|
|||
 |
|
||
|
05.01.2006 - 07:59
Paetkaa te, jotka olette saaneet tarpeeksenne viihdekirjallisuuden vatvomisesta koska nyt se taas jatkuu.
Edellisen päreen kommenteissa Louhi totesi, että romanttisen viihteen kaavamaisuus puuduttaa ja hän kaipaa lukemaltaan ennalta arvaamattomuutta. Todellista ennalta arvaamattomuutta on mielestäni vain postmodernissa sirpaleproosassa. Jos romaani kertoo tarinan, se on aina jonkin verran kaavamainen koska "tarina" itsessään jo on kaava. Lukiessani kirjoja narratiivisesta terapiasta minulle valkeni, että me pyrimme koko ajan kertomaan itsellemme tarinoita elämästämme. Tai siis emme pyri, vaan kerromme. Siitä näemmekö elämämme seikkailuna, vai tragediana riippuu millaisia asioita kaikista elämän tapahtumista poimimme aineksiksi omaan elämäntarinaamme. Tragediaa elävä valikoi ja antaa merkityksiä eri asioille kuin ihminen joka näkee elämänsä seikkailuna. Tarina ei voi olla millainen tahansa. Sillä on alku ja loppu ja välillä sen täytyy kokea pikkuhuipennuksia ja sitten isompia ja lopussa asiat ratkeavat. Se on siis kaava. Jos minkäänlaista kaavaa ei ole, kirjan lukeminen käy hyvin hankalaksi, joskaan ei tietenkään mahdottomaksi. Mutta voisi tietysti ajatella näin, että mitä kaavamaisempi, sitä suurempia ihmisjoukkoja se koskettaa. Mitä vähemmän kaavaa, sitä poikkeuksellisempaa on kyetä uppoutumaan tällaiseen hengentuotteeseen. Olen ajatellut, että kirjat voi laittaa jatkumolle jonka toisessa päässä on kioskiproosa, toisessa päässä postmoderni sirpaleproosa. Astevaihtelua tapahtuu siis välillä erittäin kaavamainen - ei kaavaa. Jos erittäin kaavamaiselle antaa numeron 10 ja ei-kaavamaiselle numeron 1 voisi sanoa että romanttiset romaanit sijoittuvat jatkumolla kohtiin 10-3. Tuo 3 on hilseestä, mutta tarkoitan, että kaavamaisuuden aste vaihtelee erittäin kaavamaisesta sellaiseen jossa kaava ei ole kovin selkeästi havaittavissa. Korkeakirjallisuuden voisi väittää sijoittuvan asteikolla kohtiin 8-1, eli kohtuullisen kaavamaisesta ja ennalta arvattavasta täysin käsittämättömään. Hyvänä esimerkkinä voisi olla vaikka Panu Rädyn esikoisteos. Kerron nyt vielä kirjat jotka minä luin. Siis Johanna Marttila: Hannin majatalo, Näkemiin Helkala Tuija Lehtinen: Kokoomateos Miehiä ja menestystä Enni Mustonen: Brysslinkaalia, Seitsemäs aalto Anita Aure: Luvaton avain Mari Timonen: Kaviopolkka Jane Green: Anoppiahdistus Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho Yksikään näistä kirjoista ei asettunut kaavamaisuusasteikollani kymppiin. Minusta ne olivat siellä kutosen pinnassa enimmäkseen.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970  
Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Kaivoin Louhen kommentin tuolta alempaa esiin ja saatan ymmärtää, mitä kommentti ehkä koski. Kaavamaisuusasteikolla sinne ykkösen, kakkosen tietämille taitaa sijoittua osa siitä, mitä kioskikirjallisuudeksi nimitetään. Tämän tiedän kokemuksesta (vaikka tottakai nolottaa tunnustaa) - niissä kirjoissa tietää, että jos joku lyö päänsä niin 89 prosentin todennäköisyydellä siltä menee silloin muisti. Ja se muistin menetys saa 89 prosentin todennäköisyydellä päähenkilön arvioimaan uudelleen koko elämänsä ja rakastumaan köyhään kalastajaan. Ja 89 prosentin todennäköisyydellä sillä köyhällä kalastajalla on iso pankkitili jossakin, ja se käy 89 prosentin todennäköisyydellä ilmi kirjan viimeisen viidenneksen aikana.
Ja jos niissä kirjoissa joku menee sänkyyn ja unohtaa ehkäisyn, niin 100 prosentin todennäköisyydellä seurauksena on raskaus.
Tavattoman antoisia keskusteluja täällä viime aikoina!
No vähänkö rönsyää.
Yritän näin sekavasti sanoa, että kaava voi jossakin lajityypissä olla merkki kekseliäisyyden puutteessa ja toisessa luovuuden nerokkaasta kanavoinnista.
Enkä kyllä häpeä romanttisten kirjojen lukemista. Itken aina, kun luen Montgomeryn Sinisen linnan, koska se kertoo siitä, kuinka rakkaus voittaa ja elämässä on toivoa.
Ja jos ei ole noloa, että lukee Tex Willereitä ja Ilves-sarjaa niin ei ole myöskään noloa, että lukee Tohtori Frankia ja Linna-sarjaa.
Romantiikan hävettäväksi tekeminen on patriarkaatin salajuoni: kaikki leimallisesti akkojen hömpötys on noloa. Se on nolompaa kuin lukea Jallua tai nauhoittaa formuloita, vaikka nehän vasta noloja ovatkin.
Aamen.
Ja Mari p. viihdekirjallisuus ei ole ollenkaan sisältötyhjää, päinvastoin. Sisältöä voi ja saa vastustaa. Sitä voi ja saa pitää typeränä, alistavana, ihan minä huvittaa, mutta tyhjää se ei ole. Näin väitän.
Rakkausromaaneja voisi analysoida ensin jaottelemalla niitä, koska kaavamaisen juonen muunnnelmia on kuirtenkin jonkin verran. Yksi hyvä alkujaotteluperusta olisi esimerkiksi Kirsin aiempi analyysi siitä, että suomalainen viihde on maanläheisempää kuin esimerkiksi amerikkalainen. Mistä se kertoo? Suomalaisen realismin perinteen vaikutuksesta viihdekirjallisuuteen? Miksi suomalainen eskapismi ei kietoudu silkkiin ja Chanel vitoseen vaan puuvillayöpaita ja kaupan shampookin kelpaavat? Kyllä rakkausromaaneissa on aihetta tutkimuksiin, joten miksei siis asialliseen keskusteluunkin.
Tämä on kyllä varmasti paras ja syvällisin oivallus johon olen tässä asiassa törmännyt. Noin se varmaan on. Hienoa että viimein ratkesi tämäkin asia. Kauan se onkin mieltäni hiertänyt.
Ihminen on aika samanlainen, asuupa Tyynen meren saarella tai napapiirillä. Rakkautta kaipaava olento. Sama teema eri kääreissä, ei elämä eikä kirjallisuus ole sen kummempaa. En problematisoi, kunhan luen, sitä sun tätä.
Tui, ei Kuumien aaltojen kerhossakaan tainnut kukaan saada elämänsä sankaria ja Tuija Lehtinen on varmaan myös modernisoinut kaavaa koska Mariassakin päähenkilö joutui tekemään ratkaisun uran ja rakkauden välillä ja verta vuotavin sydämin hän valitsi uran. Joskin tarina jatkui sitten seuraavassa osassa. Itse asiassa missään noissa lukemissani ei tainnut olla ketään ihmeellistä Elämäni miestä joka olisi päästänyt naisen paratiisiin. Miehiä oli, mutta ne olivat aika tavallisia vikoineen ja hyvine puolineen. Ja niistä etsittiin lähinnä tasaveroista kumppania.
=)
Tui, tuo on totta. Toisaalta noissa lukemissani käännöskirjassa viehätti keskenään hyvin erilaisten naisten ystävyys. Kotimaisten ja käännöskirjojen välillä huomasin sellaisen eron, että käännöskirjoissa kummassakin välien annettiin kiristyä katkeamiseen asti (siis ystävien kesken) ja sen jälkeen suhdetta alettiin taas rakentaa. Suomalaisissa kirjoissa välien ei koskaan annettu kiristyä. Vaikeudet vaistottiin etukäteen ja niitä välteltiin. Minusta se oli kiinnostavaa, varsinkin kun olen tottunut ajattelemaan että pitäisi uskaltaa joskus riidelläkin, vaikka tietenkin jatkuva riitely on rasittavaa.
Eli millä perusteella olet, Kirsti, itse ympännyt nuo lukemasi kirjat siihen genreeseen, joka mielestäsi on viihdettä verrattuna "ei viihteeseen".
Minulla onkin noista pari kirjaa saatavilla hyvin nopeasti, joista mm. Marttilan kirja on "kotimaisia kertojia" -kyltin alla eikä Luvaton avainkaan löydy "rakkaudesta".
Kirsti, tuota ystävyyskuviota en ole paljon ajatellutkaan. Joenkin tuntuu, että suomalaisessa viihteessä ystävyys todella sitten katkea eikä palaudu samalle tasolle. Syynä petos tai muu sellainen. Aikuisten kirjoissa ei suomalaisissa kirjoissa ystävyyttä koetella. Johtuisiko siitä, että kirjat eivät käsittele niin paljon ystävyyttä sinänsä kuin naisen yleistä selviämistä. Se on sääli, koska ystävyyskuvaukset ovat erittäin kiinnostavia.
Kaikki kirjat olivat mielestäni kevyitä, viihdyttäviä, kertoivat naisten elämästä, unelmista, suhteista miehiin, lapsiin, omiin vanhempiin, isovanhempiin, appivanhempiin, ulkonäköön jne. Ja koin niiden sopivan siihen käsitykseen joka minulla on romanttisesta viihteestä. Ne olivat selkeästi kirjoitettuja, juonellisia tarinoita joissa nimenomaan tapahtumien kuvaus on olennaista, ei niinkään kerronnan runollisuus tai muu taituruus, vaikka ihan tyylikkäästi kirjoitettuja olivatkin.
Silja Orvokki, odotan mielenkiinnolla esittelyäsi ja minusta on myös erittäin mielenkiintoista että lisuria vääntävä ihminen sanoo pitävänsä kaavamaisesta viihteestä.
Tui, sellainen olo minulle tuli, että kuvastaako se jotenkin tätä kulttuuria. Että jos välit katkeavat, ne katkeavat. Ei osata riidellä ja vähän vihatakin ja sitten kuitenkin antaa anteeksi ja sopia.
Kirsti: Ei lisurin tekeminen tee ihmistä tunteettomaksi. Niin ainakin toivon. En usko, että edes väikkärin teko tekee sitä. Tai sitten kunnon tieteen tekeminen. Kaikki nuohan ovat vain työn tekemistä.
Työn tekemisen lisäksi ihmisessä on monia, monia tarpeita, jotka pitää tyydyttää. Jokaisella on omat tarpeensa, joten voin kirjata vain omiani: "romantiikan" kaipuu, halu elää kuvitelluissa maailmoissa, halu olla yhteydessä muiden ihmisten kanssa. Mikä näistä haluista sitten on järkevää? Luultavasti tuo ihmisten välinen yhteys ja romantiikka. Ainakin pidemmän päälle.
Kirsti, voisiko ajatella niin, että kuulemamme tarinat ja lukemamme kirjat voisivat vaikuttaa siihen, millaista tarinaa elämästämme kerromme.
Tui, ehkä olemme niin itsellisiä, että oman tien kulkeminen on meille muita ihmisiä tärkeämpää?
Elvis, kyllä luetut ja kuullut tarinat tietenkin vaikuttavat. Esim. on todettu, että sadut ovat lapsille tärkeitä koska ne vahvistavat itsetuntoa ja luottamusta elämään jne. Ja aikuisinakin omaksumme lukemastamme aineksia maailmankuvaamme ja rakennamme sen avulla ajatteluamme ja kokemustamme.
Kaisa, kiinnostava metodi sinulla tuossa kirjoittamisessa.
Tui, minulla on se käsitys, että romanttista viihdettä on tutkittu älyttömän vähän ainakin verrattuna siihen kuinka merkittävä asia se on ollut naisten elämässä. Se on aina pyyhkäisty syrjään "Kaavamaisena", "Pinnallisena", "Sisällyksettömänä". Mutta minä en ole koskaan ymmärtänyt miksi kaavamaisuus, pinnallisuus ja sisällyksettömyys tekisi kirjoista myös merkityksettömiä, jos niitä kerran ahkerasti luetaan. Jotain Polvaakin sukupolvesta toiseen.
Rakkauttakin oli ja keskiaikaa. Tiedättehän ne gobeliinit, neito ja yksisarvinen. Neito tarkoittaa tässä neitsyttä. Sen vuoksi kirjan tarinassakin sitten oli rakkautta.
En tiedä oliko tämä viihdettä, koska yksisarvisen tarina on vanha, ja Hesari näytti joku aika sitten väittävän että se on peräisin sarvivalaan sarvesta. Minusta väite oli aika rohkea, enkä tiedä peustuiko se esimerkiksi johonkin tieteelliseen faktaan. Eihän kaikilla mielikuvitusolioilla tarvitse olla vastineita todellisuudessa?
Kemppinen tuolla toisaalla puhuu Tove Janssonin Möröstä. Onko kukaan nähnyt Mörköä?
Korkeakirjallisuuden ja viihdekirjallisuuden ero on peiliin piirretty viiva (sanoin peili enkä vesi!). Olin kuulevinani yksisarvis-kirjasta rakkaustarinan, joka oli historiallinen, viihdyttävä - ja myyttinen. Luulen että tarinoihin usein liittyy paljon ikiaikaisia myyttejä, joita ihmiset haluavat lukea uudessa kuosissa yhä uudelleen.
Haluan kuitenkin kysellä teiltä, että mikä se on se semmoinen lukuromaani? Termi on mielestäni ilmestynyt arvosteluihin ja myös mainosteksteihin aivan viime aikoina, enkä oikein ymmärrä mitä se tarkoittaa.
Kaikki romaanithan pitää lukea!
Terv.
Ripsa
Yksi esimerkki toissavuodelta vai oliko viime vuodelta tulee mieleen. Joku ilmoitti että Virpi Hämeen-Anttilan Alastonkuvia on lukuromaani, siis kritiikissä ja minusta arvio kuulosti arvoarvostelmalta.
Kirja on paksu, vetävä, siinä on rakkautta, erotiikkaa jopa homo- ja lisäksi siinä on mielestäni oivallettu jotakin kuvataiteesta, josta sattumoisin tiedän yhtä ja toista.
Sitten aikaisemmilta vuosilta muistan että Mika Waltari leimattiin viihdekirjailijaksi eikä häntä oikein uskaltanut tunnustaa lukevansa.
Nehän olivat myös tiiliskiviä. Historiallisia romaaneja. Ehkä Waltari "nostettaisiin" kategoriaan lukuromaanit tänään?
Mitä tulee sirpalemaiseen nykyromaaniin, niin minun täytyy pinnistellä muistaakseni sellaisen. Siis n.k. korkeakirjallisuutta.
Kioskikirjallisuuteen en valitettavasti ole perehtynyt sitten lapsuusvuosien ja silloinkin vain, koska pikkuveljelle piti lukea ääneen Korkeajännityssarjaa ja Jerry Cottoneita.
Muuten olen sitä mieltä että suurin niistä on rakkaus. Siis sisällön vetävyydessä.
Terv.
Ripsa
Minulla on elämäni aikana ollut erilaisia "kausia". Kun olen löytänyt jonkin kiinnostavan aihepiirin tai vaikkapa kirjailijan, olen hotkaissut kaiken mahdollisen käsiini saavan mielenkiinnon kohteeseeni liittyvän. Niinpä olen hotkaissut erinäisiä kirjailijoiden tuotantojakin. Jotkut kirjailijat saattavat varioida ihan samaa teemaa teoksesta toiseen, mutta saavat sen joka kerta vaikuttamaan tuoreelta. Joka kerta siitä löytyy jotakin uutta. Vaikkapa Steinbeckin tuotanto on tästä hyvä esimerkki, tai Tsehovin novellituotanto. Muitakin on.
Sitten on ne kuuluisat Linna- ja lääkärisarjat, jotka hotkaisin murrosikäisenä. Niistä tosiaankin tiesi, miten teos alkaa, jatkuu ja loppuu. Siksi ne tuntuivat tutuilta ja turvallisilta. Nykyään en kaipaa ihan näin turvallista tarinan kuljettelua ;)
Viihdekirjallisuutta tosiaankin on tutkittu paljon vähemmän kuin ns. korkeakirjallisuutta. Olin itse todistamassa, kuinka yliopistomaailmassa havaittiin, että on tosiaankin olemassa muutakin kulttuuria kuin korkeakulttuuri, ja ennen kaikkea se, että tätä ... hm, sanoisinko vaikka että kansankulttuuria voi ja ennen kaikkea pitää tutkia.
En tiedä, miksi esimerkiksi rakkausviihdettä tutkitaan heikosti. Olisikohan tutkimuskin sukupuolisidonnaista...? Miestutkijaa ei välttämättä kiinnosta naisille suunnattu kirjallisuus... Eiväthän "tavallisetkaan" miehet mielellään tartu naisten kirjoittamiin kirjoihin. Tämä on ollut historiassa esiintynyt pitkä juonne. Ei tarvitse mennä kovinkaan kauaksi: hyvä esimerkki oli aikoinaan herrasväki Runeberg. Fredrika Runebergin tuotantoa ei noteerattu, mutta Johan Ludvigin noteerattiin.:P
Fredrika tosiaankin kirjoitti loistavaa proosaa, kotitöiden ja lastenhoidon lomassa, sillä aikaa kun ukon ketku juoksi nuorten tyttöjen perässä ja teki itsensä naurettavaksi runoillessaan näistä ihastuksista :S
Ripsa, sirpalemaisesta nykyromaanista minulle aina tulee ensimmäisenä mieleen Panu Rädyn xyz, pää alkoi jomottaa kun yritin ymmärtää sitä.
Silja Orvokki, minusta dekkarit ovat tätä nykyä arvostetumpia kuin lukuromaanit, mutta jotenkin noin kun esität se järjestys menee.
Louhi, kyllä yksi syy naisviihteen vähäiseen tutkimiseen on varmaan juuri se, ettei aihe kiinnosta miehiä ja naisia se taas hävettää, kuten on näissä viime aikojen keskusteluissa tullut täälläkin esiin.
Alice Morgan, Johdatus narratiiviseen terapiaan. Erittäin helppolukuinen ja käytännöllinen johdatus aiheeseen. Sopii hyvin ensimmäiseksi kirjaksi jos aihe on uusi.
Hänninen, Sisäinen tarina, elämä ja muutos, on ehkä hiukan "filosofisempi".
Tyyli kuitenkin pysyy ja kirjoittajan ote pitää kaiken käsissä, ettei tule tunnetta, että mihin tämä vilä lähtee rönsyämään, ennekuin päästään asiaan. Asiassa ollaan, alusta loppuun!
-minh-
Your site is good Actually, i have seen your post and That was very informative and very entertaining for me. Thanks for posting Really Such Things. I should recommend your site to my friends. Cheers.