Kojelauta |  Seuraa blogia |  Lisää blogeja |  Luo blogi! | 
Anna bloggaajalle lahja | Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista
10.01.2006 - 16:31
Juha Varto kertoo artikkelissaan Ajattelun ja kokemuksen suhde Pasolinista (kirjailija, elokuvaohjaaja) ja tämän  lapsuuden auktoriteeteista. Pasolini nimittää auktoriteeteiksi sellaisia tärkeitä esineitä joiden kanssa hän joutui tekemisiin lapsena ja joista tavallaan on johdettavissa ne olennaiset teemat joita hän on käsitellyt elokuvissaan ja kirjoituksissaan. Yksi Pasolinin lapsuuden tärkeimmistä auktoriteeteista olivat verhot jotka hän näki ensin kehdosta ja myöhemmin vuoteesta. Verhot, jotka olivat ikkunan edessä, jotka liikahtelivat ilmavirrassa ja joiden takaa kantautui ulkomaailman ääniä huoneeseen jossa pieni Pasolini lepäsi.

Varto toteaa, että maailmassa on paljon esineitä, jotka ovat ihmiselle merkityksellisiä. Ne saattavat herättää positiivisia tai negatiivisia tuntemuksia tai olla ambivalentteja. Esineillä on meihin vaikutuksensa, ne ovat autoritaarisia. "Lapsi tai aikuinen ei itse voi vaikuttaa esineiden auktoriteettiin vaan auktoriteetti tulee päälle ja antaa maailman, edustaa maailmaa omalla painollaan." Psykologian ja kasvatusajattelun yhteydessä korostetaan piirteitä jotka tulevat muista ihmisistä (äiti, isä, opettaja, kaverit jne) mutta kannattaisiko miettiä missä määrin jokin ei-inhimillinen, päälle kaatuva esineiden maailma, vaikuttaa meihin?

Kun ajattelen omaa lapsuuttani, hyvin tärkeältä tuntuu talo jossa asuin. Talossa oli matala kellari ja yksi varhaisimpia lapsuusmuistojani on miten kävelen kirkkaasta auringonpaisteesta portaat alas kellarin ovelle, työnnän raskaan, kostean oven auki ja tunkeudun tuohon maanhajuiseen pimeään tilaan joka ensin on niin korkea, että aikuinenkin pystyy seisomaan, mutta madaltuu peremmälle mennessä niin että lapsikin joutuu konttaamaan. Hämmästyttävintä kellarissa oli sen hiekkalattia. Hiekka oli samaa silkkistä hiekkaa kuin Yyterissä, ne tietävät jotka ovat käyneet Yyterin sannoilla. Muistan miten työnsin kädet viileään hiekkaan ja syvemmälle kaivautuessa hiekka muuttui kosteammaksi. En tiedä miksi tein niin vaikka minua pelotti olla siellä talon alla. Mutta menin sinne aina uudestaan ja koko lapsuuttani sävyttävät kummalliset leikit joita harrastin kotini pimeässä kellarissa. Sitten talo purettiin eikä kellaria enää ole, mutta en saa sen tuoksua mielestäni. Lapsena näin kellarista painajaisia. Nyt aikuisena pakenen unissani kellariin kasvottomia vainoojiani. Minulla on salainen tie kellarista vintille, mutta oikeassa lapsuudenkodissani sellaista ei ollut.

Toinen lapsuuden keskeinen auktoriteetti on olohuoneen lattiaa peittävä korkkimatto, jonka äiti aina vahasi ja kiillotti villaräsyillä hangaten. Muistan vahan kirpeän tuoksun, lattian viileän liukkauden takamukseni alla kun otin ensin vauhtia ja sitten heittäydyin lattialle ja liu'uin huoneen reunalta toiselle. Olisin valmis maksamaan aika suuren summan rahaa, jos saisin käsiini purkin sitä vahaa ja saisin vielä haistaa sen tuoksun. Äiti muistaa vahauksen, mutta ei aineen nimeä. Nämä kaksi ovat esimerkkinä asioista joiden merkitystä en täysin ymmärrä, mutta olen silti vakuuttunut että osittain niiden vuoksi minusta on tullut se mikä nyt olen.
Tui kirjoitti 10.01.2006 - 18:04
Hyvin kiinnostava näkökulma esineisiin ja ihmisen persoonaan. Täytynee lukea Varton artikkeli. Lukiessani kirjoitustasi mietin miten onnellinen olet, kun voit noin selkeästi mainita omat auktoriteettisi. ajattelin, etten kykenisi samaan. Oma lapsuudenkotini tuli mieleen ja sieltä nousi ajatuksiin radio. Tätä täytyy pohtia hieman. Kiitos taas kerran uudesta ajatuspolusta!
Kirsti kirjoitti 10.01.2006 - 18:30
On niitä tietenkin muitakin ja sellaisia joita ei edes tajua, mutta noita asioita ja niihin liittyviä tunnelmia olen miettinyt paljon. Varton artikkeli on kirjassa Leikisti, oikeesti, Satakunnan taidetoimikunnan julkaisu.
Maria kirjoitti 10.01.2006 - 18:41
Kellarileikit kuulostavat hurjilta, etenkin jos pelkäsit olla siellä. Materiaalia tulevalle kirjailijalle?
Tui kirjoitti 10.01.2006 - 19:08
Epäilen myös, että monia noista auktoriteeteista emme helposti pysty jäljittämään. Ehkä nyt, kun niille on nimi, niitä putkahtaa esiin helpommin.

Kiitos postausideasta!
ruu kirjoitti 11.01.2006 - 00:29
Se, mikä minulle tuli ihan ekaksi mieleen, olis että noissa molemmissa muistoissasi ovat vahvana sekä haju- että tuntoaistimukset. Pasolinilla taas näköaistimus (ehkä kuulokin, jos hän tosiaan mainitsee äänet ulkoa).
Ehkä tämän vuoksi Pasolinista tuli elokuva-alan ihminen ja sinusta kirjailija. Olisihan se mielenkiintoista tutkia eri taiteenalojen ihmisiä ja heidän auktoriteettejaan, ja yrittää sitten tehdä päätelmiä miksi kustakin tuli se mitä tuli:)
Kirsti kirjoitti 11.01.2006 - 07:32
Mietin eilen iltakävelyllä, että miltä kellarin hiekka oikeastaan tuoksui. Tuli sellainen mielleyhtymä että se tuoksui puhtaalta hieltä. Luulen, että lapsuuden kokemusmaailmasta johtuu, etteivät talot ole minulle koskaan vain taloja, ne tuntuvat aina Olennoilta. Elän suuren olennon sisällä ja olen sen kanssa vuorovaikutuksessa. Tämä kokemus tunkee aina kirjoihinikin ellen tietoisesti pyri vastustamaan. Voisin varmaan kirjoittaa koko kirjan elämästä ja vuorovaikutuksesta rakennuksen kanssa, mutta olen yrittänyt hillitä itseäni vielä toistaiseksi.
Maria kirjoitti 11.01.2006 - 10:26
"Elän suuren olennon sisällä ja olen sen kanssa vuorovaikutuksessa."

Minulla on parhaimpina hetkinäni tämä tunne joskus esim. ulkosalla kävellessäni.

Lapsena minua viehätti vanhanaikaisen rappukäytävän (portaat kivestä) ja pyöräsuojan (maan alla, kumin ja jonkun muun asian tuoksu) hajut.


Kirsti kirjoitti 11.01.2006 - 11:05
Niin, kyllä metsäkin tuntuu usein olennolta.

Rappukäytävästä tuli mieleen, että olin viime viikonloppuna Loimaan aluesairaalassa käymässä ja siellä rappukäytävässä oli lapsuudesta tuttu tuoksu. Mutta en saanut päähäni missä ja milloin olin edellisen kerran sitä hajua haistellut. Tekisi mieli mennä sinne toistamiseen ihan vain haistelemaan.
Juha kirjoitti 11.01.2006 - 11:55
Tuoksut ovat varmaankin luotettavimpia lapsuusmuistoja. Sitä luulee muistavansa paljonkin lapsuudestaan, mutta kerrotut tarinat ja nähdyt valokuvat voi itseltään salaa sisällyttää pseudomuistiinsa, vaikka niistä monet saattavatkin olla vain kuultuja juttuja, nähtyjä kuvia. Tuoksuja ei voi kertoa eikä nähdä. Itse muistan muun muassa erään konditorian tuoksun Lappeenrannassa 60-luvulla. Hatara, mutta takuuvarma muistijälki.
Kirsti kirjoitti 11.01.2006 - 12:48
Aivan totta. Myös ihan ikiomat muistot muuntuvat sitä mukaa kun niitä palauttaa mieleensä. Alkuperäinen kokemus ei enää olekaan saavutettavissa.

Konditoriasta tuli mieleen, että minunkin lapsuuteeni liittyy leipomotuotteiden tuoksu joka tuli nenään joinakin tiettyinä tuulettomina talviaamuina. En vieläkään tiedä missä se leipomo tarkkaan ottaen sijaitsi. Mutta vielä tänäkin päivänä jos haistan leipomon, palautuu mieleen noiden talviaamujen raskas tunnelma. Olin aamu-uninen, inhosin koulua ja minulta oli kielletty munkkien ja muidenkin herkkujen syöminen koska olin niin pulska lapsi.
Anu kirjoitti 11.01.2006 - 13:33
Minunkin lapsuuteeni liittyy leipomon tuoksu - tarkemmin sanoen ilmeisesti munkkien täytteenä käytetyn kuuman mansikkahillon makeankarvas tuoksu, joka kantautui koulun pihalle viereisestä leipomosta (taisi olla Tuomisen kotileipomo) kirpeinä syysaamuina.
Tui kirjoitti 11.01.2006 - 13:39
Kirsti, mainintasi talosta Olentona toi mieleeni Anita Shreven kirjoituksen, jonka luin joskus syksyllä. Shreve kirjoitti taloista, siitä miten romaanikirjailija voisi periaatteessa kirjoittaa koko tuotantonsa yhden vanhan talon tapahtumista. Shreven mukaan vanhoilla taloilla olisi paljon tarinoita kerrottavana. Tekstin voi lukea tuosta osoitteesta: http://www.twbookmark.com/authorslounge/articles/2002/february/article14386.html
KB kirjoitti 11.01.2006 - 13:46
Minusta tuntuu että tavaroiden rakastaminen ja tavaroiden kautta arvottaminen on tässä maailmassa viety huippuunsa. Ennen ihmiset rakastivat toisiaan, lapsiaan, koiriaan ja kissojaan, tai vaikka aatteitaan, mutta nykyään pääasiassa vaatteitaan.
Ari kirjoitti 11.01.2006 - 15:17
Muistan kyllä käsittämättömän paljon lapsuuden yksityiskohtia, mutta tuosta auktoriteettiesineen tai muun sellaisen fyysisen näkökulmasta ei noussut mitään erikoista mieleen. Kuitenkin puhe tuoksuista itse asiassa tuntuukin läheiseltä. Varmaankin esim. hammaslääkärituoksut tai kouluruokalatuoksut ovat olleet suoranaisia auktoriteetteja ja laukaisevat edelleenkin mielleyhtymiä. Niistä on syöpynyt mieleen vääränlaistakin pelkoauktoriteettia.
Kirsti kirjoitti 11.01.2006 - 15:33
Kiitos vinkistä, Tui.

KB, ehkä noinkin. Ja sitten taas toisaalta ei. Ajattelen nyt lähinnä sitä, miten ennen pidettiin huolta tavaroista. Ne tehtiin kestävään sukupolvelta toiselle, niitä huollettiin ja ylläpidettiin. Nykyään tavaroita ei kannata korjailla, ne heitetään heti roskiin, joten onko se kuitenkaan rakastamista, vaikka niitä hamutaankin?

Hammaslääkärin ja kouluruokalan tuoksut ovat kyllä klassikkoja. Ne nousevat aina esiin elämäkertakursseillakin. On uskomatonta millaisten sankkojen ihmisjoukkojen mieliin ne ovat syöpyneet ja leimanneet kokemusmaailmaa.
minh kirjoitti 11.01.2006 - 19:38
Äidin vanha mattopiiska, rottinkinen. Se piti lopulta vaihtaa muoviseen, mutta rottinkista jäin kaipaamaan. Meillä kun siivottiin perinteisesti. Samoin se lattiavaha ja äidin järjestyksessä oleva siivouskomero. Ihana tuoksu! Tuoksut ja tunteet(heh) ovat päällimmäisiä muistojani. Ei niinkään kuulo- tai näköhavainnot, vaan esim. ukkini piipun ja ruutupaidan tuoksu, josta tulee lämmin ja hyvä olo, koska istuin ukin polvella naama kiinni paidassa pikkulikkana. Ja paita oikeasti haisi hieltä, kun ukki aika paiskoi halkoja menemään tai väsäili jotain ruumiillista, mutta se oli minulle hyvä tuoksu.
-minh-
Kirsti kirjoitti 11.01.2006 - 20:50
Sekin on oppimisen tulosta, että hien hajua pidetään vastenmielisenä. Pientä lasta se ei haittaa, ellei hajua ole opetettu inhoamaan.
Lumikki Aamurinne kirjoitti 11.01.2006 - 21:12
"Shreve kirjoitti taloista, siitä miten romaanikirjailija voisi periaatteessa kirjoittaa koko tuotantonsa yhden vanhan talon tapahtumista."

Niin totta! En malta olla tuomatta keskusteluun kirjailijaa, johon itse olen eniten perehtynyt, ranskalaista Georges Pereciä. (Lieneekö tuttu kellekään tällä palstalla pyörivistä?) Perec nimittäin kirjoitti paljon erilaisista tiloista ja esineistä, ja sijoitti vuosikymmenen työn vaatineen pääteoksensa La Vie mode d'emploi (alkuteos 1978, englanniksi ilmestynyt nimellä Life A User's Manual, ja uusimpien tietojen mukaan tulossa viimein tänä vuonna suomeksi, Loki-Kirjoilta Ville Keynäksen kääntämänä nimellä Elämä. Käyttöohje) - kahdeksankerroksiseen taloon. Talo asukkaineen symboloikin elämää kokonaisuudessaan.

Itse olen suomentanut Pereciltä yhden teoksen keskeneräisen gradututkielmani puitteissa ja toisen muuten vain eli henkilökohtaisista syistä; julkaistu näitä ei ainakaan toistaiseksi ole mutta toivo elää... Erittäin kiinnostunut olisin kääntämään myös hänen esikoisteoksensa (Les Choses), jossa eräänlaisessa pääroolissa ovat juuri esineet, materia, raha (ja sen puute), ihmispäähenkilöiden suhde niihin. Tämäkin keskustelu antoi taas pientä optimismin poikasta, että kiinnostuneita lukijoita kenties voisi suomennoksellekin löytyä... (?)

Kirstille kiitos myös muistutuksesta, että Pasolinihan oli kirjailijakin - pitäisipä tosiaan ottaa selvää, saisinko hänestä uudenlaisen käsityksen sitä kautta. Olen nähnyt aika monta Pasolinin elokuvaa, enkä todellakaan voi kehua pitäväni niistä, mutta kyllähän ne kieltämättä ajatuksia herättävät, ja omasta linjastaan tinkimättönä ohjaajana pakko arvostaa.
Kirsti kirjoitti 11.01.2006 - 21:26
Kuulostaa kiinnostavalta Lumikki. Olen ihan otettu kun kuulen tällaisia juttuja.

Eipä ole Pasolini ollut minunkaan suosikkini, mutta unohtumattomia hänen elokuvansa ovat kyllä olleet, sitä ei voi kiistää.
Anu kirjoitti 12.01.2006 - 11:52
Kirsti: "Nykyään tavaroita ei kannata korjailla, ne heitetään heti roskiin, joten onko se kuitenkaan rakastamista, vaikka niitä hamutaankin?"

Kyllähän nykyäänkin joitakin tavaroita kannattaa korjailla ja on olemassa myös tavaroita, jotka ovat kestäviä, säilyviä ja merkityksellisiä, vaikka se harvinaistumassa onkin.

Minä ainakin rakastan kirjojani ja kenkiäni ja pidän kummistakin hyvää huolta, säilyttääkseni ne mahdollisimman pitkään.
Anu kirjoitti 12.01.2006 - 11:53
Ja vielä yksi merkittävä tuoksu: suolaveden ja polttoöljyn yhdistelmä - siis se tuoksu, joka leijuu venebensa-asemilla. Se tuo mieleen lapsuuden kesät.
Tui kirjoitti 12.01.2006 - 15:23
Onko Perecin talo-romaani vihdoinkin tulossa suomeksi? Kiitos, Lumikki, tiedosta! Tuttavani on usein kehunut juuri tätä La vie mode d´emploi -teosta, hän oli lukenut sen ruotsiksi (Livet : en bruksanvisning). Itse en hirvinnyt moista opusta lukea hataralla ruotsin taidollani, mutta kirjasta kuulemani selostus on jättänyt suuren kiinnostuksen opusta kohtaan. En äkkipäätä muista olenko lukenut Pereciä, todennäköisesti en, mutta tuota alan odottaa.
Lumikki Aamurinne kirjoitti 12.01.2006 - 20:25
Tui, näin ainakin kustantajan sivuilla luvataan: tulossa 2006 - tosin reilu vuosi sitten siellä luvattiin sitä vuodeksi 2005, mutta hyväähän kannattaa odottaa. Itsekin aion sen ilman muuta heti ahmia, vaikka (tai koska) siis alkuteoksena jo hyvin tuttu onkin. - Odotellessa voit lukea Tiloja/Avaruuksia, josta kuulemma nyt pokkaripainos.
http://www.lokikirjat.fi/peretilo.html

Toinen ennestään suomennoksena ilmestynyt teos Pereciltä on "W eli Lapsuudenmuisto" (Like). Se on vähän toisentyylinen, ei omia suosikkejani, mutta ehdottomasti toki tutustumisen arvoinen myös.

Luonnollisesti vaihdan milloin vaan mielelläni näkemyksiä Perecistä vaikka sähköpostitse (ellen nyt peräti niin vihmeröityisi, että viimein saisin omat kotisivuni tai edes blogin pystyyn - taatusti jotain Perec-juttuakin mukana).
Tui kirjoitti 12.01.2006 - 21:11
Hyvä tietää, jos saat blogin tai kotisivun aikaiseksi niin voin sitä tuttävällenikin suositella, hän on ollut innostunut puheena olleesta teoksesta ja ilmeisesti muustakin tuotannosta, en tiedä millä kaikilla kielillä on sitä lukenut. Toivottavasti omat suomennoksesi saavat tuulta alleen ja pääsevät painoon!

Minua tuo Shreven huomautus taloista kiinnosti kovasti ja se tuli mieleen Kirstin puhuessa talosta Olentona. Luultavasti taloja voi käsitellä hyvin personoituina silloin kun ne ovat vanhoja ja siis nähneet jo paljon elämää. Eletty elämä luovuttaa taloihin jotain?

Eikös Perec tarkastele elämää nimenomaan huoneiden ja esineiden kautta kuvaamalla niitä erittäin tarkkaan? Se oli yksi syy miksi en halunnut kokeilla onneani kirjan kanssa muilla kielillä, mistä minä kaiken maailman pikkunippelien nimet tietäisin esimerkiksi juuri ruotsiksi.
Nimesi
Sähköpostiosoitteesi (ei näytetä yleisesti)
Kotisivusi osoite
Muista tietoni selaimen evästeessä seuraavia kommentointeja varten
Seuraa tähän kirjoitukseen tulevia kommentteja (mikä tämä on?)
Kommentti
Voit käyttää kommenteissasi seuraavia HTML-elementtejä: a, b, i, u, code
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Sivut
Lisätietoja
laskuri

>
Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta