Kojelauta |  Seuraa blogia |  Lisää blogeja |  Luo blogi! | 
Anna bloggaajalle lahja | Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista
13.01.2006 - 16:30
Maailmankaikkeus toimii. Sellainen ajatus minulle tuli tänään kun törmäsin kaupassa nuoruudentuttavaani. Aloimme siinä muistella menneitä ihan niin kuin tässä iässä asiaan kuuluu. Meillä on yhteistä historiaa Keski-Porin seurakuntanuorista vuosilta 1973-1977 ja siitähän sitä riittää puhuttavaa. Entiset seurakuntanuoret järjestivät viime kesänä tapaamisenkin Ruissalossa, minne minä en tietenkään osallistunut koska pelkkä ajatuskin nosti kaikenlaista outoa ruoppaa pintaan. Mutta entisiä seurakuntakamuja on aina kiinnostava tavata yksitellen. Silloin ahdistuksia on jotenkin helpompi hallita.

Se mikä varsinaisesti herätti mielleyhtymän maailmankaikkeuden toiminnasta on havainto, että tänään tapaamani ihminen on saman kansakoulunopettajan traumatisoima kuin minäkin. Kohtalotoveri! Ihmeellinen lahja, siis ihan totta. Olen kyllästyttänyt ihmisiä kertomalla loputtomasti tarinoita siitä kuinka väärin minua on koulussa kohdeltu, mutta eihän se ketään kiinnosta. On ollut tuskallista tajuta, että minun lisäkseni kukaan muu ei tiedä mistä minä puhun. Ja nyt sitten tapaan ihmisen joka tietää. Joka kertoo joutuneensa toistuvasti tuon saman opetushirviön nolaamaksi.  Asia joka on ollut minun henkilökohtainen häpeäni muuttuukin yhteiseksi kokemukseksi. Asetelma onkin äkkiä aivan toinen. Tähän asti en ole voinut olla varma kenessä on ollut vika, minussa vai opettajassa. Entä jos kaikki muut ovat olleet opettajaan tyytyväisiä, eikö se silloin tarkoittaisi että minussa oli jotain vikaa? Mutta nyt olen siis kuukauden sisällä täysin yllättäen törmännyt kahteen luokkatoveriini tuolta ajalta ja kummankin kokemus on samansuuntainen oman kokemukseni kanssa. Minusta tuntuu etten vielä itsekään ymmärrä kuinka mullistava tämä tieto on. Minua kiinnostaisi tietää kuinka moni luokkatoveri joutui silloin aikoinaan tämän opettajan nolaamiksi.

Olen yrittänyt muistella noita vuosia, mutta pääni on siltä kohden ollut aivan tyhjä. Muistan omat tunteeni, yksinäisyyden, häpeän, huonouden, tyhmyyden, mutta en muista muita konkreettisia tapahtumia kuin omat nolatuksitulemiseni. En ole muistanut edes luokkatovereitani. Nyt jutellessa tuntui aivan siltä, kuin sisimmässäni olisi avautunut ovi huoneeseen jonne minulla ei ole ennen ollut pääsyä. Luokkakavereiden nimiä on alkanut tulla mieleen. Kasvoja, ilmeitä, äänensävyjä, hajuja. Tehyn puheenjohtaja Jaana Laitinen-Pesola oli muuten samalla luokalla ja senkin minä oikeastaan tajusin vasta äsken. Nyt tuli kyllä mieleen että pitäisi kysyä Jaanalta, miten hän koki nuo vuodet. Jaana oli iloinen ja aktiivinen, todellinen unelmaoppilas, tällainen vaikutelma minulla on. Kiinnostaisi tietää mikä oli hänen kokemuksensa.

Olen nyt jotenkin täpinöissäni tämän asian kanssa. Tämä on minusta ihan älyttömän jännittävää.
Petra kirjoitti 13.01.2006 - 18:48
Sinä olet löytänyt vertaisryhmän -ei ihme, jos nimiä ja kasvoja alkaa muistua mieleen. Et ole sittenkään yksin kokemustesi kanssa, kuulut nyt ryhmään ja se kokemus avaa todellakin uusia ovia. Saat vastakaikua ajatuksillesi ja kokemuksillesi, empatiaa ja ymmärrystä. Sellainen tekee olosta hyvää.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä avattujen ovien takaa alkaa paljastua.
Ari kirjoitti 13.01.2006 - 19:01
Kyllä esim. vielä 60-luvun kansakoulussa (ainakin jossakin päin) oli yleistä juuri tuo oppilaan nolaaminen luokan edessä (siis ope). Eikä puolustajia ollut, vaan kasvatuskin suosi oppilaan "nöyryyttä".
Maria kirjoitti 13.01.2006 - 19:25
Hei Kirsti.
Suosikkiaineitani koulussa olivat liikunta, kuvaamataito ja ainekirjoitus. Urheilun opettajan kanssa ei mennyt ihan hyvin, luultavasti koska inhosin voimistelua (ja murrosikäisenä näytin sen), vaikka tykkäsin urheilla. Piirustuksen opettaja ei keksinyt erityisemmin innostavia aiheita, tunnit kuluivat miltei apatian merkeissä ja yhtenä vuotena äidinkielenopettajaksi tuli hurja nainen.

Aloin saada vitosia aineistani ja yhden kerran hän pilkkasi kirjoittamaani ainetta luokan edessä. Ei muistaakseni ivasiko hän minua nimeltä, mutta minä itse ainakin tiesin kenen ainetta hän parjasi. Keväällä, lukukauden lopussa tämä sama nainen haukkui koko luokan lyttyyn, vertasi meitä paremman koulun parempiin oppilaisiin... Luulen, että siinä vaiheessa alkoi ehkä jotakin tapahtua, en tiedä. Hurja nainen siirtyi seuraavana syksynä toiseen kouluun. Luulen, etten ollut ainoa, joka asiasta oli iloinen. Seuraava opettaja oli kannustava ja sain kirjoitushaluni nopeasti takaisin.

Koulutraumoja on varmasti monilla. Kenellä mistäkin syystä. Vertaistuki on yksi parhaimmista terapiamuodoista...
Tui kirjoitti 13.01.2006 - 19:59
Samojen kokemusten jakajien kanssa keskustelu on varmasti pidemmän päälle vapauttava kokemus. Minuun koski tuo kirjoituksesi siitä, että olet miettinyt onko kokemuksesi ollut totta ja kummassa on ollut syytä. Opettaja on kuitenkin aikuinen, hänen pitäisi tietää mitä saa tehdä ja mitä ei. Luulisin, että lapsi joka joutuu koulussa nolatuksi ei kykene helposti huomaamaan muiden samanlaista kohtelua. Itsesuojelu on varmasti niin suurta.
Kirsti kirjoitti 14.01.2006 - 08:38
Niin Tui, kyllä minä tietysti koko aikuisen ikäni olen ymmärtänyt ettei opettaja ollut oikein tehtäviensä tasalla. Mutta on kuitenkin aivan eri asia kuvitella olleensa ainoa kiusattu tai sitten saada tietää, että meitä oli muitakin. Oikeastaan nyt vasta tajusin mikä suuri ero on lapsuudella ja nuoruudella. Myöhemminkin oli ikäviä opettajia, mutta ei heillä ollut samaa valtaa. Kaveripiiri inhosi yleensä samaa opettajaa, se oli merkittävä tuki. Minä en oikeastaan ole edes tajunnut kuinka vähän muistan noilta kansakouluvuosilta, koska omat tunnelmani ja nolauskokemukseni muistan niin selkeästi. Vasta viime aikoina olen yrittänyt muistella luokkakavereita ja tapahtumia jotka eivät liittyisi omiin nolaamisiini. Niin se varmasti on kuin sanot, minulla meni kaikki huomiokyky omaan selviytymiseen, muut olivat vain taustahälyä.

Maria, hyvä että sait kirjoittamishalusi takaisin. Olen elämäkertaryhmissäni tavannut monia äidinkielenopettajan rampauttamia kirjoittajia.

Ari, kyllä minullakin se käsitys on, ettei nolaaminen ollut mitenkään harvinaista.

Petra, olet oikeassa. Ennen ole oikein ymmärtänytkään mitä ihmiset höpisevät vertaistuesta ja muusta sellaisesta. Mutta on vapauttavaa kun on luullut olevansa ainoa ja sitten tajuaa että meitä oli muitakin.
tanssiva harmaa pantteri kirjoitti 14.01.2006 - 19:39
Se on kiinnostavaa, miten ihminen sulkee portit muistoihin, kun ne ovat tarpeeksi kipeitä. Sellaisesta minullakin on kokemus. Ja hienoa on, kun suljettu ovi tuollaiseenkin muistojen huoneeseen avautuu. Avautuva ovi vapauttaa energiaa..... ja luovuutta, kun trauma on käsitelty. Kiitos kun jaoit tämän kokemuksen.
mimmi kirjoitti 15.01.2006 - 17:25
Minun muistikuvissani tuon ajan kansakoulumuistot ovat pelkkää harmaata mössöä,vain pahaa oloa... Onneksi nyt on portti raottumassa muistamiseen. Kiitos sinun ja kohtaamisemme. Lapsena koettu häpeäntunne syöpyy sieluun ja lamauttaa. Opettajan nolaamiset on iskuja vyön alle, joiden vangiksi voi kertakaikiaan jäädä. Sillä sitä häpeää ettei ole pystynyt herättämään hyväksymisen halua, eikä ymmärtämisen pyrkimystä ihmisessä (aikuisessa), jonka varassa on ollut. Siksi varhaiset kouluvuodet ja opettajan merkitys, tapa kohdata lapsi korostuu. Ennen ei ollut psykologisia testeja opettajakoulutukseen. Herää kysymys....Onko vieläkään?
Kirsti kirjoitti 15.01.2006 - 19:51
Mimmi, vaikka olisikin testejä, niin ei sekään vielä ratkaise jos vallitseva ideologia on se mikä se on ollut viime vuosikymmenet. Etsitään ulospäinsuuntautuvia, rohkeita, aktiivisia opettajia. Mutta onko tämä tosiaan ainoa mahdollinen opettajatyyppi? Ja voiko hän ymmärtää kaikenlaisia lapsia?

Tuo on hyvin sanottu, että häpeää sitä ettei ole pystynyt herättämään hyväksymisen halua. Se on niin totta. Opettaja on lapselle on tärkeä aikuinen ja siihen aikaan kun me olimme lapsia, oikeastaan vanhempammekin kunnioittivat ja vähän pelkäsivät opettajia. Ainakin minun vanhempani. Oli kauheaa kun näin merkittävä ihminen kohteli kaltoin. Kuulin myös juuri äsken, että sen ikäisten lasten kuin mekin olimme silloin, on oikeastaan täysin mahdoton antaa tukea luokkatoverille joka joutuu kiusatuksi tms. Nuoremmat lapset pystyvät siihen ja sitten taas vanhemmat, murrosikäiset. Mutta 9-10 vuotiaat eivät siihen kykene.
mimmi kirjoitti 15.01.2006 - 21:28
Kirsti, osuit naulan kantaan. On todellakin syytä kyseenalaistaa opettajakoulutuksen valintakriteerit. Miten tämän viestin saisi perille myös yliopistoon...? Muistatko mistä kuulit 9-10v. kyvystä tueka, olla solidaarinen toista kohtaan. Kiinnostaa kovasti.
Kirsti kirjoitti 15.01.2006 - 22:37
Se oli Keltikangas-Järvisen kirjassa Hyvä itsetunto. Mieheni luki siitä valittuja paloja ääneen tänään, siitä jäi mieleen. Oli jossain kirjan loppupuolella. Siinä oli muutenkin kiinnostavia ja yllättäviä asioita tuon ikäisten lasten psyykkisestä rakenteesta.
Anni kirjoitti 16.01.2006 - 00:52
Et ole kyllästyttänyt, ja kyllä kiinnostaa.
Anni
Kirsti kirjoitti 16.01.2006 - 07:58
Kiitos Anni. Tuo lohdutti.
Nimesi
Sähköpostiosoitteesi (ei näytetä yleisesti)
Kotisivusi osoite
Muista tietoni selaimen evästeessä seuraavia kommentointeja varten
Seuraa tähän kirjoitukseen tulevia kommentteja (mikä tämä on?)
Kommentti
Voit käyttää kommenteissasi seuraavia HTML-elementtejä: a, b, i, u, code
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Sivut
Lisätietoja
laskuri

>
Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta