Maailmankaikkeus toimii. Sellainen ajatus minulle tuli tänään kun törmäsin kaupassa nuoruudentuttavaani. Aloimme siinä muistella menneitä ihan niin kuin tässä iässä asiaan kuuluu. Meillä on yhteistä historiaa Keski-Porin seurakuntanuorista vuosilta 1973-1977 ja siitähän sitä riittää puhuttavaa. Entiset seurakuntanuoret järjestivät viime kesänä tapaamisenkin Ruissalossa, minne minä en tietenkään osallistunut koska pelkkä ajatuskin nosti kaikenlaista outoa ruoppaa pintaan. Mutta entisiä seurakuntakamuja on aina kiinnostava tavata yksitellen. Silloin ahdistuksia on jotenkin helpompi hallita.

Se mikä varsinaisesti herätti mielleyhtymän maailmankaikkeuden toiminnasta on havainto, että tänään tapaamani ihminen on saman kansakoulunopettajan traumatisoima kuin minäkin. Kohtalotoveri! Ihmeellinen lahja, siis ihan totta. Olen kyllästyttänyt ihmisiä kertomalla loputtomasti tarinoita siitä kuinka väärin minua on koulussa kohdeltu, mutta eihän se ketään kiinnosta. On ollut tuskallista tajuta, että minun lisäkseni kukaan muu ei tiedä mistä minä puhun. Ja nyt sitten tapaan ihmisen joka tietää. Joka kertoo joutuneensa toistuvasti tuon saman opetushirviön nolaamaksi.  Asia joka on ollut minun henkilökohtainen häpeäni muuttuukin yhteiseksi kokemukseksi. Asetelma onkin äkkiä aivan toinen. Tähän asti en ole voinut olla varma kenessä on ollut vika, minussa vai opettajassa. Entä jos kaikki muut ovat olleet opettajaan tyytyväisiä, eikö se silloin tarkoittaisi että minussa oli jotain vikaa? Mutta nyt olen siis kuukauden sisällä täysin yllättäen törmännyt kahteen luokkatoveriini tuolta ajalta ja kummankin kokemus on samansuuntainen oman kokemukseni kanssa. Minusta tuntuu etten vielä itsekään ymmärrä kuinka mullistava tämä tieto on. Minua kiinnostaisi tietää kuinka moni luokkatoveri joutui silloin aikoinaan tämän opettajan nolaamiksi.

Olen yrittänyt muistella noita vuosia, mutta pääni on siltä kohden ollut aivan tyhjä. Muistan omat tunteeni, yksinäisyyden, häpeän, huonouden, tyhmyyden, mutta en muista muita konkreettisia tapahtumia kuin omat nolatuksitulemiseni. En ole muistanut edes luokkatovereitani. Nyt jutellessa tuntui aivan siltä, kuin sisimmässäni olisi avautunut ovi huoneeseen jonne minulla ei ole ennen ollut pääsyä. Luokkakavereiden nimiä on alkanut tulla mieleen. Kasvoja, ilmeitä, äänensävyjä, hajuja. Tehyn puheenjohtaja Jaana Laitinen-Pesola oli muuten samalla luokalla ja senkin minä oikeastaan tajusin vasta äsken. Nyt tuli kyllä mieleen että pitäisi kysyä Jaanalta, miten hän koki nuo vuodet. Jaana oli iloinen ja aktiivinen, todellinen unelmaoppilas, tällainen vaikutelma minulla on. Kiinnostaisi tietää mikä oli hänen kokemuksensa.

Olen nyt jotenkin täpinöissäni tämän asian kanssa. Tämä on minusta ihan älyttömän jännittävää.