|
|||
 |
|
||
|
03.01.2006 - 13:48
Olen opetellut olemaan ajattelematta kirjojeni kohtaloa sen jälkeen kun olen saanut ne valmiiksi. Aina joskus kuulen niistä jotain ja se on vähän niin kuin joku vanha jo kadonneeksi luulemani ystävä lähettäisi kaukomailta terveiset ja kertoisi ajattelevansa minua. Sellaisesta ilahtuu, päivä kirkastuu hetkeksi, mutta elämäänsä ei sellaisten hetkien varaan voi rakentaa. Mutta sitten tapaa ihmisiä jotka ihmettelevät miksi saan niitä terveisiä niin harvoin. Minullehan pitäisi sataa kaukomailta kortteja päivittäin, kymmeniä ellei satoja, jopa tuhansia rakkaita terveisiä ympäri maailmaa. Ja minä havahdun ja tajuan, tosiaan, minähän olen epäsuosittu. Juuri kukaan ei rakasta minua. Sun äitis kyseli äskettäin blogissaan ihmisten häpeänaiheita. Kun eilisessä keskustelussa Tui ja Sylvi alkoivat puhua siitä kuinka uusinta kirjaani ei ole markkinoitu riittävän ponnekkaasti, tunsin häpeän tulvivan jostain pimennoista ja hukuttavan minut hetkeksi. Kerron tässä nyt kohtalon, jota en omalle kohdalleni ikinä haluaisi. Aina joskus naistenlehdissä näkee näitä juttuja. Kirjailija NN:llä on takana pitkä ja monipuolinen ura, mutta hänen nimensä on suurelle osalle suurta yleisöä tuntematon. Tekstistä kuultaa läpi, ettei juttua ole tehty sen vuoksi että toimittaja olisi yhtäkkiä innostunut kyseisen kirjailijan kirjoista, vaan jostain muusta, minulle tuntemattomasta syystä. Esilläolo yhdistetään automaattisesti onnistumiseen ja vastaavasti marginaalissa olo yhdistetään epäonnistumiseen. Mutta jos median ja kustantamojen ristisiitoksia tuntee, tietää varmaan ettei esilläolo aina liity onnistumiseen niin kuin ei myöskään marginaalissa oleminen liity epäonnistumiseen. Joten miksi minua siis hävettää ettei kirjoistani puhuta kaikkialla? (Tai siis no joo, ei missään, paitsi Yhteishyvässä, kuulemma.) Mutta hällä väliä. Tänään on aurinko paistanut ja puut ovat huurteessa. Olen ollut virkeä ja toiveikas ja uusia ideoita on pulpahdellut mieleeni, sitä paitsi Saaran pulinaboxin Petra on tulossa kylään ja juoruilemme viinilasin ääressä Blogimaailman tapahtumista ja näitähän riittää.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970  
Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Sano Petralle terkkuja ja nauttikaa hyvillä mielin viinistä ja keskusteluista!
Kirjailijana olo ei varmaankaan ole helppoa, missään olomuodossa. Jos on supersuosittu, viedään ihan uskomatonta vauhtia (näin olen ymmärtänyt). On vaikka minkälaista tilaisuutta, johon kutsutaan, ja jossa pitää jaksaa näyttäytyä.
Eräs lempikirjailijani sanoi jossain, että kun hänen kirjansa oli voittanut ison palkinnon ja se oli noteerattu maailmanlaajuisesti, hänkin meni eri tilaisuuksiin, kuten velvollisuuksiin kuuluu. Siellä hän teki sellaisen havainnon, ettei siellä häntä itseään oikeastaan kaivattu, vaan kirjailijaa joka oli voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon.
Harry Potterin kirjoittajan teoksista puhutaan "kaikkialla", mutta silti kirjailija itse on kuvissa yhtä surullisen näköinen kuin ennenkin. Mahtaa olla melkoista pyöritystä. Mutta tekstiä syntyy. Mikähän sen salaisuus on?
Minulle aina tulee mieleen juuri se, että toimittaja - tai hänen esimiehensä - on juuri havainnut, että tällainenkin hieno kirjailija on olemassa ja haluaa juuri sen vuoksi tuoda hänet ja hänen teoksensa lukijoiden tietoisuuteen. Tietenkään en voi tietää, onko näin, mutta niin ajattelen.
Enkä liitä epäonnistumiseen sitä, että joku kirjailija ei paistattele jatkuvasti julkisuudessa. Itse asiassa minua ärsyttää juuri sellaiset tyypit, joita haastatellaan kaikkialla ja heiltä kysytään mielipidettä mitä kummallisimmista asioista. Ehkä silloin kun kirjailija hyvin nuorena ja kokemattomana yhtäkkiä temmataan julkisuuteen, hän saattaa unohtaa sen, kuka ja mikä hän sisimmässään on.
Juuri ”liiallisen” julkisuuden vuoksi olen kauan kammonnut esimerkiksi Kaurasen teoksia. Sonja O:n luin, mutta sitten tuli pitkä tauko. Vasta viime vuosina olen lämmennyt hänen tuotannolleen. Moni muukin "julkkiskirjailijan" teos on juuri tuon vuoksi saanut jäädä kirjaston tai kirjakaupan hyllylle. - Ehkäpä olen tässäkin vastarannan kiiski.
Nobelistit ovat aika hyvä esimerkki kirjailijoista, jotka usein ovat kaikessa hiljaisuudessa puurtaneet vuodesta toiseen hyvää kirjallisuutta. Sitten yhtäkkiä vanhoilla päivillään heidän loistelias tuotantonsa havaitaan.
Varmaankin parasta olisi olla sellainen kirjailija, jonka kirjoja luetaan ja joka muistetaan julkisuudessa kohtuullisesti. Kirjailija kuitenkin osaisi säilyttää koskemattomana oman sisimmän olemuksensa. Sitä ei saa päästää julkisuuteen riepoteltavaksi.
Petralle terkkuja. Mukavaa iltaa teille molemmille! :)
Jos joku katsoi joulun tietämissä Scorcesen 2-osaisen Dylan-leffan, niin siinä oli mitä piinallisimpia tilanteita joihin lehdistö ajoi nuoren Dylanin, ja siis jo joskus 60-luvulla.
Eräs toimittaja ilmoitti että kun ei ole kuullut Bob Dylanin tuotantoa niin voisiko laulaja ystävällisesti kertoa mistä siinä on kyse.
Dylan kysyi siihen vastaan että mitäs te sitten täällä ylipäänsä teette jos ette ole kuunnellut yhtään levyäni?
Mihin toimittaja että se on minun työni.
Kysymys julkisuudesta on aika varmasti hankala oli kyse kenestä tahansa. Mutta pahempi asia minusta on jos lehdistö (tai muu media) menettää lopunkin moraalinsa ja tekee vain siis sitä työtään, josta maksetaan.
Dylan ei kaivannut parrasvaloja. Päinvastoin hän taitaa olla erakko. Ja syynkin hän kertoi: halun tehdä työtä ilman häiriöitä.
Terv.
Ripsa
Hauskaa iltaa joka tapauksessa!
Joo, meidän pienissä kirjallisissa piireissämme on kaikenlaista mädännäisyyttä. Tuttavia nostetaan, oman yhtiön kirjailijoita suositaan. Muistelen esimerkiksi, kun aika kauan sitten yhtä kriitiikkoa pyydettiin mainitsemaan mieluisia kirjoja, niin hän mainitsi kaksi, joista toisen tekijä oli hänen miehensä (sukunimi eri, ei sitä välttämättä tunnistettu). - Kun televisiosta tuli aikamoinen puffausohjelma uudesta Teos-kustantamosta, siinä seurattiin Tomi Kontion runokokoelman valmistumista ja toimittamista. Sitten nostettiin maljoja valmiin tuotteen äärellä. Mm. Mervi Kantokorpi siellä nosti lasia. Kohta sitten olikin Hesarissa saman Kantokorven arviointi kontion kirjasta. Ei kai sille mitään voi, että ihmiset tuntevat toisensa, mutta on tässä minusta astian makua.
Ripsa, se on tosiaan paha jos media menettää moraalinsa. Ja varsinkin se on paha jos ihmiset eivät edes huomaa, että se moraali on kadonnut koska kukaan ei valvo eikä nosta esiin epäkohtia.
Louhi, voihan sen tietysti tulkita noinkin ja sinun tulkintasi on varmaan yhtä oikea kuin minullakin. Minun tulkintani vain kumpuaa joistakin alemmuudentunnoistani.
Niin Maria, en minäkään kuvittele että lisääntyvä julkisuus tekisi minusta onnellisemman.
Silja Orvokki, kyllä minä olen ihan lohdutettu.
Astian makua nimenomaan, eikä niitä astioita kukaan analysoi. Menee ihan täydestä.
Ja palkinnoksi tähtitoimittaja on kirjoittanut nälvivän, ironisen tai kohdettaan naurettavaksi tekevän jutun.
Pari vuotta sitten luin ylenkatseellisen ja ironisoivan jutun kuuluisasta sopraanosta, jota laatulehden tähtitoimittaja meni Lontoosta Sveitsiin asti haastattelemaan. Juttu ei kulkenut, ja toimittaja päätyi syyttelemään kohdettaan kielitaidottomaksi ja yhteistyökyvyttömäksi diivaksi, ihmetteli sitä ettei päässyt diivan kotiin jutuntekoon ja pilkkasi sitäkin, että diiva oli (epäilemättä aiempien tähtihaastattelujen pohjalta) olettanut lehden hoitavan kuvausmeikin.
Jutun lukenut jäi ihmettelemään mm. sitä, miksi ihmeessä lähetettiin englanninkielinen, musiikkia tuntematon toimittaja haastattelemaan oopperalaulajaa, joka puhui kyllä huonoa englantia mutta olisi puhunut täydellistä italiaa, espanjaa, romaniaa ja taisipa puhua ranskaakin. Kukahan siinä oli kielitaidoton!
Niin että kuuluisuus on kyllä kaksipiippuinen asia. Ja palautteen puute taas tuntuu ainakin Suomessa olevan perusoletus. Eihän se ollenkaan tarkoita sitä, etteikö yleisöä tai ihailijoita olisi.
Palautteen puute on tosiaan yleinen kokemus. Muistan Juhani Syrjänkin jossain tilaisuudessa maininneen ettei siihen koskaan totu. Vaikka olisi miten alhaiset odotukset kirjan vastaanoton suhteen, vähäinen palaute tulee aina yllätyksenä. Ja sitten on tietysti vastaavasti niitä joille mahtava vastakaiku tulee yhtä lailla yllätyksenä.
Mutta tätä hommaahan ei kannata tehdä palautteen toivossa. Motiivien pitää olla syvemmällä.
Kirjallisuuspiirien pienuudesta ja kaverien suosimisesta olen kuullut juttuja ennenkin enkä ole niistä innoissani. En onneksi tiedä eri klikeistä mitään, en ole kirjailija enkä sellaiseksi aio, joten voin kehua keitä haluan ja olla kirjallisuuspoliittisesti viattoman epäkorrekti.
Itse Idiootin lukeneena voisin jopa sen sijaan loukkaantua näistä jutuista täällä. Ei pitäisi ehkä tuossa kirjallisen sivistyneisyyden vastaisessa huumassa mennä ojasta allikkoon ja syyllistyä siihen, mistä juuri muita moittii.
Kenties ihmisten maku ei ole sama, mutta onko sekään sitten huono, jos pitää Alastalon salista, vaikka täällä siitä ei innostutakaan. En ole kyllä lukenut.
Omalla kohdallani olen huomannut, että pakkolukeminen latistaa lukuintoa aika roimasti (lopetin kirjallisuuden peruskurssin avoimessa yliopistossa kesken, kun olisi pitänyt lukea 32 klassikkoa putkeen saadakseen 5 opintoviikkoa) ja aiheuttaa lähinnä kieroutuneen halun lukea kirjaa ns. vastakarvaan (tyyliin "mikä tässä muka on niin erinomaista"), joten en aio kantaa huonoa omaatuntoa siitä, että puhun kirjoista vaikka klassikot ovatkin lukematta. Luen ne kyllä aikanaan, kun hetki on soiva (jos luen).
Saara, jos aidosti pitää jostakin klassikosta, niin se on hyvä ja ihan oikein. Mutta voiko oikeasti uskoa, että ison osan Suomen sivistyneistöä lempikirja olisi Alastalon salissa? Minusta klassikkojen mainitseminen lempikirjaksi silloin kun niin ei ole, on väärin niitä kohtaan jotka oikeasti niistä pitävät. Öh taas meuhkaan. Anteeksi. Minä luin kauan sitten Madame Bovaryn, koska siitä puhuttiin kaikissa oppikirjoissa paljon. Halusin muodostaa siitä oman käsityksen. Kirja oli hyvä, mutta ei sekään ole lempikirjojen listalle päätynyt. Mutta ainakin voin rehellisesti sanoa lukeneeni sen vaikken siitä paljon muistakaan.
Ei tietenkään voi. Enhän minä ole mitään sellaista väittänytkään. Kyse oli vain vastakkainasettelun harmittavasta särmästä.
Jos rakkausromaanit eivät ole kovin paljon vuosikymmenien saatossa muuttuneet noin yleisesti ottaen, (en tarkoita nyt Kirsti sinun kirjojasi, joiden genree on aika häilyvä), vaan ylipäätään niitä kirjoja, joissa rakastellaan hikikarpaloiden helmeillessä ruskettuneella iholla kenenkään ja minkään koskaan häiritsemättä; joissa vehje on aina jykevä ja kunnossa sekä stondis varma, samoin naisen kiima tuota urosta kohtaan aivan heltymätön; joissa ei ole lapsilla nuhaa tai öisiä itkukohtauksia; joissa ei ole yksinäisiä mummoja eikä pappoja, siis sellaisia romaaneja vain, joissa on prinsessa ja tuleva prinssi, karmea väärinkäsitys ja sen jälkeistä huojentunutta rakastelua jakarandapuun alla, niin miksi sellaisen vaikutusvaltaisuus ei pelottaisi? Minua se pelottaa ihan yhtä paljon kuin Reijo Mäen naiskuvakin.
Sitä en väitä, että se olisi huonoa. Mutta nyt kun tuli puheeksi, niin sen vaikutusvalta juuri on aika pelottavaa.
Minä en ole lukenut yhtään Kingiä, koska laji ei minua kiinnosta. En osaa sanoa kirjojen laadusta ja tasosta mitään.
Olen lukenut useampia Kingin teoksia (lähinnä ennen 90-luvun puoliväliä suomennettuja) ja niiden seasta löytyy sekä yhdentekeviä että varsin hyviä kertomuksia. Kingin tuotanto on laajaa ja jonkin verran itseään toistavaa, mutta hän on hyvä kertoja. Eikä Kingin kohdalla voi puhua "lajista" kovin tiukassa mielessä, sillä hän on kirjoittanut muutakin kuin kauhua, mistä hänet tosin tunnetaan parhaiten.
Kingiä olen pitänyt kauhukirjailijana, vaikka tiedän hänellä olevan muunkinlaisia kirjoja. Mutta amerikkalaiset jännäritkään eivät kauheasti kiinnosta.
Molemmat asenteet yhtä vääriä.
Suosittelepa nyt sitten kaikille niitä hyviä rakkausromaaneja, jotka eivät ole sapluunaltaan sellaisia. Ja vakuuttavasti. Sillä tavalla, että jokainen häiriksen kultivoitunut kirjallisuuspärsuuna säntää siltä istumalta kirjakauppaan tai kirjastoon ja pistää homehtuneen hömppägenreensä asetukset kohdalleen.
Blogin miettiminen vaivasi niin paljon, että tein Tuumailua-blogin, jossa tunnustan klassikkopuutteeni.
Saara, vaikkeivät lukemani kirjat sovi tuohon esittelemääsi sapluunaan, se ei silti tarkoita että ne olisivat olleet minulle suuria lukuelämyksiä ja että haluaisin kaikkien lukevan samat kirjat. Mutta esim Jane Greenin Anoppiahdistus oli minusta kyllä aika mainio. Lista jää nyt tällä erää lyhyeksi.
Mutta on myös klassikkoja, jotka odottavat edelleenkin kirjahyllyssäni sitä hetkeä, että lämpenemme toisillemme. Tui muistaakseni peräsi ihmisiä, jotka ovat tunnustaneet antipatiansa jotakin klassikkoa kohtaan. Käyhän, Tui, kurkistamassa blogissani sivustoa, jonka olen otsikoinut: Kirjahyllystä poimittua. Siinä tunnustan jättäneeni kovin monta kirjaa lukematta.
Ja Alastalon salia en ole lukenut vieläkään. Pidän kyllä ideasta, mutta kypsyttelen vielä, ennen kuin tartun kirjaan.
Toisaalta: myös viihdekirja voi olla viihdyttävä lukunautinto. Kingin tuotantoa en tunne muuten kuin kuulopuheista, mutta romanttinen viihde on tuttua. Juuri silmiinpistävät samankaltaisuudet kirjasta toiseen saattavat turruttaa lukijan, ainakin minut. Kaipaan vaihtelua, ennalta arvaamattomuutta. Ja sitähän ainakaan viihderomaaneissa ei ole, ei ainakaan pahimmillaan. Ihan tulee nostalginen olo. Tulee teini-ikä ja Kolmio-kirjat mieleen ;)
Kerron nyt vielä kirja jotka minä luin. Siis Johanna Marttila: Hannin majatalo, Näkemiin Helkala
Tuija Lehtinen: Kokoomateos Miehiä ja menestystä
Enni Mustonen: Brysslenkaalia, Seitsemäs aalto
Anita Aure: Luvaton avain
Mari Timonen: Kaviopolkka
Jane Green: Anoppiahdistus
Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho
Yksikään näistä kirjoista ei asettunut kaavamaisuusasteikollani kymppiin. Minusta ne olivat siellä kutosen, vitosen pinnassa enimmäkseen.