|
|||
 |
|
||
|
01.01.2006 - 17:23
Olen meuhkannut Keltikangas-Järvisen kirjasta Temperamentti -ihmisen
yksilöllisyys jo paljon ennen kuin olen edes lukenut sitä. Minä joka
olen aina vastustanut perinnöllisyyden merkitystä ja nähnyt ihmisen
kulttuurinsa ja kasvatuksensa tuotoksena olen nyt hurahtanut
ajatukseen, että meissä onkin biologisperäisiä, suhteellisen
pysyviä taipumuksia. Temperamentti ei tietenkään selitä kaikkea, se on
vain synnynnäinen lähtökohta persoonallisuudelle.
Mietin, voisiko hankalan temperamenttityypin avulla löytyä selitys sille miksi olin huono koulussa. Luulisi tietenkin ettei asiasta tarvitsisi välittää, tuskin joudun enää koulun penkille kärsimään, vaikka aika usein näenkin sellaisia unia. Mutta olen ison osan elämästäni opiskellut (kuten moni muukin) ja saanut tuntea itseni tyhmäksi, osaamattomaksi tai muuten ärsyttäväksi tyypiksi. Vaikken päivittäin pure rystysiäni sen vuoksi, epäonnistuminen opinnoissa on muokannut persoonaani. Joitakin selittäviä tekijöitä olen löytänyt. Koululaiselta edellytetään keskittymiskykyä ja matalaa häirittävyyttä. Toisin sanoen hyvä koululainen on sellainen joka junnaa annettua tehtävää piittaamatta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Minulla keskittymiskyky on aina ollut huono, koska mikä tahansa rasahdus ympäristössä suuntaa ajatukseni heti sinne. En yleensäkään kestä meteliä enkä kovia ääniä. Olen syyttänyt keskittymiskyvyn heikkoudesta itseäni. Minä olen huono, lyhytjänteinen ihminen, jolla ei ole vaadittavaa sitkeyttä. Välillä olen syyttänyt myös vanhempiani koska he ovat kasvattaneet minua huonosti ja tehneet minusta hullun. Mutta entä jos kysymyksessä on temperamentin piirre? Entä jos minä vain olen tällainen? Huono keskittymään, helposti häiriintyvä henkilö. Temperamenttiteoriassa on se lohdullinen puoli, että temperamenttipiirteet eivät itsessään ole hyviä tai huonoja. Siis tämä keskittymiskyvyttömyyskään ei ole välttämättä huono juttu, vaikka se äkkipäätä voisi sellaiselta vaikuttaa. Temperamenttityypin merkitys syntyy vasta vuorovaikutuksessa jossa se ilmenee. Omaa nykyistä työtäni keskittymiskyvyttömyys ei kauheasti haittaa. Olen tottunut työskentelemään vartin, korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. Pahimmillaan vain viisi minuuttia kerrallaan. Mutta kun minulla on ollut aina taustalla ihannekuva järkähtämättömästä puurtajasta joka yksituumaisesti kirjoittaa aamusta iltaa muista piittaamatta, niin se on ollut omiaan lisäämään itsetunto-ongelmiani. Olen lukenut kirjaa vasta vähän runsaat sata sivua, mutta päätin nyt lopettaa itseni syyllistämisen siitä etten pysty lukemaan kirjaa kannesta kanteen nousematta välillä sohvalta ja etsimättä jääkaapista purtavaa. En yleensäkään enää moiti itseäni huonosta keskittymiskyvystä. Päätän että se on synnynnäinen temperamenttipiirre, minun tapani toimia. Vaikka kysymys sitten olisikin velttoudestani tai hulluudestani, niinä väliäkö hällä. En kuitenkaan näköjään mahda tälle taipumukselleni mitään.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970  
Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Minun mieheni oli sellainen 12 tuntia putkeen puurtaja. Hän ei kylläkään saanut yhtään sen enempää aikaiseksi kuin minä viidessä tunnissa. Ja sillä välin pidin vielä monia taukoja. Ei se aika ole merkittävä, vaan tehokkuus.
Itse olen niitä yhden asian puurtajia, jotka helposti menettävät ajantajunsa ja mielenkiintonsa muuta ympäristöään kohtaan kinnostuttuaan jostain. Vanhempani moittivat minua lapsuudessani sen vuoksi tämän tästä. Olin nimittäin aidosti autuaan tietämätön siitä, mitä kotihommia olin kulloinkin luvannut hoitaa, jos vanhempani puhuttelivat minua kesken lukemisen tai kirjoittamisen (jompaa kumpaa tein lähes aina, jos olin kotona). Niinpä perunoita ei oltu keitetty ja lumi oli paakkuuntunut jääksi rappusille, vaikka olin pyhästi luvannut (niin vanhempani väittivät), että teen pyydetyt jutut heidän poissa ollessaan. Itse en jälkeenpäin muistanut asiasta mitään kuulleenikaan.
Samanlainen olen vieläkin, eikä se välttämättä onni kaikilta kanteilta katsoen ole. Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät carpe diem -asennoitumiseen. Pahoin pelkään, että aikuisiässä minulta on mennyt ohi montakin hyvää tilaisuutta, joihin en yksinkertaisesti ole kiinnittänyt mitään huomiota, koska olen ollut niin perinpohjaisesti keskittynyt siihen projektiin, joka kulloinkin on pyörinyt ajatuksissani.
Minusta tuntuu, Kirsti, että sinun temperamenttisi ja kirjailijan ura sopivat vallan hyvin yhteen (olen tavannut Kirstin monen monta kertaa netin ulkopuolella, joten väitän näin syvällä vakaumuksella). Osaat katsoa työhösi ja sen jälkeen ulos maailmaan ja sen jälkeen taas työhön. Toki keskittymiskykyä tarvitaan, mutta olethan sinä kirjoittanut tekstejä koko ajan. Keskittymiskykysi ei siis voi olla olematon, koska silloin kirjoittaminen pysähtyy.
Silja Orvokki, lapsissa temperamenttipiirteet varmaan näkyvätkin vielä paremmin kuin aikuisissa jotka kuitenkin pakon edessä oppivat hallitsemaan temperamenttiaan. Äkkipikainen esim. saattaa oppia hillitsemään itseään.
Joo siis Tui, nimenomaan keskittymiskyky, tai siis matala tai korkea häirittävyys ovat temperamentin piirteitä. Matala häirittävyys on siis sitä että ihminen ryhdyttyään johonkin puuhaan jatkaa sitä vaikka talo kaatuisi ympäriltä ja korkea häirittävyys taas sitä ettei ihminen pysty keskittymään jos kärpänen pörisee huoneessa. Minut yksi pörisevä kärpänen saa kaistapääksi enkä saa hetken rauhaa ennen kuin se on ohjattu ulos. Suurin osa ihmisistä toki asettuu häirittävyytensä osalta johonkin näiden ääripäiden välille.
Muita tällaisia synnynnäisiä ominaisuuksia on mm. sosiaalisuus, aktiivisuus ja tunneilmaisun voimakkuus.
Oli kiinnostavaa tajuta ettei sosiaalisuus tosiaankaan tarkoita samaa kuin sosiaaliset taidot. Ihminen voi olla hyvin sosiaalinen, mutta sosiaalisesti taitamaton. Ja toisaalta taas kaivata hyvin vähän muiden ihmisten seuraa, mutta olla kuitenkin sosiaalisesti taitava silloin kun on ihmisten seurassa.
Niin Arja, minua puurtamisesi kyllä silloin Tampereella vilpittömästi ihmetytti ja olin siitä kateellinenkin. Osasit myös keskittyä siihen mitä olit tekemässä kun minun huomioni tempautui milloin mihinkin. Mutta tähän työhönhän minun temperamenttini tosiaan sopii ihan hyvin niin sinun temperamenttisi varmasti sopii sinun työhösi.
Jokaisella on synnynnäisiä haasteita ja vahvuuksia ja joskus haasteelta näyttävät asiat osoittautuvatkin vahvuuksiksi, eli näiden asioiden tunnistaminen ja hyväksyminen voi olla ratkaisevan tärkeää koko elämän kannalta. Sen sijaan että yrittää jyrätä moniajajasta yhden asian ihmistä tai hitaasta nopeaa (huom. hitaus ei tarkoita tyhmyyttä) tai toisin päin (jne. jne.) pitäisi hyväksyä, että itsellä on tietynmoinen ominaisuuksien setti, jonka kanssa pitää opetella elämään. Haasteellisiin juttuihin löytyy yleensä toimivia strategioita ja vahvuuksien löytäminen & ruokkiminen helpottaa myös noiden haasteiden kanssa sumplimista.
Usein tuntuu, että jossakin systeemissä (esim. koulu, päiväkoti, työpaikka) jäädään tuijottamaan ja haukuskelemaan yksilön ominaisuuksia, jotka ovat jotenkin vääriä totuttuihin kuvioihin sen sijaan, että muutettaisiin kuvioita sen verran, että ominaisuudet mahtuisivat mukaan.
Kuvioiden muuttaminen on yleensä ennen kaikkea asenteesta kiinni. Jos hyväksytään se, että toinen ei kiusallaan ole se mikä synnynnäisesti on, ollaan jo puolivälissä. Käytännön ratkaisut edellyttävät luovuutta ja tahtoa, mutta harvemmin sen ihmeempiä resursseja.
Syvässä vain tuntuu olevan se näkemys, että yksilön pitää aina alistua olemassaolevaan systeemiin ihan riippumatta siitä, miten paska systeemi on muidenkin kuin tämän hankalimmin sopeutuvan tyypin kannalta. Ja "erivapauksien myöntäminen" on joskus tyypeille kuolemaa kauheampi asia, vaikka erityisjärjestelyistä riippuisi suurin piirtein jonkun ihmisen koko loppuelämän suunta. Prkl.
Voisin marmattaa tästä viisi tuntia, mutta pätkäisen tähän :-)
Se vaan niin helposti hiipii jonkin mutkan kautta ajatuksiin, että toinen temperamentin piirre on positiivisempi kuin toinen. Että esim. hitaus on pahasta koska arvostamme niin kovasti nopeutta ja sähäkkyyttä. Mutta kukin temperamenttipiirre on kuitenkin sinällään neutraali ja saa merkityksensä vasta siinä kuinka hyvin se sopii ympäristöön jossa ihminen elää. Siis ei tosiaankaan ole perusteltua aina muuttaa ja painostaa yksilöä, kyllä ympäristökin voisi ottaa huomioon ihmisten erilaisuutta.
Ja muuten, kun ajatellaan lastenkasvatusta tai koulua, niin helposti aina tuijotetaan siihen lapseen. Ajatellaan, että opettajat vaikuttavat lapseen ja että lapsella on tietty temperamentti. Mutta myös lapsi vaikuttaa opettajaan. Se millä tavalla lapsi reagoi, saa opettajassa aikaan erilaisia tunnereaktioita jotka puolestaan riippuvat siitä minkälainen temperamentti opettajalla on.
Tutulla psykologilla on 2 tytärtä: vanhempi ulospäin suuntautunut ja nuorempi täysi vastakohta. Tämä psykologi huokaiis kerran, että onneksi asumme Suomessa, sillä USA:ssa nuorempi lapsi olisi jo tuomittu autistiseksi... Mikis koko ajan pitäisi kyetä tuottamaan puhetta, toimintaa jne?
Kovin olet, Kirsti vaativa ollut itsellesi! Hui, tuli oikein sisarellinen huoli, että anna nyt, hyvä ihminen, armoa itsellesi! Samanlainen minäkin olen, herkkävainuinen - ja herkästi aistiva. Minun oli ainakin lapsena pakkokin olla huomioiva ja havainnoiva, muuten en ehkä olisi selvinnyt... Ehkäpä sinäkin olet joutunut kehittämään kärpäsefektiä, valppaana oloa, ihan itsesi vuoksi, suojellaksesi itseäsi? Ja, kuten, jo tuli esille, kirjailijalle ei herkästä havainnoinnista luulisi olevan haittaa?
Aivan Tuulisuoja. Minusta tätä ihmisten yhdenmukaisuusvaatimusta pitäisi uskaltaa äänekkäästi vastustaa, koska se aivan turhaan tuottaa kärsimystä ihmisille joissa ei ole mitään vikaa. Mutta he vain kasvavat ajattelemaan että heissä on vika. Kyllä ottaa pattiin minuakin.
Minä en muuten ole koskaan tajunnut että olisin ankara itselleni, koska ison ojan ajasta minä vain makaan sohvalla ketarat ojossa enkä tee mitään. Ja mielessä pyörii koko ajan että pitäisi pitäisi pitäisi. Joten lepo ei silloin ole lepoa, vaan oman saamattomuutensa murehtimista. Mutta minulla se vaatiminen on tietenkin ollut juuri siinä että pitäisi pystyä keskittymään paremmin, olemaan häiriintymättä olemattomista pikku välikohtauksista. Olen kuvitellut, että huono keskittymiskyky on oire jostain psyykkisestä häiriöstä ja on kyllä valtavan vapauttava ajatus ettei niin olisikaan.
Moni sanoo, ettei ole mahdollista vaihtaa alaa, mutta ei se niin mene. Aina on mahdollista ainakin muuttaa suuntaa, pikku hiljaa, omalle tielle päin.
Minulla oli aiemmin työtoveri, jonka puheisiin aina silloin tällöin ilmestyi jotain, mikä osoitti hänen olleen hyvä koulussa. Ihmettelin tätä, kun kyse oli nelikymppisestä ihmisestä, joka oli ehtinyt ja saavuttanut paljon koulunkin jälkeen. Sitäpaitsi työyhteisöstä varmaan vaikka kuinka moni oli ollut hyvä koulussa eikä tuonut sitä julki. Ja onko niin hohdokasta olla jonkin maalaiskoulun kynttilä, kun kouluja on vaikka kuinka paljon. Selitin mielessäni sillä ettei ollut mielestään edennyt tarpeeksi työympäristössämme ja että turhautumisen vuoksi piti palata menneisiin tähtihetkiin. Sittemmin hän on päässyt muualla johtavaan asemaan. Tapaan turhan harvoin enkä tiedä tuleeko nykyisin koulu usein mieleen.
Ja anonyymille vielä, että monilahjakkuuden haikailusta ei ole kysymys, vaan siitä kohtalokkaasta mustelmasta minkä ansiottomasti huono koulumenestys ihmiselle aiheuttaa. En suin surminkaan usko olevani ainoa vaikka ihmiset eivät juuri viitsi ikäviä asioita paljon muistella. No minä viitsin koska se liittyy tähän minun hommaani.
Olen varma että "lyhytjännitteiset neuroottiset päästäisetkin" voivat kirjoittaa kirjan, ei nyt ehkä Sotaa ja rauhaa - tai se valmistuisi vasta hulppeassa eläkeiässsä - mutta aivan varmasti jokin muu tyylilaji löytyy omaksi itseksesi.
Minusta on hyvä, että kamalista koulukokemuksista puhutaan. Jospa joku opettaja lukeekin esim. juuri tätä blogia ja siitä uutta ymmärrystä? Puhumattakaan ne kaikki muut, joilla on inhoja muistoja koulusta. Minulla on koulusta vain muutama ikävä muisto, mutta ainakin yhden muisto on vaikuttanut pitkälle tulevaisuuteen eikä tilannetta ollut tarkoitettu nöyryytykseksi kenellekään opettajan taholta, mutta sellaiselta se tuntui. Jos minä muistan yhden, niin mikä ihme se on, jos enemmän ikäviä kokemuksia saaneetkin muistavat omiaan.
Kyllä se weera varmaan noin on kuin sanot. Kyllä taide usein kumpuaa kipeistä kokemuksista, mutta päämäärä tietysti on, että valmis tuotos ei ole lukijalle kärsimystä, vaan ilo ja nautinto.
Minulla on tismalleen sama keskustelu käynnissä yhden amerikkalaisen ystäväni kanssa, joka sotkee käsitteitä. Hänen mielestään kaikki, missä yritetään osoittaa geenin merkitystä meidän habituksellemme, ovat vaarallisia tai voivat olla.
Olen tuntenut tämän ihmisen siitä asti kun menin Jenkkeihin 1969 ja hän on juristi ja kirjoittaja. Onnettomuudekseni en vain ole löytänyt hänelle saittia jossa Keltikangas-Järvisen hypoteesia/teesiä voisi esitellä englanniksi ja minun kykyni kääntää jotain englanniksi on kehno.
Hän siis epäilee että minä jotenkin yritän personifioida teoriaa ottamalla esimerkkejä yhteisistä ystävistämme. Että ei sellainen ole oikeaa tiedettä. Eip kai.
Mutta miten sitten välittää infoa siitä että meillä Suomessakin on tiedettä, josta silloin tällöin saattaa avautua uusia näkökulmia?
En ole lukenut kirjaa, mutta artikkeleita kyllä ynnä kuunnellut radiota. Vaikuttaa siltä että eräs hänen pääteeseistään on mietiskellä miten keskoslapset selviävät ja miksi on mahdollista että he kehittyvät oireileviksi, jännittyneiksi tai depressiivisiksi. Käsittääkseni juttu menee niin, että vanhemmat ovat ahdistuneita pikkuisen selviämisestä ja suhtautuvat häneen suojelevasti ikään kuin hän hetikohta menisi rikki: pikku raukka. Ja lapsi omaksuu sitten hitaasti tämän "pikku raukka"-idean.
Tätä mietiskelin kyllä omalta kohdaltanikin sikäli, että olin keskonen eikä vuonna -45 ollut edes keskoskaappeja, lisäksi meinasin kuolla vesirokkoon 3 kuukauden iässä ja äidin ja isän varhaiset kommentit olivat juuri tuota "pikku raukka"-tyyppiä.
Sittemmin he unohtivat koko jutun ja alkoivat päinvastoin, varsinkin äiti, hakata minuun vanhempien ja muiden suurten arvojen kunnioitusta, millä väkivallalla oli täysin päinvastainen vaikutus.
Fyysisen ylivoiman edessä en voinut kuin pitää pääni kiinni, mutta sitten kun kodista pääsin, aloinkin heti sanoa miten asiat oikeasti ovat.
Onko jollakulla tietoa siitä, onko tietääkseni ainakin Oulun yliopistossa käynnissä oleva depressio-tutkimus tuonut mitään valoa tuohon kytkentään keskonen-depressio?
Ja miten ihmeessä todistan mahtavalla amerikkalaisystävälleni että Suomessakin ehkä joskus tapahtuu jotakin? Siis kyseessä on aivan oikea ystävä, ei mikään hyvää-päivää-kirvesvartta -tapaus.
Sinänsä tietysti Suomen kulttuuriniministeri voisi ehkä myöntää enemmän rahaa käännöstöihin suomenkielisen kirjallisuuden saamiseksi edes englanniksi, sekä fiktion että faktan.
Terv.
Ripsa
Geenit ja perimä onkin hankala aihe käsiteltäväksi. Ilmeisesti on niin, ettei perimä yksin selitä temperamenttityypin ilmenemistä, vaan siinä on yleensä sekä perimää että kasvatusta. Ujot vanhemmat saavat ujoja lapsia ja käyttäytymällä itse ujosti he ikään kuin rohkaisevat ujoa käyttäymistä. Ym. Toivottavasti löydät infoa suomalaisesta tutkimuksesta Ripsa, tai joku täällä käyvä osaa kertoa. Minä olen ulkona kuin lumiukko.
Kun kirjoitan jotain tekstiäni, niin tarvitse hiljaisuutta, ihan totaalista. Mutta silloinkin silmäkulmasta näkyy, kun kissa menee epäilyttävän näköisesti kenkien luo tai auto ajaa ikkunan alle ja ote herpaantuu.
20min on maksimiaika, jonka pystyn herpaantumatta kirjoittamaan. Siinäkin on sellaisia katkoja, että silmät harhailevat tavaroissa ja kuvissa ympärillä.
Kun puhun tästä äitini kanssa, kerron keskittymisvaikeuksistani, joita oli jo ihan ekalta luokalta asti, hän kieltää minua "lukittautumasta siihen ajatukseen itsestäni". Itse asiassa kaikki, millä kuvailen itseäni, oli se sitten kuinka neutraalia hyvänsä, on hänelle lukittautumista. Muistan, kun minua vaivasi vuosia kova tinnitus, joka mm. joudutti flamencoharrastukseni loppumista ja valitin siitä äidilleni puhelimessaulkomailta. Että ainoa, millä saan sen hiljenmään, on punaviini ja päälläseisonta. Äiti sanoi, että estän itseltäni kaikki muut mahdollisuudet päästä tinnituksesta ja sitä ei vain pitäisi huomioida. Olin taas "takertunut" johonkin vaivaan tms. Turhauttavaa.
Minulla ei äidin mielestä ole mitään vaivoja eikä ongelmia, vaan kaikki on itsekehitettyä, puolustusmekanismeja ja syitä jumittaa.
Sori avautuminen täällä vanhan postauksen hännillä, mutta se on todella raivostuttavaa. En saa äidiltä tukea esim. ad/hd-tutkimuksiin, johon monet oireistani viittaavat. Että revippä sitten siitä, kun joka asia on "itsekeksitty" ja "olet takertunut"...huoh...
-minh-
Internet marketing services,
Local SEO Services,
SEO Consulting Services..