|
|||
 |
|
||
|
29.12.2005 - 12:08
Jatkan vielä hetken nyyhkylinjalla. Edellisessä ketjussa tuli puhetta
itkettävistä elokuvista ja aloin nyt oikein miettiä tätä juttua. Kun
aika moni (nais)ihminen tunnusti itkuherkkyytensä lisääntyneen iän
myötä. Että mistä se voi johtua, kun yleensä kuitenkin tuntuu että iän
myötä nahka väkisinkin paksunee ja sielu parkkiintuu koettelemusten
myötä. Aikamoinen mysteeri. Ja vainko naiset itkevät elokuvissa?
Itkettävistä elokuvista ensimmäisenä tulee mieleen tuo Varjojen maat, se kuuluisampi, Attenboroughin ohjaama versio. Näin sen tuoreeltaan Vammalan ainoassa elokuvateatterissa ja se lienee ainoa elokuva jonka jälkeen olen itkenyt ääneen vielä sittenkin kun ajelin autolla kohti Punkalaidunta, missä silloin asuin. Seuraavana aamuna silmäluomeni olivat muurautuneet umpeen itkemisestä. Toinen kestoliikuttaja on Bille Augustin Hyvä tahto. Ja nimenomaan se televisiosarja, joka tuli televisiosta joskus yhdeksänkymmentäluvun alussa. Meillä ei ollut silloin vielä videolaitetta, mutta appiukko suostui nauhoittamaan sarjan meille. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että alku- ja lopputekstit ovat turhuutta, joten meidän videotallenteessamme sarja aina alkaa vasta alkumusiikin jälkeen ja loppuu väkivaltaisesti samalla hetkellä kun lopputekstit ilmestyvät ruutuun. Se on erityisen harmillista koska sarjassa on tavattoman kaunis musiikki. Appiukon nauhoituskepponen on kirvoittanut monia äkäisiä kommentteja, ainakin minä olen kironnut moista puusilmäisyyttä moneen kertaan, mutta nyt kun häntä ei enää ole, on hänen nauhoitustyylinsä alkanut oudosti liikuttaa. Hän ei elämänsä aikana puhunut minulle koskaan juuri mitään, mutta katsellessani Hyvää tahtoa minusta tuntuu kuin hän nauraisi partaansa aina silloin kun kukin jakso alkaa tai loppuu kesken kaiken. Magnolia on ehkä kokonaisuutena vaikuttavin elokuva minkä olen koskaan nähnyt. Kun katson sitä, minulta valuu koko ajan kyyneliä tasaisena virtana, vaikka en edes ymmärrä miksi ja viluväreet kulkevat selkäpiitä pitkin. Kaikkein itkettävin on kohtaus, jossa ulkona on alkanut sataa, on yö. Isä makaa sängyn päällä horteessa ja hänen poikansa tulee herättämään häntä sanoen: Isä, sinun täytyy olla kiltimpi minulle. Isä käskee pojan mennä nukkumaan ja poika toistaa: Ole kiltimpi minulle isä. Kauhistus, minua itkettää nytkin. Kiinnostaisi kuulla millaisia kokemuksia muilla on itkettävistä elokuvista. Ehkä tämä on vähän sairas puheenaihe, mutta väliäkö hällä. Ja sitten vielä ihan toinen juttu, joka pullahti esiin tuolla jossain alempana. Nimittäin kun monilla kouluilla on kummikirjailija. Kirjailija joka käy siellä koulussa kertomasta kirjoistaan ja virittämässä oppilaitten lukuharrastusta. Mikä on tietysti hienoa. Mutta eikö kirjailijallakin voisi olla kummeja? Minä esimerkiksi haluaisin oikein mielellääni itsellen kummin, jonkun joka JPK:n sanoin "voisi tosiaan hoitaa juoksevat asiat, kuskata tilaisuuksiin, puffata lehtiin, ostaa vokaalit..." Ihana ajatus. Huokaus.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970  
Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Olin jo vähällä tarjoutua kummiksesi, mutta onneksi maltoin lukea loppuun saakka: kummiltasi vaadit kovin paljon. Olisiko sittenkin parempi palkata sihteeri... ;D
Kummina olen nimittäin laiskansorttinen: muistan kummilapsiani juuri silloin, kun itse haluan.
Kyllä minä itken elokuvia katsoessani. Ingmar Bergmanit sun muut jouluihanuudet, monet muutkin. Kummallista vain, että nykyään en ole juurikaan nähnyt elokuvia, jotka itkettäisivät. En tiedä, johtuuko se siitä, että nykyajan elokuvat eivät liikauta minua. En myöskään katso elokuvia enää niin paljon kuin aikaisemmin.
Minä olen huomannut, että elokuvan itkettävyys on ainakin joskus kiinni siitä katsooko sen teatterissa vai kotona sohvalla. Televisioon ei aina samalla tavalla uppoa ja jääkaapilla käynnit etäännyttävät väkisinkin vaikka olisi millainen spektaakkeli.
Sitten se tuli telkusta tai vuokrattiin ja juuri tuo sänkykohtaus, kun poika tulee puhumaan isälleen sai minut parkumaan.Juuri äsken muistin, joten Kiitos, Kirsti!
Englantilainen potilas saa vedet silmiin pelkästä ajatuksesta ja Hero on sellainen, että itken joka kerta, vaikka olen nähnyt sen n-150 kertaa. Aina tule lisää porattavia kohtia.
Kun olin pieni, katsoimme äidin ja siskon kanssa Bim Mustakorvan telkusta ja paruimme kaikki kurkku suorana.
Minä olen ihan kauhea elokuvissaitkijä, enkä edes osaa tehdä sitä hiljaa, pyyhkäisten kostuneita silmäkulmia, vaan pärskin ja nyyhkin äänekkäästi. Kuin noloa?
Minä tarttisin kanssa kummin, tai sihteerin, tai valmentajan tai ihan minkä hyvänsä, joka täyttäisi kanssani papereita ja hoitaisi laskut ja muut ajoissa, sekä tietty patistaisi liikkumaan ja syömään terveellisesti. Samalla se tietty antais fiksua palautetta teksteistäni, ja olisi komistus- miespuolinen.
-minh-
mulla on taas sellainen, että magnolia oli OK, mut ei ihan käsittämätön, ja eng. potilas taas ei lämmittänyt, katsoinkohan edes loppuun asti. mutta muistatteko elokuvan tyttöni mun? se oli aivan hirveä. samoin itkin nyt koirankynnenleikkaajaa katsoessani, käytännössä itkin sen alusta loppuun asti.
musta tuntuu, että ihmisistä tulee itkuherkempiä, koska heillä on parempi suhde omiin tunteihiinsa. nuorempana tuntemisen latisti jo hämmästys: häh, tunnenko mä näinkin. nykyään hämmästys on jäänyt pois ja tunteet ovat, tuota, aika pinnassa.
mä itken myös kirjoissa. mulla on vaikeuksia lukea lapsille pikkuveli tuulispää-kirjaa. siinä pieni intiaanityttö saa omakseen varsan, josta on pitänyt hyvää huolta. mua alkaa aina itkettää kun se saa sen varsan. se on ihan kamalaa, kun pitäisi lukea ääneen, mutta onneksi tyttö on yhtä itkuherkkä kuin minuäkin, oltiin molemmat ihan räjähdysalttiita sen jälkeen kun heinähattu oli lähtenyt koulutielle heinähattu ja vilttitossu-elokuvassa.
oletteko huomanneet sen kiusallisen asian, että niin usein itkettävien elokuvien ja kirjojen on tapana päättyä aivan liian pian itketyksen jälkeen. sitä ikäänkuin tarvitsisi vähän jotain onnellista tasaista elämää siihen perää. mutta kun ei!
mäkin rakastin btw sitä c.s. lewis-leffaa, vaikka oiskin ollut kiva, että siinä ois ollut enemmänkin siitä niiden kirjoittajaseurasta.
Giuseppe Tornatoren Cinema Paradison lopussa oleva kohtaus, jossa aikuistunut Salvatore katsoo filmikoneen käyttäjä Alfredolta perimäänsä filmiä, jossa on kaikki muinoin katolisen papin poistamiksi määräämät suutelukohtaukset. Alkaa itkettää jo tätä kirjoitettaessa.
Kuninkaan paluusta kohtaus, jossa kaikki kumartavat kolmea hobittia sekä Frodon lähtö. Voi ei, nenäliinoja.
Muistaakseni Jutun lopun loppu itketti vuolaasti myös.
Vielä ei itketä Rakkautta ennen auringonlaskua loppukohtaus, joka piti tänään katsoa uudestaan, mutta sen verran elokuva mietityttää, että luulisin sen liikuttavan myöhemmin.
Elokuvaitkeminen vie meidät johonkin sisällä pysyneeseen herkkyyteen. Se on osoitus, ettemme ole parkkiintuneita. Elämänkokemus tuo lisää kipupisteitä, joita tunnistamme muodossa tai toisessa elokuvissa. Nuorena pitää myös pitää pokkaa yllä, vanhempana uskaltaa huoletta osoittaa tunteitaan paremmin ainakin elokuvissa. Minä en itke teattereissa, koti-TV:n ääressä kylläkin. Tai sitten kaikki itkeminen johtuu vain hormoneista.
Kyllä jotkut kirjatkin minua itkettävät ja varsinkin jotkin viihdekirjat en kyllä uskoisi että tunnustin tuon. Esimerkiksi Emily Graysonin Huvimaja. Musiikista nyt puhumattakaan.
Luulen, että juuri itkuun päättyvät elokuvat tai kirjat jäävät helposti mieleen, koska lopussa tullut itku jättää tunteen päälle.
Tosiaan Ugus, Elefanttimies on kyllä melkein liian koskettava. Minulle on jäänyt erityisesti mieleen se kohtaus jossa hän väkijoukon nurkkaan ajamana huutaa: En ole eläin. Olen ihminen.
Minh, minulla on Bim Mustakorva nauhalla, mutta en ole uskaltanut katsoa sitä.
alkmene, tyttöni mun ei ole tuttu, tai en nyt ainakaan juuri nyt muista. Koirankynnenleikkaajaa en ole nähnyt, aukko sivistyksessä. Ja kyllä, olen huomannut saman. Erityisesti elokuvateatterissa on hiukan noloa kun tulee valot niin äkkiä sen itkemisen jälkeen.
Minuakin kirjat itkettävät joskus. Viimeksi olen reippaasti liikuttunut Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaasta.
Koirankynnenleikkaajassa itkin kanssa alusta loppuun.
Nyt on krapula. Kuuntelin Bob Marleyn Exodus-biisiä ja laps tuli kysymään, et mitä sä poraat, kun yhtäkkiä se vaan tuntui niin voimakkaasti.
Kankkusessa itku pääsee monta kertaa päivässä. Voi ei, kaverilla on synttärit, enkä ole nähnyt häntä puoleentoista vuoteen! Alan taatusti parkumaan!
Äsken mies soitti ja aloin itkemään jostain, en tiedä mistä. En juo enää koskaan itseäni humalaan, kun seuraava päivä on aina tällainen.
-minh-
P.S. Bim Mustakorvaa ei kannata katsoa, jos on kovin herkkä. Nonnih, nenäliinat esiin, taas aloin itkeä, kun ajattelinkin sitä...
Taitaa olla vähän niin, että jos hyvä näyttelijä itkee, niin silloin itken aina, oli sitten kyse elokuvasta tai teatterista.
Teatterista tulee mieleen joitakin itketyksiä. Jotunin Huojuva talo itkettää tietenkin, enkä voinut sitä tv versiota edes katsoa, koska telkussa se on jotenkin vielä hurjempi kuin teatterissa. Kom Teatterin Tarpeettomia ihmisiä itketti myös ihan sopivasti, telkusta en sitäkään halunnut katsoa, tuli ihan äskettäin.
Ikimuistoisin teatteri-itkemiseni on Lappeenrannan kaupunginteatterin Lumikit noin 17 vuotta sitten. Tämähän on se Liisa-Maija Laaksosen kirjoittama naistensairaaladraama, joka on ihan mielettömän todellinen ja koskettava. Sen olen tainnut nähdä tv:stäkin, mutta se ei tehnyt samanlaista itkureaktiota kuin tämä teatteriesitys. Itkin tuntikausia esityksen jälkeen. Siitä ei siis tullut mitään loppua siitä vollottamisesta.
Luin sen näytelmätekstin pari vuotta sitten ja kyllähän sen lukeminenkin itketti muutamissa kohdissa tosi paljon.
Myös miesihminen tunnustaa tuttujen itkujen herkistyneen, vaikka parkkiintumisen myötä uusissa ja yllättävissä tilanteissa itsensä hilllitseekin entistä paremmin.
Heti tuoreeltaan tuli mieleeni, että itkuherkkyyden lisääntyminen voisi johtua oppimisesta. Iän myötä noita itkettyjä asioita ja elokuvia on kertynyt melkoinen määrä ja kerran itketylle on helppo herkistyä uudelleen. Kolmesti itkettyä elokuvaa ei enää tarvitse edes katsoa, pelkkkä elokuvan nimi riittää.
Kommentit näyttäisivät tukevan teoriaa.
Minä en tiedä ainoatakaan miestä, joka nyyhkisi elokuvaa katsoessaan vaikka liikuttunut olisikin. Sen sijaan voin kuvitella miesten liikuttuvan vahvasti oman lapsen syntyessä ja merkittäviä urheiluvoittoja todistaessaan. Olenkohan kovin kliseinen?
Kyyneleet tulevat helposti, mutta voi Kirsti, kävin tänään katsomassa Narniaa, enkä itkenyt lainkaan, kun Aslan tapettiin. Sen sijaan silmät kostuivat, kun sisarukset antoivat Edmundille anteeksi ja halasivat. Olenko nyt paha ihminen?
Ehkä, koska tiesin, mitä Aslanille tapahtuu...?
Vetehinen, on totta, että amerikkalaiset elokuvat vetoavat tunteisiin läpinäkyvästi, ja minuun se näköjään tehoaa. Nuo kiinalaiselokuvat ovat jääneet vieraiksi. Telkkarista tulee harmillisen vähän muuta kuin hollywoodtuubaa. Olisi se joskus mukava hiukan avartua muiden kulttuurien leffoilla.
Mitä mitä elvis, onko tuo muka klisee?
Petra, mikäpä argumentointi tässä maailmassa olisi aukotonta.
Elefanttimies ei olisi ollut lasten leffa, se sai aikamoisen tunne jäljen aikaiseksi. Jostain luin että elokuvissa ihmiset voivat "venyttää" tunne-elämäänsä ja kokea asioita joita eivät muuten koskaan kokisi. Siellä saa tunne-elämyksiä ilman vaaraa tai sitoutumista. Onko tässä muuten eroa muuhun taiteeseen nähden? Säikähdin omaa reaktiotani muutama vuosi sitten kun luin Thomas Harriksen kirjan Punainen lohikäärme. Tämä oli aikaa ennen Uhrilampaat leffaa, ja tunnistin kirjan ihan roskaksi, mutta kun oli matkalukemisen tarve... kun olin istunut kuusi tuntia junassa olin järkyttynyt kirjan tapahtumista mutta ennenkaikkea siitä miten kirjailija oli saanut minut tuntemaan myötätuntoa kauheaa murhaajaa kohtaan.
Elokuvista omituinen tapaus oli Jane Campionin Piano, josta en oikestaan juuri pitänyt ja jonka musiikkia melkein opin inhoamaan. Mutta siinä oli kohtaus, jossa malttinsa menettänyt mies pani pienen tyttönsä kuljettamaan vaimonsa irtihakatun sormen tämän rakastajalle pienessä nyytissä. Mikä lie lapsuuden kipupiste osui kohdalle, parku tuli kuin napista painaen. Vieläkin tulevat kylmät väreet kun ajattelen. Muuta en elokuvasta muistakaan (paitsi sen musiikin, joka soi joka kahvilassa pari seuraavaa vuotta).
Mies kyynelehtii säännöllisesti elokuvissa, joten kysyin huvikseni, mikä itkettää eniten. Polkupyörävaras kuulemma.
Polkupyörävaras olikin kyllä liikuttava. Pianostakin tykkäsin ja varsinkin musiikista, hehheh, ostin jopa cd:n, vaikka sitä en ole kyllä paljon kuunnellut. Mutta ei se varsinaisesti itkettänyt kuitenkaan.
(Mitä tarkoittaa tässä keskustelussa käytetty vokaalien ostaminen? Olen luultavasti ymmärtänyt sen väärin.)
Toinen kuva, joka kirvoitti äkkiarvaamatta kyyneleet onkin sitten Hesarin taloussivuilla. Isossa kuvassa on joukko Leafilta hyllytettyjä naisia.
Päivän Hesarissa on kolmaskin kuva, joka pysäyttää ajattelemaan maailmaa, jossa elämme. Kuva liittyy juttuun, jossa kerrotaan "hiljaisesta tsunamista" aliravitsemuksesta, joka tappaa 20 lasta joka minuutti. Kuva ei nostata kyyneliä enkä usko, että tällaisten kuvien äärellä pitäisikään itkeä. Tällaisten kuvien äärellä pitäisi tehdä päätös toimia.
Tsunamimuistelusten äärellä tuli kyllä väkisinkin mieleen tuo hiljainen tsunami josta ei rakenneta yhtä vetovoimaista katastrofiviihdettä eikä sitä oikein kukaan sen vuoksi tahdo muistaakaan.
Nyt kun päästiin Annie Proulxiin korjaisin sen verran, että "Brokeback Mountain" on novelli kokoelmassa "Lyhyt kantama" (Close Range).
Katselin juuri eräässä lehdessä olevaa Brokeback Mountain elokuvamainosta ja panin merkille, että siinähän on kaksi nättiä poikaa. Minä kun olin kuvitellut Ennisin ja Jackin hiukan rumiksi ja kohloiksi.
Toivottavasti minua ei pidetä häiriöklinikan häirikkönä, jos lainaan tähän novellista pienen otteen, ihan novellin ensimmäisestä kappaaleesta, jossa Proulx esittelee Ennisin:
"Ennis Del Mar herää ennen viittä tuulen keinutellessa asuntovaunua ja suhistessa sisään alumiinioven laidoista ja ikkunanpuitteista. Naulassa roikkuvat paidat vavahtelevat vedossa hienokseltaan. Hän nousee, raapii harnmaata mahakiilaansa, ja häpykarvoitustaan, laahustaa kaasukeittimelle, kaataa eilista kahvia säröiseen emalikattilaan ja liekki kietoo kasarin siniseen. Hän avaa vesihanan ja virtsaa tiskialtaaseen, vetää ylleen paidan ja farmarihousut, kuluneet saappaansa, tömistää korkoja lattiaan saadakseen saappaansa istumaan tiukasti." ---(suom. Marja Alopaeus)
Proulxin tarinat ovat monesti karheita ja kertovat kolhoista ihmiskohtaloista. Mitenköhän lienee elokuvan laita.
Bookslutissa on muuten uudehko haastattelu Annie Proulxista. Sinne löytää mm. googlettamalla.
Eihän Pakistanin maanjäristyksestäkään ole paljon puhuttu, tai on puhuttu mutta ei autettu. Esimerkiksi kuva pakistanilaisesta isästä, joka isoissa käsissään pitelee pienen pientä tytärtään jossain talvelta suojaamattomassa telttakylässä oli sydäntäraastava. Median kärsimyksillä mässäileminen on vastenmielistä, mutta joskus ehkä ainoa keino saada ihmiset auttamaan.
Joku aika sitten tuli dokumentti Band Aidistä, jossa Bob Geldolf kertoi miten kaikki sai alkunsa hänen nähtyään kuvia nälkäänäkevistä. Jutun tehnyt toimittaja puolestaan puhui hiljaisten kuvien voimasta, siitä miten antoi kuvien kertoa karmeaa tarinaansa ja jätti kaiken järkytyksen omasta puheestaan pois.
Zhang Yimou tekee todellisia itkuleffoja. En ole varma, onko "Punainen lyhty" hänen ohjaamansa, mutta siinä on pääosassa Gong Li, joka oli Z.Y:n vaimo. Siitä elokuvasta on kauan aikaa, äidin kanssa leffateatterissa katsottiin, molemmat pärskittiin ihan hulluina.
Mun mies itkee kyllä. En vain osaa pitää sitä minkään sortin arvona, että mies itkee. Paitsi, jos ei osaa itkeä ja sitten oppiikin...
-minh-
Voi se kärsimyksillä mässäileminen turruttaakin. Itse olen huomannut ainakin olevani aika turta ja kyyninen katastrofikuvien äärellä. Se on oikeastaan aika järkyttävä huomata.
Kirsti, luen Naista joka kirjoitti rakkausromaanin. Uskomattoman osuvaa sisällönkuvailua naisviihteestä. Olen hyvin huvittunut. En usko että tällä kirjalla saat minua kyyneliin.
Heitän haasteena. http://www.redcross.fi/lahjoita/fi_FI/index/
(googlettamalla tilinumerolle 226 samansuuntaista hakutulosta)
Tein omalla mitallani merkittävän lahjoituksen. Jos tunnette asian omaksenne viekää viestiä eteenpäin.
http://blogit.helsinginsanomat.fi/
ahlroth/?p=75
WoW's previous. 8GB MP3 PLAYER system of player. apple ipod versus player . canon digital camera combat involved . digital camera a ladder-type system . digital cameras where players . dvd player could only advance at . eve isk the expense of other players. ipod This created a brutal . ipod nano competition which . ipod shuffle demanded unreasonable. ipod touch amounts of playing . ipods to reach the top. mp3 tiers of advancement. mp3 player Most players. mp3 players would never be able to. mp4 achieve these goals. portable dvd players simply because of . powerleveling the massive time. powerleveling wow investment. wow I learned . wow gold a lot though. wow gold or remembered . wow leveling learning a lot. wow powerleveling depending on. zubehoer mp3 player how you look at it.
Don't waste your badges . 1GB MP3 PLAYER on nether. 1GB MP3 PLAYER vortexes . 1gb mp3 players or epic gems. 2GB MP3 PLAYER even though. baladeur MP3 this can significantly . baladeurs MP3 boost your stock of . best mp3 player cash it is . buy mp3 player not worth it. buy mp3 players Many trinkets . digital mp3 player and offhands such as relics. ever quest platinum totems . gold wow and idols cost . lecteurs mp3 a few badges . lineage 2 adena and can be a . mp3 mp4 significant upgrade. mp3 mp4 player These trinkets . mp3 player are essential . mp3 player wholesale in pve . mp3 players and in many cases pvp. mp4 player A usual . mp4 players set up of a pvp/arena . runescape gold geared player is . runescape money that they will carry . wow geld "Medallion of the Horde". wow schnell gold. and a Badge Trinket. wowgold To achieve.
Internet marketing services,
Local SEO Services,
SEO Consulting Services..