusta ei olisi.
Kirjojen markkinoinnista
Tiedän, ettei häiriöklinikka ole olemassa markkinointimielessä, mutta tiedoksi: eilen ostin ensi kertaa eläissäni Kirsti Ellilän kirjoittaman kirjan! Oma poikaporukkani ei liene keskeisintä kohderyhmääsi, mutta nytpä valitsinkin kirjaa kummitytölle ja ajattelin, että samantien voisi ostaa tuttavan teoksen! Palaan kenties aiheeseen joskus tuonempana. Nyt toivottelen käpertyjäisiä.
Alle kolmekymppisenä jaksoi paahtaa, mutta nyt on kroppa alkanut nikotella, näkö heiketä, hampaat hajota ja hormonitoiminta kehittää finnejä. Vai onkohan se sittenkin se suklaa...
Kirjoittaminen tuntuu reilulta pakomatkalta pois hämärien päivien harmaudesta. Mutta ei kahdeksaa tuntia päivässä... jos saa edes pyöriteltyä ajatusta niin sekin on jotakin. Ja ulkona on kiva kävellä. Ihan pimeässä, ilman taskulamppua (täällä maalla, missä suurin vaara on ojaan horjahtaminen).
Se kääntyi tarkoittamaan jotakin tämäntapaista: ulkona on ihana ilma ja täällä lapset vain makaavat sängyssä/istuvat nenä kiinni kirjassa/piirustelevat tyhjän panttina, hus äkkiä ulos siitä.
Yhä silloin tällöin huomaan syyllistäväni itseäni siitä, etten ole auringossa hankkimassa ihovaurioita. Kaamos on tietysti vähän eri asia tässä suhteessa. Kaamoksessa talvihorros on aina paikallaan.
Vieläkin Suomen-lomalla kuuluu oven takaa aamuvarhaisella: "Ulkona on ihana ilma!" Nyt äiti ei enää marssi huoneeseen avaamaan ikkunaa sanojensa ponneksi. Sen sijaan se päästää koiran sisään huolehtimaan herätyksestä.
Anne, asuin seitsemäntoista vuotta maalla ja muistan hyvinkin miltä tuntuu kävellä pilkkopimeässä. Varsinkin jos on liukasta ja taluttaa isoa mustaa koiraa joka vetää. On se tietysti kivaa, kunhan saisi lähdetyksi.
Sun äitis, tuo kyllä lohduttaa minua, siis että pidit konsulentin hommasta. Ehkä jotkut pitävät puhelinmyynnistäkin. Toivottavasti. Ja toivottavasti kirja kelpaa kummitytölle.
Anu, minullakin oli maalla kuntopyörä. Poljin sitä ja katselin kauniita ja rohkeita. Mutta myin sen muuttaessani kaupunkiin koska ajattelin että täällä voisi lähteä kaupungille kävelemään. No ei näköjään voi. Paitsi että tänään pitää mennä hoitamaan asioita. Sanoisin kyllä, että kuntopyörän polkeminen vaatii sekin tahdonvoimia, on se sen verran tylsää.
En liiku sitten yhtään jos ei ole pakko. Toisin sanoen liikun kaikkialle kävellen, mutta se tarkoittaa nykyisellään vain noin 20-40 minuutin kävelyä päivittäin.
Olen kyllä joskus kokenut rankan liikunnan jälkeistä euforiaa, ja tykkään ruumiilisesta työstä, mutta lähteä nyt väen vängällä juoksemaan, että tulee hiki? Ei kiitos.
Joukkuepelit vielä menisivät, jos ei tarvitse jännittää omaa mokailua. En ole koskaan ollut niin liikunnallinen...
Tänä syksynä mun piti aloittaa joku liikuntaharrastus, mutta en saanut aikaan, jaksanut enkä kerennyt. Minun itsekurini ei kertakaikkiaan riitä. Liikuntaharrastus oli tarkoitus aloittaa ihan siksi, että sitten vanhempana olisi terveempi. Tätä nykyä ei ihoa lukuunottamatta ole valittamista.
Ja milloin olen viimeksi huilannut? No, sunnuntaisin en tee kouluhommia, paitsi ihan poikkeustapauksissa (ehkä kerran tai kaksi syksyn aikana). Levollista sunnuntaita uhkaa vain meidän ylisosiaalisuus - onhan ihmisten näkeminen rentouttavaa, mutta kaipaa sitä omaakin aikaa.
Kunnon akkujen lataussessio oli viimeksi marraskuun lopulla, kun tulin kipeäksi enkä päässyt töihin MN-festareille. Sitä edellinen rentoilu meneekin viime kesään. Eli en yhtään liikaa kyllä lepää.
Jos iällä on vaikutusta asiaan, niin olen sitten tulossa siihen ikään, että lepoa tarvii enemmän :) Se näkyy jo siinä, että on saatava nukkua kunnolla, tai elämästä ei tule mitään. Ihan hyvä näin. :))
Entiseltä työkaveriltani opin, että kuntopyörää on hyvä polkea samalla kun seuraa TV:stä hömppäsarjaa ja vanhalta kaverilta, että iltauutiset on sopivan pituinen aika voimistelulle. Kuntopyörän hankkisin, jos se mahtuisi TV:n eteen. Uutisia en voisi seurata jumpaten, koska silloin kokisin jotain syyllisen ristiriitaista: voimistelu tuntuisi turhanaikaiselta jos samalla yrittää ymmärtää mitä katastrofeja milloin missäkin päin maailmaa tapahtuu. Voisiko suurempaa etäännytystä uutista olla kuin samanaikainen toivoton six packin hankintayritys?
Kirsti, kirjoitit syyllisyyden tunteesta kun luet aikaansaavien ihmisten haastatteluja. Miksi ihmeessä? Minua niissä kiusaavat ne asiat, joita ei kerrota. Kuka näiden ihmesuorittajien lapsia hoitaa? Kuka tekee ruuat, pesee pyykit? Eikö heitä koskaan väsytä? Itketä jatkuva suorittaminen ja painontarkkailu? Kaipaavatko he rakastajaa, joka hieroisi hartioita ja syöttäisi viinirypäleitä ja sanoisi naisen kelpaavan vähemmälläkin suorittamisella?
Useinhan on niin, että haastateltava ei kerro mitään lastenhoitajasta, kotiapulaisesta tms. joka varmistaa, että rouva Ihme voi kirjoittaa väitöskirjaa työn ohessa, vetää aerobic-tunteja, opiskella, harrastaa hyväntekeväisyyttä, käydä ensi-illoissa, kosmetologilla, spinning-tunneilla ja kaupunginvaltuuston kokouksissa. Jos kyseessä on mies, mitään selityksiä ei tietenkään tarvita, koska hänellä on kuitenkin vaimo.
Minä muuten aina joskus venyttelen ja taivuttelen uutisten aikaan enkä ole huomannut pitää sitä mitenkään ristiriitaisena, viihdettähän uutiset ovat, vaikka taustalla on toki vakavia tapahtumia.
Niinpä Pälli, blogistasi olen huomannut, että sinun vauhtisi on melko hengästyttävä.
Anu, saat minut melkein katumaan että myin sen kuntopyörän.
pesimme ehkä 2krt vuodessa shampoon ja hoitoaineen kanssa, eikä mitään valittamista kenelläkään, pelkää ihmettelyä, että ompas hyväkuntoiset hiukset.
Sitten kun alkaa pestä shampoolla, joutuu taas kierteeseen...
Anu, sait minut melkein hankkimaan kuntopyörän!
-minh-
Olen etenkin runoilijoista lukiessani tullut siihen käsitykseen, että tietynlaisen luovuuden esiintuomiseen itsestä kuuluu ainakin jossain määrin nk. jouten olo. Toisin sanoen keho lepää ja ajatukset työstävät asioita alitajunnan tasolla. Lopputulos: syntyy jotain ihan uutta. Kai sama pätee proosankin kirjoittajiin?
Tui, olen kyllä miettinyt mihin sisäiseen masokistiin ne naistenlehdet oikein vetoavat koska nehän ovat muutenkin täynnä kaikenlaisia ristiriitaisia viestejä. Kuten että laihduta ja hemmottele itseäsi ja läheisiäsi ihanilla herkuilla. Vaikea yhtälö sekin.