|
|
|||
|
10.01.2006 - 16:31
Juha Varto kertoo artikkelissaan Ajattelun ja kokemuksen suhde Pasolinista (kirjailija, elokuvaohjaaja) ja tämän lapsuuden auktoriteeteista.
Pasolini nimittää auktoriteeteiksi sellaisia tärkeitä esineitä joiden
kanssa hän joutui tekemisiin lapsena ja joista tavallaan on
johdettavissa ne olennaiset teemat joita hän on käsitellyt elokuvissaan
ja kirjoituksissaan. Yksi Pasolinin lapsuuden tärkeimmistä
auktoriteeteista olivat verhot jotka hän näki ensin kehdosta ja
myöhemmin vuoteesta. Verhot, jotka olivat ikkunan edessä, jotka
liikahtelivat ilmavirrassa ja joiden takaa kantautui ulkomaailman ääniä
huoneeseen jossa pieni Pasolini lepäsi.
Varto toteaa, että maailmassa on paljon esineitä, jotka ovat ihmiselle merkityksellisiä. Ne saattavat herättää positiivisia tai negatiivisia tuntemuksia tai olla ambivalentteja. Esineillä on meihin vaikutuksensa, ne ovat autoritaarisia. "Lapsi tai aikuinen ei itse voi vaikuttaa esineiden auktoriteettiin vaan auktoriteetti tulee päälle ja antaa maailman, edustaa maailmaa omalla painollaan." Psykologian ja kasvatusajattelun yhteydessä korostetaan piirteitä jotka tulevat muista ihmisistä (äiti, isä, opettaja, kaverit jne) mutta kannattaisiko miettiä missä määrin jokin ei-inhimillinen, päälle kaatuva esineiden maailma, vaikuttaa meihin? Kun ajattelen omaa lapsuuttani, hyvin tärkeältä tuntuu talo jossa asuin. Talossa oli matala kellari ja yksi varhaisimpia lapsuusmuistojani on miten kävelen kirkkaasta auringonpaisteesta portaat alas kellarin ovelle, työnnän raskaan, kostean oven auki ja tunkeudun tuohon maanhajuiseen pimeään tilaan joka ensin on niin korkea, että aikuinenkin pystyy seisomaan, mutta madaltuu peremmälle mennessä niin että lapsikin joutuu konttaamaan. Hämmästyttävintä kellarissa oli sen hiekkalattia. Hiekka oli samaa silkkistä hiekkaa kuin Yyterissä, ne tietävät jotka ovat käyneet Yyterin sannoilla. Muistan miten työnsin kädet viileään hiekkaan ja syvemmälle kaivautuessa hiekka muuttui kosteammaksi. En tiedä miksi tein niin vaikka minua pelotti olla siellä talon alla. Mutta menin sinne aina uudestaan ja koko lapsuuttani sävyttävät kummalliset leikit joita harrastin kotini pimeässä kellarissa. Sitten talo purettiin eikä kellaria enää ole, mutta en saa sen tuoksua mielestäni. Lapsena näin kellarista painajaisia. Nyt aikuisena pakenen unissani kellariin kasvottomia vainoojiani. Minulla on salainen tie kellarista vintille, mutta oikeassa lapsuudenkodissani sellaista ei ollut. Toinen lapsuuden keskeinen auktoriteetti on olohuoneen lattiaa peittävä korkkimatto, jonka äiti aina vahasi ja kiillotti villaräsyillä hangaten. Muistan vahan kirpeän tuoksun, lattian viileän liukkauden takamukseni alla kun otin ensin vauhtia ja sitten heittäydyin lattialle ja liu'uin huoneen reunalta toiselle. Olisin valmis maksamaan aika suuren summan rahaa, jos saisin käsiini purkin sitä vahaa ja saisin vielä haistaa sen tuoksun. Äiti muistaa vahauksen, mutta ei aineen nimeä. Nämä kaksi ovat esimerkkinä asioista joiden merkitystä en täysin ymmärrä, mutta olen silti vakuuttunut että osittain niiden vuoksi minusta on tullut se mikä nyt olen.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970 Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Kiitos postausideasta!
Ehkä tämän vuoksi Pasolinista tuli elokuva-alan ihminen ja sinusta kirjailija. Olisihan se mielenkiintoista tutkia eri taiteenalojen ihmisiä ja heidän auktoriteettejaan, ja yrittää sitten tehdä päätelmiä miksi kustakin tuli se mitä tuli:)
Minulla on parhaimpina hetkinäni tämä tunne joskus esim. ulkosalla kävellessäni.
Lapsena minua viehätti vanhanaikaisen rappukäytävän (portaat kivestä) ja pyöräsuojan (maan alla, kumin ja jonkun muun asian tuoksu) hajut.
Rappukäytävästä tuli mieleen, että olin viime viikonloppuna Loimaan aluesairaalassa käymässä ja siellä rappukäytävässä oli lapsuudesta tuttu tuoksu. Mutta en saanut päähäni missä ja milloin olin edellisen kerran sitä hajua haistellut. Tekisi mieli mennä sinne toistamiseen ihan vain haistelemaan.
Konditoriasta tuli mieleen, että minunkin lapsuuteeni liittyy leipomotuotteiden tuoksu joka tuli nenään joinakin tiettyinä tuulettomina talviaamuina. En vieläkään tiedä missä se leipomo tarkkaan ottaen sijaitsi. Mutta vielä tänäkin päivänä jos haistan leipomon, palautuu mieleen noiden talviaamujen raskas tunnelma. Olin aamu-uninen, inhosin koulua ja minulta oli kielletty munkkien ja muidenkin herkkujen syöminen koska olin niin pulska lapsi.
KB, ehkä noinkin. Ja sitten taas toisaalta ei. Ajattelen nyt lähinnä sitä, miten ennen pidettiin huolta tavaroista. Ne tehtiin kestävään sukupolvelta toiselle, niitä huollettiin ja ylläpidettiin. Nykyään tavaroita ei kannata korjailla, ne heitetään heti roskiin, joten onko se kuitenkaan rakastamista, vaikka niitä hamutaankin?
Hammaslääkärin ja kouluruokalan tuoksut ovat kyllä klassikkoja. Ne nousevat aina esiin elämäkertakursseillakin. On uskomatonta millaisten sankkojen ihmisjoukkojen mieliin ne ovat syöpyneet ja leimanneet kokemusmaailmaa.
-minh-
Niin totta! En malta olla tuomatta keskusteluun kirjailijaa, johon itse olen eniten perehtynyt, ranskalaista Georges Pereciä. (Lieneekö tuttu kellekään tällä palstalla pyörivistä?) Perec nimittäin kirjoitti paljon erilaisista tiloista ja esineistä, ja sijoitti vuosikymmenen työn vaatineen pääteoksensa La Vie mode d'emploi (alkuteos 1978, englanniksi ilmestynyt nimellä Life A User's Manual, ja uusimpien tietojen mukaan tulossa viimein tänä vuonna suomeksi, Loki-Kirjoilta Ville Keynäksen kääntämänä nimellä Elämä. Käyttöohje) - kahdeksankerroksiseen taloon. Talo asukkaineen symboloikin elämää kokonaisuudessaan.
Itse olen suomentanut Pereciltä yhden teoksen keskeneräisen gradututkielmani puitteissa ja toisen muuten vain eli henkilökohtaisista syistä; julkaistu näitä ei ainakaan toistaiseksi ole mutta toivo elää... Erittäin kiinnostunut olisin kääntämään myös hänen esikoisteoksensa (Les Choses), jossa eräänlaisessa pääroolissa ovat juuri esineet, materia, raha (ja sen puute), ihmispäähenkilöiden suhde niihin. Tämäkin keskustelu antoi taas pientä optimismin poikasta, että kiinnostuneita lukijoita kenties voisi suomennoksellekin löytyä... (?)
Kirstille kiitos myös muistutuksesta, että Pasolinihan oli kirjailijakin - pitäisipä tosiaan ottaa selvää, saisinko hänestä uudenlaisen käsityksen sitä kautta. Olen nähnyt aika monta Pasolinin elokuvaa, enkä todellakaan voi kehua pitäväni niistä, mutta kyllähän ne kieltämättä ajatuksia herättävät, ja omasta linjastaan tinkimättönä ohjaajana pakko arvostaa.
Eipä ole Pasolini ollut minunkaan suosikkini, mutta unohtumattomia hänen elokuvansa ovat kyllä olleet, sitä ei voi kiistää.
Kyllähän nykyäänkin joitakin tavaroita kannattaa korjailla ja on olemassa myös tavaroita, jotka ovat kestäviä, säilyviä ja merkityksellisiä, vaikka se harvinaistumassa onkin.
Minä ainakin rakastan kirjojani ja kenkiäni ja pidän kummistakin hyvää huolta, säilyttääkseni ne mahdollisimman pitkään.
http://www.lokikirjat.fi/peretilo.html
Toinen ennestään suomennoksena ilmestynyt teos Pereciltä on "W eli Lapsuudenmuisto" (Like). Se on vähän toisentyylinen, ei omia suosikkejani, mutta ehdottomasti toki tutustumisen arvoinen myös.
Luonnollisesti vaihdan milloin vaan mielelläni näkemyksiä Perecistä vaikka sähköpostitse (ellen nyt peräti niin vihmeröityisi, että viimein saisin omat kotisivuni tai edes blogin pystyyn - taatusti jotain Perec-juttuakin mukana).
Minua tuo Shreven huomautus taloista kiinnosti kovasti ja se tuli mieleen Kirstin puhuessa talosta Olentona. Luultavasti taloja voi käsitellä hyvin personoituina silloin kun ne ovat vanhoja ja siis nähneet jo paljon elämää. Eletty elämä luovuttaa taloihin jotain?
Eikös Perec tarkastele elämää nimenomaan huoneiden ja esineiden kautta kuvaamalla niitä erittäin tarkkaan? Se oli yksi syy miksi en halunnut kokeilla onneani kirjan kanssa muilla kielillä, mistä minä kaiken maailman pikkunippelien nimet tietäisin esimerkiksi juuri ruotsiksi.